Alkukesään osui Pirkko Saision Passion (Siltala 2021) lukeminen rinnan vasemman polveni tekoniveloperaation päätyneiden hoitojen kanssa. Passion matkassa ajoittain lähes unohtuivat omat kivut. Tarinat kuljettivat lukijansa halki vuosisatojen Firenzestä Venetsian kautta Wieniin, Krakovaan ja Goluboje Seloon, sieltä edelleen Haapsaluun, Helsinkiin sekä kaiken kukkuraksi Solovetskiin ja vielä kerran Helsinkiin. Kirjassa riitti sivuja toipilasajan alkuviikkoihin. Jostain muistan lukeneeni, että Saisio kirjoitti Passiota Madereilla pitkittyvässä koronaeristyksessä, mikä kirvoitti kehräämään esiin yhä uusia tarinoita. Kiitos niistä!
Johdannoksi Saisio tarjoaa tämän:
– Sinä olet minun, sanoi Artjom peuralle ennen kuin työnsi puukon sen kurkkuun. – Mutta muista. Minäkin olen sinun.
Peuran katse ei hellittänyt Artjomista, mutta se lasittui, kun veri alkoi pulputa hangelle.
Se lasittui, sitten himmeni. Sitten se lakkasi olemasta.
Artjom pesi kätensä lumessa.
– Anna anteeksi tämä, sanoi Artjom peuralle, leikkasi sen pään irti ja ripusti sen kaulaan nahkahihnassa roikkuvan himmeäkultaisen korun. Korussa oli viljantähkäseppele, jonka keskeltä nousivat sirppi ja vasara, taustalla korussa oli kupoli, joka muistutti minareettia.
Artjom asetti peuran pään puunjuurelle; päätön ruho oli keveämpi kantaa.
– Anna sinäkin anteeksi minulle, koska nyt minusta tulee sinä, sanoi peuran pää Artjomille.
Artjom tiesi peuran puhuvan totta.
Näkymätön esirippu heidän välistään oli revennyt.
Tuo kultakoru monin muunnelmin ilmestyy yhä uudestaan riivaamaan ihmisistä esiin kekseliäiyyttä, kuinka saada kulta tai edes osa siitä itselle. Lopulta Neuvostoliiton aikainen entisen ortodoksiluostarin käyttö vankileirinä huipensi sen, mitä kaikkea ihmiset pystyvät toisilleen ja kullalle tekemään. Ja kuitenkin aina joku selviää, kuten Linda Silverhav. Hän ei yrityksestään huolimatta päätynyt kotoaan Helsingistä Tukholmaan, vaan Kronstadtiin tädiltä anastettu kulta mukanaan. Ja se, kuinka hänestä lopulta sukeutuu neuvostovenäläinen näyttelijä, on kuperkeikka, johon harva pystyy edes tarinoita luodessaan.
Saa nähdä, jaksanko vielä kurkata, mitä löytyy Ylen sivulta, jolla kutsutaan lukupiiriin:
Pirkko Saision Passio on suuri romaani kärsimyksestä ja intohimosta – tule mukaan Lukupiiri Tulusto & Kylmälän verkkolukupiiriin!
Verkosta löytyy paljon punnittuja mielipiteitä ja havaintoja Saision Passiosta, joten jätän omat hiljaiset tuumailuni kertomatta. Niitä sävyttävät leikkauksen jälkeiset kivut ja muut vaivat. Onneksi kuitenkin tuntuu, että pahin on takana. Sitä vain ihmettelen, mistä on lähtöisin väite nivelkipujen jäämisestä leikkauspöydälle. En kuulu niihin onnekkaisiin. Ehkä kuukausien kuluessa ja fysioterapeutin ohjauksessa voin päätyä muistelemaan polvivaivoja kuin mennyttä pahaa aikaa. Toistaiseksi vielä kärvistelen kipujen kanssa.
Komeaksi lopuksi liitän mukaan kuvan Solovetskin saaresta ja sen luostarista palautettuna täyteen loistoonsa kammottavan vankilakauden jälkeen.
2 kommenttia:
Passio on lumoava kirja, rönsyävä ja pursuava. Lindan kohtalo sai tuintemaan surua. Hän oli lopussa niin erilainen kuin alun nuorena, valoisana tyttönä. Kova elämä oli kovettanut.
Voimia sinulle kipujen sietämiseen. Polvi on ilmeisesti hankalampi kuin lonkka, koska siinä on pienempiä osia.
Minulle lonkkakipu jäi leikkauspöydälle, kuten kirurgi oli luvannut.. Olin niin kiitollinen sairaalasta lähtiessä, etten edes osannut sanoittaa tunnettani minua hoitaneille. Käytin kotona aluksi kipulääkkeitä saamieni ohjeiden mukaan, mutta jätin ne pian pois, eikä kipua ilmennyt. Olin silloin kyllä vasta 58-vuotias - ooh, 14 vuotta, ettei vain jo pian alkaisi kivut uudelleen ja tulisi uusimisleikkauksen tarve. Tulos ei sitten ole enää yhtä hyvä.
Hienoa kuulla, että kivut tosiaan voivat jäädä leikkauspöydälle. Luotan itsekin hyvään lopputulokseen, vaikka siihen on vielä matkaa. Kovista kipulääkkeistä kurjia kokemuksia, mutta kylmähoito helpottaa enemmän kuin tropit.
Eiköhän tästä vielä ehditä kesää viettämään melkein kivuitta👍
Lähetä kommentti