keskiviikko 31. elokuuta 2022

Sirpaleita rakkaudesta


 Mustavalkoisessa on voimaa! Eilen illalla katsoin omista tallennuksista Cold War -leffan, joka on puolalais-ranskalais-brittiläistä yhteistuotantoa vuodelta 2018 ja josta Niko Ikonen  Episodi-arvostelussaan (23.10.2018) toteaa jykevästi heti alkajaisiksi:

Mustavalkoisena kuvattu poliittinen hirmuvalta ja tuhoon tuomittu rakkaus kohoavat musertavaksi mestariteokseksi.

Film-O-Holicissa Niina Oisalo kirjoittaa 26.10.2018, kuinka musiikki kuljettaa voimallisesti ohjaaja Paweł Pawlikowskin traagista rakkaustarinaa.

Ajatella, että olen tyystin ohittanut moisen mestariteoksen, kunnes YLE Teema lähetti sen 2.3.2022 ja otin talteen. Samoin kävi ohjaajan edellisen mestariteoksen kanssa, kuten käy ilmi tästä blogijutustani. 

Cold War liikkuu 1950-luvun Puolassa, siirtyy Pariisiin, hetkeksi Jugoslaviaan ja taas takaisin Puolaan. Katsoja näkee sirpaleita ihmiskohtaloista sodan runtelemissa paikoissa. Sirpaleet erottuvat toisistaan mustana pysähdyksenä.

Bssilastillinen lahjakkaita nuoria saapuu osittain pystyssä säilyneeseen kartanoon. Siellä heistä on tarkoitus valita sopivimmat esittämään sekä puolalaisia kansanlauluja että -tansseja kiertueilla eri puolille Eurooppaa. Valitsija-kouluttajia on kaksi: Wiktor (Tomasz Kot) ja hänen kollegansa Irena (Agata Kulesza). He ovat kiertäneet sodanjälkeisen Puolan maaseutua kommunistihallinnon edustajan Kaczmarekin (Borys Szyc) valvonnassa ja taltioineet kansan syvien rivien ominta musiikkia. 

Irena puotoaa pois kuviosta, kun hän toteaa politrukille, ettei kansa laula ylistystä maatalous- tai muille uudistuksille. Politrukki vastaa tyynesti, että kyllä laulaa, kun sitä vähän autetaan.


 Muistan 50-luvulta Turun Konserttisalissa nähdyistä Neuvostoliittoa ja naapuriystävyyttä ylistävistä esityksistä vastaavia asetelmia kuin kuvassa näkyy Stalinin kuvaa myöten! Kohtaus on vain yksi sirpale, joka sivuutetaan nopeasti. Keskiöön nousee Wiktorin ja Zulan (Joanna Kulig) rakkaus.


Pertti Avolan (HS 25.10.2018) mukaan

Cold War on tarina mahdottomasta rakkaudesta, mutta se ei ole erityisen romanttinen, ei vaikka siitä ei puutu uhrautumista ja omistautumista. Pawlikowski katsoo pääpariaan tietyn mitan päästä, tarkkailee kuinka jatkuvasti levoton nainen ja jopa hieman tylsästi tasainen mies tempoilevat tunteidensa ja intohimonsa kanssa löytämättä yhteistä pohjaa. Vaikka juuri sen he eniten haluaisivat tässä maailmassa löytää.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne siitä, ettei Pawlikowski liioin oikein löydä pohjaa henkilöilleen. Etenkin Kuligin sinänsä hienosti näyttelemä Zula jää hieman arvoitukseksi. Hän on kuin kissa joka aina putoaa jaloilleen, mutta ei silti koskaan ole tyytyväinen.

Cold War on kaunis, ajatuksia herättävä ja tietyllä tapaa nostalginenkin, mutta ehkä sittenkin keskeltä hieman ontto.

Kertaan vielä, että Wiktor ja Zula kohtaavat toisensa milloin missäkin päin Eurooppaa. Pariisista olisi voinut tulla yhteinen paikka, mutta Zula kaikkoaa takaisin Puolaan. Sinne myös Wiktor änkeää ja joutuu vangiksi. Tässä tarinassa nainen on se, joka pelastaa miehen karmeista leirioloista. Pianisti-Wiktor on kuitenkin mennyttä sormivaurioiden vuoksi.

Ihmeellisiä ovat tunteiden myllerrykset, sillä lopulta Zula johdattaa Wiktorin rauniokirkkoon, jossa hän omin sanoin ja toimin vihkii heidät aviopariksi. Sivuseinältä häämöttää kookas silmäpari, johon katse kiinnittyy ensi kertaa elokuvan alkuvaiheissa.

 

Onneksi YLE lähettää erinomaisia elokuvia katsottavaksi itselle sopivina aikoina. Oli sävähdyttävää nähdä ensin unkarilaiselokuva 1945, jossa kyläläisiä ravistellaan yhden päivän ajan, kuten kirjoitin tässä jutussani. Saksalaiset miehittäjät ovat häipyneet, venäläiset tekevät tuloaan pörräämällä moottoripyörällä ympäri kylää. Suunnittelematta tulin eilen valinneeksi tallenteista Cold Warin, mitä ymmärrän nyt pitää onnekkaana sattumana. Kumpikin elokuva näet valottaa väkevästi tiettyä ajankohtaa ja ihmisten rikkinäisyyttä Euroopan oloissa pian toisen maailmansodan jälkeen.





2 kommenttia:

  1. Minä katsoin eilen Teemalta ihan vahingossa serbialaisen dokkarin , jossa tytär kertoo äidistään . Hieno dokumentti, mutta kummasti sitä ei tiedä edes tästä ajasta, miten muualla menee...surullista. Siinä oli sota-aikaa minulle ihan tarpeeksi taas...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuin katsomaan saman dokkarin. Sen tarkastelemat ihmiskohtalot tuntuivat niin etäisiltä, että hävetti. Onneksi katsoja pääsi edes hiukan jyvälle Balkanin kuvioista hajoamissotineen. Vaikuttavana hahmona ohjaajan äiti ja hänen jatkuva tupakointinsa asunnossa, josta puolet oli takavarikoitu toiselle perheelle, toimi hyvin porttina serbien keskinäisiin kiistoihin.

      Poista