Kirje särkyneelle äidille

 

 

 

Ensimmäinen, kaunniisti paketoitu joululahja on jo saatu. Kuorin paperit saman tien kirjan yltä päätäkseni käsiksi Sirpa Kähkösen uusimpaan romaaniin nimeltä 36 uurnaa Väärässä olemisen historia (Otava 2023). Väsyin näet jonottamaan sitä kirjastosta, jossa Kähkös-jonoa piisaa. Niinpä lyhensin sitä perumalla tilauksen, kun ystävä toteutti toiveeni ja osti kirjan minulle lahjaksi. Luin sen heti.

Tuntuu hyvältä, että Jorma Uotinen diktaattorina valitsi kuudesta erinomaisesta teoksesta juuri Kähkösen kirjan Finlandia-palkinnon saajaksi. Palkintopuheen puolivälissä tajusin Uotisen sanojen tarkoittavan riipaisevaa teosta 36 uurnaa.

Haastatteluista on jäänyt mieleen, kuinka juuri tämä kirja oli vaatinut tulla kirjoitetuksi. Oma elämä ja sen keskeisenä osana hiljattain kuollut äiti olivat lähde, josta riitti ammennettavaa. Pitkään jatkuneen kirjailijantyön myötä hankitut taidot johtivat luomaan uudenlaista sanataidetta. Enää ei ole tilaa kaikkitietävälle kertojalle, vaan nyt puhuu "minä".

Aiemmissa kirjoissa henkilökohtaisuus ei ole ollut yhtä selkeästi läsnä, vaikka suvun ihmisten tarinat ja kohtalot ovatkin sysänneet kirjoittamaan. Oman blogijuttuni perusteella muun muassa Kähkösen Graniittimies on tehnyt minuun vaikutuksen. 

Silmäilen lahjakirjaani ja huomaan, ettei sisällysluetteloa löydy, mutta viisi lukua erottuvat selvästi kuin omiksi osastoikseen: I Esineitä ja tikkuolentoja kattaa sivut 9–100. Sitä seuraa II Päiviä ja kirjoja sivuilla 103–152, Sitten ovat vuorossa IV Välivaiheita sivuilla 155–162 ja V Twiggy sivuilla 165–234 sekä viimeiseksi VI Pop up 237–267. Tyhjät rivit toimivat lukujen sisäisinä siirtyminä.

Pitkä alkuluku virittää lähtötunnelman:

Rakas äiti,

tänä yönä sinun pitää lähteä.

Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa, kuinka kauan kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.

Tunnontarkka tytär on huolissaan hautapaikasta, jota ei pysty varaamaan vain äitinsä ja tämän lapsuudenperheen käyttöön. Siksi hän kerää hautalahjoiksi 36 esinettä laukkuun pakattavaksi. Kolikko kämmenpohjassa, lämmin viitta hartioilla äiti soudetaan virran yli vainajien maahan omaistensa luokse niin, etteivät he enää yrittäisi palata.

Yksi kerrallaan esineet paljastavat, mihin mikin niistä liittyy ja mistä on vihdoin aika puhua.

Pala palalta kertyy auki kokemuksia, jotka ovat jäytäneet tytärtä ja riivanneet äitiä kolhimaan lastaan. Joksikin aikaa isovanhemmat pelastavat lapsen hoiviinsa tilanteiden äidyttyä ylen vakaviksi. Kukaan ei aikoinaan tuntunut ymmärtävän kolarista melko vähäisin ulkoisin vammoin selvinneen äiti-Riitan potevan vakavaa aivovammaa. Tuhoisa riehuminen, unettomuus, alkoholi- ja lääkeriippuvuus piinasivat myös läheisiä. 

Tapahtumat keriytyvät auki vähän kerrassaan tyttären lukiessa äitinsä jättämiä päiväkirjoja ja etsiessä arkistoista lisävalaistusta tapahtumiin. Sukulaisten raskaita elämänvaiheita sivutaan, kun vastauksia kysymyksiin löytyy siltä suunnalta. Aivovamman vikuuttama Riitta oli itse saanut pienestä asti tuta oman äitinsä vähättelyjä. Kuinkahan kaukaa nujertava kasvatus juonsikaan alkunsa, kunnes koitti aika katkaista moinen.

Lukiovuosina Sirpan oma ymmärrys karttui muun muassa psykologiantunneilla, kun kirjasta näki mustaa valkoisella, kuinka lasta tulisi kohdella, mutta kotona sai pelätä ja yrittää pysyä näkymättömänä. Vastuuntunto paisuu, kun lapsi yrittää ottaa hoitaakseen asioita tulkitsemalla tilanteita. Äidiltään Sirpa koki saaneensa nämä vaativat tehtävät: 

1. Älä unohda.

2. Älä ikinä anna anteeksi.

3. Ota selvää.

Niinpä hän on ottanut selvää ja kirjoittanut pitkän sarjan Kuopio-romaaneja sekä tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi (2010).

Lähes koko Kuopio-sarjan olen lukenut, mutta en vielä Tammisaaren helvetistä kertovaa tietoteosta. Uusimmissa haastatteluissa Sirpa Kähkönen on toistanut näkevänsä edessään pelkkää tyhjää teoksen valmistuttua. Kirjassa viimeisenä inventaariona pannaan luetteloidut esineet 36 uurnaan. Niitä ovat 

1. Villatakki

2. Punainen kerä

3. Pettävä makeispussi

 --

27. Järjestelyveturi 346

--

36. Tuska päässä

Maagisessa perunkirjoituksessa todistajina suvun keskeiset naiset nyökkäävät hyväksyvästi, kun ukki johdattaa vastahakoisen tyttärensä pois elävien ulottuvilta. Pikku hiljaa vainajat häipyvät Tuonen tytin mukana. Tarina hiipuu: Alkukoti vajoaa, hajoaa, lahoaa, haihtuu aamun valoon (267).

Vavahduttava lukukokemus!

Kritiikkejä Kähkösen romaanista löytyy monia, mutta tarjoan vain tämän linkin. Se vie Hesarin sivuilla 12.9.2023 julkaistuun Helena Ruuskan juttuun. Sen mukaan Kähkösen teos on tunnustuskirjallisuutta, jossa kirjoittaja panee itsensä likoon kertoakseen yleistä.  

Utopian tavoittelijat

Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies ilmestyi 2014 ja oli hiljan ostettavissa noin neljällä eurolla e-kirjana. Tiesin tekeväni hyvät kaupat, sillä Kähkösen Kuopio-sarjan romaaneista olen lukenut lähes kaikki ja vaikuttunut niiden mikrohistoriaa valottavasta kerronnasta.

Kähkösen Kuopio-kirjojen myötä olen pohdiskellut oman isäni tulenpalavaa innostusta kommunismiin. Hän odotti pitkään vielä 1950-luvulla "suurta mullistusta" ja Suomen siirtymistä Neuvostoliiton malliseen sosialismiin matkalla kohti täydellistä kommunistista yhteiskuntaa. Isä oli jatkosodan alkuvaiheissa haavoittunut pahasti ja menettänyt samalla luottamuksensa suomalaisiin upseereihin sekä koko yhteiskuntaan. Sotatrauma ja vaikeat vaivat rassasivat kolmekymppistä miestä. Sodan jälkeinen aika oli kiihkeää poliittista kamppailua. Levysepän töissä telakalla sotakorvausaluksia tehdessä taottiin miehiin myös unelmia, joiden uskoteltiin toteutuvan, kunhan porvarivallasta päästäisiin.

Graniittimiehessä eletään kansalaissodan jälkeistä aikaa, jolloin kaksi vakaumuksellista nuorta, tuore aviopari, hiihtää rajan yli Venäjälle. Romaanissa seurataan parinkymmenen vuoden verran Klaran ja Iljan vaiheita Petrogradissa, jonka nimi vaihtui Leningradiksi vallankumousjohtajan kuoltua 1924. Koska itse luin kirjan jälkijunassa ja siitä on kirjoitettu runsaasti heti tuoreeltaan, en selosta kirjan sisältöä, vaan viittaan muutamaan aiheeseen paneutuneen kommentoijan teksteihin: (1) Teppo Kulmalan kritiikki 4.9.2014, (2) Kirsin kirjanurkka 15.11.2014, (3) Hanna/Kirjainten virrassa 29.12.2014, (4) Pekka Pesonen haastattelee Sirpa Kähköstä 18.1.2016

Lisään mukaan seikkoja omasta lukukokemuksestani. Ensinnäkin nautin Kähkösen notkeasta kielestä. Se on osumatarkkaa ja niin tiheää, että lukija pystyy eläytymään henkilöihin ja tapahtumiin eri tunnetilat tavoittaen. Komeasti kukin henkilö hahmottuu tunnistettavaksi yksilöksi, heidän keskinäiset suhteensa ja vaiheensa rakentuvat uskottaviksi. Riipaisevan kuvauksen saavat katulapset, joita uusi systeemi tuottaa yhä lisää. Näiden olosuhteista Kähkönen on hankkinut valtavasti tietoa, josta muokkautuu vaikuttavaa kerrontaa. Paikoin tosin mietin, miten myrskyn silmässä eläneet ja katulapsia huoltaneet romaanin henkilöt pystyivät kerrotun laiseen psykologiseen tulkintaan lasten kammottavista kokemuksista. Minua kuitenkin lukijana auttaa, että saan Kähkösen hankkimaa tietämystä oman ymmärrykseni vahvistamiseksi näinkin vaikeasta asiasta.

Romaanin rakenne on nautittavan selkeä, ammattilaistyötä. Teos jakautuu viiteen jaksoon: I Petrograd, II Leningrad, III Skatshki, IV Utopia, V Tashkent. Viides ja viimeinen jakso on lyhyt, eräänlainen utopia sekin kahdelle lapselle, joista toinen onnistuu pääsemään hetkeksi unelmien paikkaan. Piter eli Pietari nielaisee lopulta tämän onnen tavoittelijan. Mutta pikkusisko Dunja ei menetä unelmaansa Tashkentista, vaan ihmeen tavoin jaksaa tehdä siitä totta.

Moni kirjoittaja mainitsee teoksen muuttuvan puolivälissä kuin toiseksi. Sille löytyy selitys oman e-versioni sivulta 136: koko ystäväporukkansa pettänyt hurmuri Tom Mehrov tarjoaa luettavaksi Klara Viktorovna Tuomen käsikirjoituksen, jonka hän onnistuu saamaan haltuunsa mehiläispesän kätköstä. Klara kirjoittaa kokemuksistaan terrorin uhrina. Ja petturi-Tom tulee toimineeksi niin, että totuus tapahtumista säilyy.

Skatshkissa ystäväpiiri elää viimeisiä päiviään. Kohta terrorin valtaisa pyörre sieppaa heidät mukaansa. Seuraa hajoaminen, tuho, kuolema. Lukiessa päässäni soi Shostakovitsin Leningrad-sinfonia. Tuntui kuin Kähkönen olisi yltänyt vastaavan laisiin sinfonisiin kielen svääreihin, joissa rytminvaihdokset ja kumisevat sävelkuviot enteilevät lähestyvää tuhoutumista. Komeasti romaanin loppupuolisko kaappaa sivuilleen kaiken sen Stalinin ajan kauheuden, josta jo pitkään on tiedetty, vaikkei kaikin ajoin ole haluttu todeksi myöntää. Hentoinen, sairas Klara kuolee Leningradiin vietynä, Ilja häviää ties minne, ehkä niskaan ammuttuna niin kuin moni.

Hengissä selviää vain sitkein lapsi Dunja ja hänen varassaan mykkyyteen vajonnut sirkustähti Susha ja 15-vuotias Jekaterina/Katinka, Jelenan tytär, joka muistaa kaiken. Dunja on taistellut porukalleen luvat lähteä Tashkentiin. "Ja minä alan kertoa heille tarinaa, jonka Klara-täti kerran kertoi, he makaavat kuumeessa, Tahskentin yö on musta ja jäinen – minä kerron.
Me tulimme tähän kaupunkiin hiihtäen." (s. 364) Siinä romaanin viimeiset sanat.

Jo hyvissä ajoin ennen loppua selityksen saa romaanin nimi. Se viittaa nerokkaiden taiteilijoiden elokuvaan, rohkeaan näkemykseen kaupungista, joka hetken tarjosi mahdollisuuksia ilmaista asioita aivan uudella tavalla. Pian nousee vasta-aalto, pyyhkäisee mennessään ja alistaa osaajat palvelemaan pimeitä tarkoitusperiä. Lopuksi monen neron niskaan napsahtaa kuula.

Helpotusta koin Kähkösen tavasta tarjoilla hurjia, historiallisiin tosiasioihin pohjautuvia käänteitä tavalla, jossa keitaina loistavat monet arkiset tilanteet. Yhä edelleen, niin kuin jo isäni aateperintöä setviessäni, tunnen tarvetta pohtia,  mitä Suomelle olisikaan tapahtunut, jos isän ja muiden hänen kaltaistensa unelma olisi toteutunut. Entä mitä Neuvostoliitosta olisikaan voinut sukeutua, jos siellä ei olisi sorruttu terrorisoimaan kansalaisia? Kuinkahan pitkälle varjot yltävät nyky-Venäjällä?

Kuultua ja nähtyä

Perjantai-illaksi ajelin hyvän ystävän kyydissä Lohjalle Café Lauriin. Siellä oli tarjolla Sirkka-Liisa Sassin laulemia, joista monet ovat myös hänen säveltämiään. Jo taannoisista Kapsäkki-näyttämön esityksistä tutuiksi tulleet Maija Ruuskanen ja Veera Railio sekä lauloivat että säestivät huimia tarinoita. Muutaman makupalan niistä esitti Sirkka-Liisa itse.

Tunnelma kohosi kattoon, kun duo repäisi esitykset vauhtiin. Naisen elämästä riittää kerrottavaa, yleisö tunnistaa tarinoista omiakin tuntemuksiaan, yhteinen ymmärrys elämän moninaisuudesta vahvistuu. Ah, sitä läsnäoloa, energiaa ja voimaa, mikä virtasi esiintyjistä meihin kuulijoihin!
Saman olen kokenut aiemminkin. Tässä vielä toinen linkki.

Duon pidäkkeetöntä menoa seuraa kuvan keskellä näkyvä Sirkka-Liisa. Hänet olen tuntenut lukiovuosista saakka Turusta.


Tässä vielä tauolla nappaamani kasvokuva hyvässä vedossa olleesta taiteilijasta, jolta myös oma laulaminen sujui mainiosti.


Nämä laulut kuultiin: All For You; Tango Unohdus; Maallikkofilosofin mietteitä; Anteeksi; Oi, Kehitys; Pätkii; Kaksi sielua; Omistus; Yksisiipinen enkeli; Elän hetkessä; Nainen odotaa; Riisutut roolit; Vaarallinen nainen; Pyörre; Sinusta en luovu; Iloinen antaja; Eläkeläisen räppi; Toive kaikilla sama.

Hyvässä lykyssä lauluja voi kuunnella YouTubesta tai muualta netistä.

Kun pimeässä ajosta selvittiin takaisin ystävän kotiin Siuntioon, niin aamun tullen tiesi, että kulttuuritarjonta jatkuu. Liput odottivat ostettuina klo 16 lauantaina alkaneeseen Avoimet Ovet -teatterin esitykseen Palava kaupunki - jatkosodan helsinkiläisiä. 

Kolmelta oli mahdollista kuulla, kuinka esitys sai hahmonsa. Niinpä ajelimme pääkaupunkiin hyvissä ajoin kolkuttelemaan ovea. Muutaman muu varhainen tipu jo odotti pääsyä sisään.




Kannatti mennä, sillä pian saimme puolen tunnin verran seurata sujuvasanaista kirjailijaa Sirpa Kähköstä, jolta käsikirjoitus oli tilattu. Olen paljon lukenut hänen kirjojaan ja nauttinut sävykkäästä kielestä Kuopio-sarjan romaaneissa. Nyt huomasin, että hän suoltaa myös juttua sekoamatta kertaakaan sanoissaan tai sanottavassaan. Kerrassaan upeaa, sillä myös tämä lavalle yksin noussut taiteilija oli rohkeasti läsnä yleisölleen ja tarjoili asiansa innostavasti.

Esitys nojaa paljolti paitsi Kähkösen käsikirjoitukseen myös hiljattain arkistojen kätköistä vapaasti käytettäviksi saatuihin Suomen armeijan autenttisiin valokuviin. Niistä monet oli otettu samassa jatkosodan aikana pahasti pommitetussa korttelissa, jossa nyt toimii muun muassa Teatteri Avoimet Ovet. Kuvien lisäksi rekvisiittaa on vain nimeksi.

Neljä näyttelijää - nimet löytyvät ylle liitetystä esityksen linkistä - vaihtavat lennossa roolista toiseen. Katsoja sai taas ihailla osaavien näyttelijöiden ammattitaitoa. Se ei pettänyt lauluosuuksissakaan. Silti esityksen fragmentaarisuus jätti jossain määrin kylmäksi. Muistan näet yhtä ja toista sotavuosien Turun pommituksista, mutten saanut sen kummemmin otetta aiheeseen esitystä seuratesssani. Kuinkahan lienee niiden minua paljon nuorempien katsojien laita, joilla ei ole mitään omakohtaista kokemusta sodasta?

Kaupunki paloi, mutta minäpä en kunnolla syttynyt....

Sirpa Kähkösen sanataiteen lumoissa

Sotavuosien Kuopion kuvittajana ja tulkkina Sirpa Kähkönen on vertaansa vailla. Hänen mittava Kuopio-sarjansa Tuomen suvun kipeistä vaiheista avartuu Hietakehdossa (2012) sodan orpouttamien lasten tuntoihin huvilalla. Sinne on kertynyt sekalainen joukko aikuisia mukanaan sekä omia että vieraiksi itsensä tuntevia lapsia.  Hämmästelen kirjailijan herkkyyttä paneutua kahden hyvin erilaisen orvon olemukseen, kun elokuun 1943 loppupäivien helle taittuu ukkoseen. Romaanin kolmas osa päättää komeasti tarinan veneretkeen lähisaareen. Isoista asioista alkaa hahmottua ratkaisuja.

Netistä löytyy useita teoksen sisällön kuvauksia, mutta annan vain yhden linkin. Blogitekstin kirjoittajan Jaana Tilloisen tavoin minäkin lumouduin Kähkösen kielestä. Se on notkeaa, sävykästä, osumatarkkaa, hilpeääkin. Ajoittain lauserytmi imaisee lukijan mukaan lasten kiihkeisiin sotalekkeihin kuin nopeatempoinen musiikki. Paikoin kieli hiljenee illan häilyviin tunnelmiin ja saa lukijan eläytymään hämärän hetkiin. Kaikki kerronnan keinot Kähkönen tuntuu hallitsevan suvereenisti. Tarinan keskittäminen muutamaan kuumaan päivään pitää otteessaan, samoin upeasti toteutettu katseen kohdistaminen hyönteisiin kuin lähikuvana. Tunnelmat ja tunteiden läikähdykset välittyvät, eri-ikäiset henkilöt muodostuvat täysiksi ihmisiksi, heidän keskinäiset suhteensa hykerryttävän moninaisiksi.  

Rakenne kokonaisuudessaan tuottaa mielihyvää. Alussa suunnitellaan veneretkeä lähisaareen, perutaan koko retki, lopulta se sittenkin toteutuu. Väliin mahtuu sekä sotaan lähtöjä, naisten ikiaikaisia säilöntä- ja muita huoltohommia, miesten väkevä poliittinen kiista, lasten tulisia riitoja ja lopulta liian huimaksi yltyvä sotaleikki, muttei sentään katastrofi. Kuvio pyörähtää uuteen asentoon, kun syntyy lapsi. Naiset auttavat ja häätävät muun porukan retkelle. Koko elämä mahtuu yhden kirjan kansien väliin!

Olisinpa suonut, että Kähköselle vihdoin olisi tupsahtanut Finlandia-palkinto. Niin ei käynyt, vaikka hänen Graniittimiehensä (2014) kuuluu olevan mestarillinen. Luen ennen pitkää sen ja ehkä myös Neidonkengän, joka yhä uupuu aiemmin lukemistani Kuopio-sarjan romaaneista. Hietakehtoa viipyillen nautiskellessani hiukan haittasi se, etten oitis muistanut kaikkia kirjoista tutuiksi tulleita henkilöitä.

En tiedä, onko Kähköstä käännetty muille kielille. Suorastaan mahdottomalta tuntuu tällaisen kielen kääntäminen. Voiko edes löytyä hänen laistaan kielivirtuoosia, joka tavoittaisi vastaavan äänteellisen soinnin ja savolaismurteen tapaisen sävytyksen vaikkapa englanniksi. Tulin pohtineeksi asiaa, kun illalla luin aiheesta Tommi Melenderin blogitekstin. 

Melenderin ajatuksia jatkaakseni olen hyvin tyytyväinen, että Suomesta yhä löytyy kirjailijoita, jotka loistavat omalla suurenmoisella kielellään. Se jos mikä estää meitä lukijoitakin näivettymästä ja suistamasta tätä perimmäistä omaamme liian ahtaalle.