Ei mikään tavallinen sieniopas

 

Iida Turpeisen (s. 1987) Elolliset-romaanin tavoin Merlin Sheldraken (s. 1985) tietoteos Näkymätön valtakunta (Gummerus 2024, suom. Ulla Lempinen) paitsi ällistytti lukijansa myös herätti toivon: oppineet nuoret osaajat säteilevät ympäristöymmärrystä siinä määrin, että yhä useampi ihminen ehkä alkaa luopua tuhoamistavoistaan. 

Kirjan takakansiteksti lupaa paljon, ja kirja pitää lupauksen:

Sienten rihmastoja elää näkymättömissä kaikkialla ympärillämme ja sisällämme, eikä elämä maapallolla olisi mahdollista ilman niitä. Merlin Sheldrake vie lukijan tajunnanräjäyttävälle tutkimusmatkalle ja esittelee sienten uskomatonta maailmaa mikroskooppisista hiivoista satoja tonneja painaviin sieniverkostoihin ja psykedeelisistä sienistä himoittuihin tryffeleihin. Hän osoittaa, että sienet ovat avain planeettamme ja itsemme ymmärtämiseen ja tarjoavat keinoja ympäristöongelmien ratkomiseen.

 Sheldrake sulautuu jo alkusanoissa maisemiin, joissa hän on tehnyt tutkimuksiaan. Johdannossa hän paneutuu siihen, millaista on olla sieni. Pohdiskelut tulevat kerrotuiksi kaiken läpäisevästi. Kuinka ihmeessä sienet ovat voineet jäädä kovin vähälle huomiolle? En referoi enempää, vaan kehotan tarttumaan kirjaan. Sen motoksi mies on kirjoittanut ilman loppupistettä:

 Kiitollisena sienille, joilta olen oppinut

Lukujen otsikot puhukoot puolestaan: 1. Tenhovoima, 2. Elävä labyrintti, 3. Vieraiden intiimi liitto, 4. Mielen rihmastot, 5. Ennen juuria, 6. Puiden internet, 7. Radikaalia sienitiedettä, 8. Miten ymmärtää sientä, Loppusanat: Tämä komposti

Kiitoksia, viitteitä ja lähteitä on runsaasti. Kirja tarjoaa auliisti osviittaa lisätietoihin. Kenties tapahtuu niinkin, että lukijan omat hoksottimet herkistyvät havaitsemaan ympäristöstä yhä uusia seikkoja.

Kritiikkejä kirjasta löytyy. Silvia Hosseini kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä 26.2.2024 muun muassa:

Näkymättömässä valtakunnassa biologi Merlin Sheldrake avaa näkymiä sienten jännittävään maailmaan. Sienet hoitavat tärkeitä tehtäviään kaikkialla: metsässä, meren pohjassa, aavikolla ja ihmisen suolistossa. Sienillä on älykkyyshierarkiaa horjuttavia kykyjä. Ne osaavat ratkaista ongelmia ilman aivoja. Esimerkiksi limasieni löytää labyrintissa ”lyhimmän reitin kahden pisteen välillä”.

– –

Ilman sieniä ei ole elämää. Nykyisistä kasvilajeista yli yhdeksän­kymmentä prosenttia on mykorritsasta eli kasvin juureen kietoutuvasta sienestä riippuvaisia. Kirjoittajan sanoin kasvien ja sienten välillä on ”intii­mi kumppanuus”. Ke­mial­listen lannoitteiden käyttö kuitenkin uhkaa eläimille ja ihmisille elintärkeitä mykorritsa­suhteita.

  Mikko Saari arvioi teoksen Hesarissa 6.2..2024.

***

Kerran mökillä helotti kirkkaan keltainen, epämuotoinen kummajainen polun reunalla. Se osoittautui limasieneksi. Ihmeestä otettiin kuva, mutta otoksesta on hävinnyt sitruunainen väri, joten jääköön kopioimatta tähän. Seuraavana päivänä koko otus oli oikeasti kalvennut. Ihmisruuaksi siitä ei olisi ollut alun alkaenkaan. 

Sieniä olin oppinut etsimään, poimimaan ja syömään lapsesta asti itäsuomalaisen äitini opastamana. Hän tunsi ainakin haperot, rouskut, orakkaat, tatit ja kantarellit. Länsisuomalainen isäni luuli pitkään, että vain kantarellit kelpaavat syötäviksi. Sienikirjoista on tullut hankituksi lisäoppia lajien tuntemukseen. 

Onneksi omat lapset ja heidän lapsensa ovat hekin herkistyneet keräämään sieniä, varsinkin runsassatoisia suppilovahveroita. Niitä en muista äitini sienivalikoimista. Ovatpa testanneet lampaankäävänkin syömäkelpoiseksi, vaikka jokin minun tarjoamani ateria heidän lapsuusvuosiltaan epäilytti.

Etenkin mökkiläisyys Nousiaisissa herkisti sienille, koska oma piha tuotti komeita tatteja. Ne kasvoivat vain kuusten katveessa, joten pakko oli hoksata puiden ja sienien yhteys. Nehän elivät symbioosissa, kuten moniin asioihin perehtynyt kaverini osasi kertoa. Kun jokunen vuosi sitten myin mökin, valistin ostajia kuusenherkkutateista yhtenä paikan aarteista. Voitattejakin löytyisi, mutta vain ranta-alueelta. Kuinkahan valtavia ovatkaan mykorritsaverkostot puiden juuriin kietoutuneina pihakuusten jo koko alueen maanpinnan alla, kun siellä ei tietääkseni käytetty mitään myrkkyjä. Kimalaisia ja muita pörriäisiä näet varjeltiin tosissaan.

 Näitä sieniä muistan ihailleeni, mutta ruuaksi en tohtinut niitä ottaa. Suippolakkinen myrkkyseitikki pelotti. Mitä lienevät kuvan sienet?

Muistelen, kuinka myös käävät, naavat ja jäkälät innostivat kuvaamaan. Kerran minä pahalainen kaavin tienposken kiven pinnasta jäkäliä siirrettäväksi mökkipihan kiville. Eivät muuten siirtyneet. Häpeän jättämääni arpea vieläkin. 

Ensi kosketuksen luonnonihmeisiin Merlin oli saanut omalta isältään Rupert Sheldrakelta. Tätä nykyä poika innostaa eloisasti – kiitos myös erinomaisen suomennoksen – lukijoitaan ymmärtämään muun muassa, kuinka juuri jäkälät toimivat pioneereina ja kiinnittyvät ensimmäiseksi kivien pinnoille uuttamaan irti kivennäisaineita. Aikojen saatossa kasvien ilmaannuttua maapallolle kivennäisaineita alkoi siirtyä kehittyvien juuristojen kautta kasvinosiin asti. 

Käsitys elämästä maapallolla hahmottui luetun perusteella vähintään uuteen asentoon.