Mummo ja Kaarlo

 

Innostuin kiittävistä kritiikeistä niin, että tilasin oitis Juhani Branderin Amerikan (WSOY 2023) Vaski-kirjastosta. Kului kuukausia, ennen kuin huomasin olevani vasta sijalla 65 lainausjonossa. Vieteri katkesi. Niinpä ostin opuksen e-kirjana. Nyt voin jo kertoa, että lukukokemukseni myötäilee kriitikoiden kehuja. Arvosteluja löytyy runsaasti netistä, useimmat tosin maksumuurin takana. Eurolla lunastin kuukauden lukuoikeuden Aamulehteen, jotta sain lukeakseni myös Janica Branderin Kurjuutta ja kauneutta -kritiikin Amerikasta.

Teoksen motto on peräisin William Ernest Henleyltä Laura Ala-Kokon suomentamana:

Ei haittaa kuinka ahdas portti,

kuinka rangaistusten täyttämä lista

Olen Kohtaloni mestari,

Olen sieluni kapteeni.

Sitten jysähtivät eteen tarinan ensi rivit viemällä minut toisen maailmansodan vuosiin:

8.9.1944    

Aino havahtui unesta. Tuttu kuorsaus kuului vierestä. Herman nukkui syvää sunnuntailapsen unta. Ainon uni oli rikkonaisempaa, hän ei koskaan antautunut sille täysin. Se oli jostain pois, jostain, mihin piti varautua mutta mitä hän ei osannut nimetä. Uni valitsi hänet, ei toisinpäin, hänellä ei ollut siinä mitään roolia.

Kirja jakautuu osiin I, II ja III. Alussa nuori nainen monien muiden joukossa matkustaa sotalaivalla kohti Saksaa. Yhtäkkiä naisia ei enää siedetä. Heidät heitetään mereen, elleivät suostu itse hyppäämään. Aino on raskaana, mutta osaa uida. Hän selviää Oravaisten/Omenaisten saareen. Se on kammottava, mutta Ainolle tuttu paikka, jonne on haudattu ties keitä, kuten itsemurhan tehneitä, rikollisia. Aino muistaa äitinsä kertoneen tarinoita saaresta. Sinne ei retkeilty.

Saaren rantahiekassa Aino tuntee supistusten alkaneen:

Aino raahautui selällään hiekassa metsää kohden. Ensin kyynärvarsien varassa, sitten laajoja kaaria kädet ojennettuina kuin selällään uiden. Metsänrajassa Aino näki koivunoksalla kieppuvan oravan, sen valkoisen vatsan. Variksen ruoskamaisen siiveniskun, käpyjen helistimet.

Ainon tausta saaristolaisena selviää muutamin piirroin. Sitten loikataan kymmenen vuoden yli. Kesällä 1954 ollaan Hittolan ränsistyneessä talossa. Isofar oli hukannut korttipelissä maat. Viina oli viimeistellyt tuhon tappamalla ukon. 

Kaarlo tutkii kirppuja mummonsa kainalossa. Ne olivat mummon oravia, kolmella omat nimet.  Mummo paitsi kiroilee ja manaa myös tarinoi ihmeellisistä paikoista ja olennoista, kun oppivainen Kaarlo kyselee. Ruokaa tehdään harvoin. Jouluna kuitenkin kaikkea on tarjolla. Äidistä ei puhuta muuta kuin se, että äiti meni Amerikkaan, jossa kaikki hymyilevät auringon paisteessa. Paikka paikoin on lisäksi tarjolla otteita äidin päiväkirjasta. 

Köyhyys ja Kaarlon runsas, kihara, tumma erottaa Hittolan asukit kyläläisistä ja heidän vaaleatukkaisista pojistaan. Koulussa Kaarloa rääkätään senkin vuoksi, että hän osaa lukea ja kirjoittaa hyvin. Opettaja ei taitoja arvosta, kunnes Kaarlo antaa ylittämättömän näytön mummonsa avustamana. Opettaja oli antanut pirullisen kotitehtävän, joka piti seuraavana päivänä lukea ääneen luokan edessä. Mummo oli kirjoittanut tarinaa pitkälle yöhön. Tuloksena oli häivähdys kaupunkielämää oudoin paikannimin niin vangitsevasti, että kaikki kuuntelivat vaiti, pyysivät jopa jatkoa. Silti Kaarlo yhä sai lukemisesta ja kirjoittamisesta enintään seiskan. Mutta tytöt tykkäsivät, alkoivat jutella. Eivätkä pojat enää rusikoineet Kaarloa.

Koulu kaikkineen valottuu draamana, jossa osat on jaettu vaurauden ja tiettyjen muiden leimojen mukaisesti. Lapset toistavat vanhemmilta oppimaansa. Opettaja, pappi ja sosiaalityöntekijät eivät hekään ole vähäosaisen puolella.

Kaarlon avuksi siunaantuu vahva työmies Sakari, kun talollisten pelloilla tai nuotanvedossa tarvitaan lisävoimia. Isokourainen, nälkiintynyt Kaarlo kelpaa kymmenvuotiaana miesten töihin varsinkin Sakarin apuna. Pysyväksi turvaksi ei Sakarista ole. Satunnaiseksi suojelusenkeliksi osoittautuu myös yksi koulukeittolan naisista huolehtimalla ajoittain Kaarlolle riittävästi ruokaa.

II osa alkaa myöhään saapuneella keväällä. Teksti tarjoilee auliisti havaintoja luonnosta:

Muuttolinnut aistivat syvälle maaperään juurtuneet pohjoisen kamaran magneettiset suonenvedot. Lintujen levähdyspaikkoja olivat vanhojen peltojen kaljut alat, joille ne uupuneina laivueina laskeutuivat. Sinivuokot nousivat kauneuteensa tukehtuneina, silti niin arkoina, katseita vahtien. Pajunkissan ruskeita nyöriä keriytyi esiin vaaleaturkkisine luomineen, korppien taisteluäänet kuuluivat metsästä, kiurun eroottinen manaus. Kevään kakofonia oli taisteluhuutojen, reviirisotien ja elintilan metakkaa. 

Sinä keväänä mummo kaatuu eikä Kaarlo pysty nostamaan häntä. Naapuriin on juostava hakemaan apua. Mummo viedään hevospelillä pois. Kaarlo on yksin olematta mies talossa, niin kuin pitäisi.

Seuraa tuskastuttavia viikkoja. Mummo kuolee, haudataan, ihmisiä käy Hittolassa, Kaarlosta puhutaan kuin esineestä, jota kukaan ei halua. Äiti on yhä Amerikassa. Heinäntekoon Kaarlo kuitenkin osallistuu ja saa ruokaa, mutta etääntyy kyläläisistä.

III osa tuo lähelle kaiken sen, mitä Kaarlo tuntee ja kokee jätettyään Hittolan mukanaan tuhti eväsreppu. Mökkiin hän ei palaisi, vaan menisi Amerikkaan. Turvaton lapsi ottaa veneen ja lähtee soutamaan, rantautuu, näkee ikään kuin lampaita, asettuu toviksi tyhjään taloon. Fiktio näyttää voimansa tekstin tarjoillessa peilauksia Kaarlon tajunnanvirtaan. Näyt täyttävät mielen, Matkan on jatkuttava, vaikka ensin katkeaa yksi airo, lopulta toinenkin solahtaa mereen. Soutu hiipuu. 

Tähän kuuluu kuvitella pitkä tauko, kunnes annan lopun hylkeineen uudelleen riipaista kyynelet silmiin. 

Teos tosiaan kasvaa runolliseksi balladiksi merestä, hylkeestä ja pojasta, joka pienellä veneellä yrittää soutaa valtameren toiselle puolelle, kuten mainosteksti tiivistää.

***

Olen isäni puolelta Rymättylään kauan sitten juurtunutta sukua, Vietin serkkuni kanssa paljon aikaa yhteisen tätimme luona. Niinpä tunnen melko hyvin saariston oloja paikannimineen niiltä vuosilta, joita romaani käsittelee. Muutama paikannimi toistuu sellaisenaan, jotkut muunneltuina, kuten Omenainen Oravaisena. Juhani Brander on sijoittanut kirjansa tapahtumat Rymättylän tapaiseen paikkaan. Lopussa hän mainitsee lähteikseen muun muassa Rymättylän historian I ja II. Niitä minäkin luin sukututkimusta tehdessäni. Aavistelen, että mies tai ainakin hänen sukunsa on jollakin tavalla kiinni Rymättylässä. Niin vahvalta tuntuu eläytyminen sekä paikkoihin, niiden luontoon että keskeisiin henkilöhahmoihin. Kenties Ainon päiväkirja, joka mummon kuoltua löytyy arkkuun talletettuna, voisi olla olemassa ja kirjailijan hallussa, vaikka hän vakuuttaa tarinansa olevan puhdasta fiktiota.

Teos on omistettu Felix Branderille (1901–1931).

Siihen aikaan, kun isä lampun osti

Eilisen iltapäivän helteessä ajeltiin kahteen naiseen Rymättylään, jonne kummallakin meistä on edelleen tunnesiteitä. Kaksi kirkonkylään asettunutta ja muun muassa museosta huolehtivaa naista odotti meitä. Treffit oli tehty klo 13:ksi museolle.

Oikopäätä mentiin nuottaperinteitä esittelevään makasiiniin, koska minua vaivasi, etten kesäkuun lopun käynnillä ottanut selvää aahollin alkuperäisestä merkityksestä. Naiskvartetti tutki yksissä tuumin nuotanvedon vaiheita ja niihin liittyvää erikoista sanastoa. Pienoismalli, kaavio ja valokuvat avasivat asioita, kun jaksoi lukea: aaholli tarkoittaa talvinuotalla sitä avantoa, josta köydellä vedetään verkkoa suoraksi. Aaholli on ihmisen surma, jos vetäjä ei jaksa vastustaa painavan verkon imua, vaan solahtaa itse avantoon. Valokuva tositilanteesta näyttää, kuinka kaksi keskenkasvuista poikaa pitelee köyttä suorana. Yhdessä he jaksoivat homman hoitaa.

 Tokko Raimo Äijälän Nuotanvetäjät-patsas vuodelta 1977 esittää aaholli-avannosta vetämistä, vaan tosi saaliin kiskomista jäälle. Kuvan otti serkkuni tytär Krista Lähdemaa hyvällä pikku kameralla, kun kesäkuun lopussa kokoonnuimme sukulaistapaamiseen. Sain mojovan satsin oivallisia kuvia sähköpostiini ja samalla luvan käyttää kuvia blogissani. Kiitos! Itseltäni jäivät kummallkin kerralla kuvat ottamatta.

Talvista nuotanvetoa esittelevää aineistoa Kristakaan ei kuvannut. Siihen tutustuakseen on mentävä paikan päälle, ellei tämä linkki nuottausnäytökseen aukea muille kuin Turun Sanomien tilaajille. Lisäkuvia ja -tietoja olen etsinyt netistä.

Kuva seilipaatista kertoo, että tuulten on annettu kuljettaa veneitä niin kuin sittemmin optimistijollia. Etualalla näkyy osa tunnetun veneenveistäjän isosta soutupaatista.

Aidot keittoastiat ja pannut on muiden tavaroiden ja huonekalujen tapaan keräilty museoon sieltä täältä. Kaikki on kuitenkin sijoitettu asiantuntevasti siten, että vaikutelma elämästä ennen vanhaan vastaa tutkimus- ja muistitietoja.

Yhtä ja toista muistan itsekin. Sukulaisia näet asuu Poikossa Autuisten tilalla. Sen vanhassa päärakennuksessa vaihdoin eka kertaa vaipat yhdelle Lahja-serkkuni kolmesta pojasta joskus 1950-luvulla. Poika parkui, mutta selvisi hengissä, samoin minä.

Asumaton vanha rakennus on museoviraston suojelukohde ja  melkoinen murheenkryyni, koska sitä ei saa purkaa eikä mistään myöskään ole osoitettu varoja välttämättömiin korjauksiin.  Uusi päärakennus kohosi vanhan lähituntumaan jo kauan sitten. Avarat pellot työllistävät Autuisten nykyisen isännän, monista uutisista tutun varhaisperunoiden viljelijän siinä määrin, ettei häntä hevin onnistu tapaamaan.

Vielä ei olla niin pitkällä, että museossa tarjottaisiin perunatietämystä, vaikka Rymättylä tunnetaan perunoistaan ihan niin kuin ennen vanhaan sillipaateistaan ja talvinuotan vedosta. Teemanäyttelyssä esitellään tarinaa ruisleivästä, jolle museon sivurakennuksesta on omistettu paljon tilaa. Ehkä joskus on perunan vuoro.

Kristan kuvaamista viehättävistä yksityiskohdista poimin vielä tämän ikkunakuvan. Se saattaa olla käsitöille pyhitetystä aitasta. Eilen ikkunalle oli tuotu punainen pelargonia - tervetulotoivotuksesi  meille Turusta saapuneille. Kauniit kiitokset antoisan lämpimästä iltapäivästä ja innostavista opastuksista!

Ja lopuksi vielä kuva öljylampusta, Kristan täsmäotoksena.

Erityinen lauantai

Aahollista alkoi eilinen päivän mittainen tapahtumien sarja, kun parinkymmentä kutsun saanutta saapui kymmeneksi perille. Enin osa joukosta on Rymättylässä aikoinaan eläneiden jälkeläisiä sekä heidän puolisoitaan tai kumppaneitaan. Oli siis aivan paikallaan kokoontua tähän nykyiseen pitäjätaloon ja tutustua myös museoon samassa pihapiirissä. Sinne on palattava uudestaan, sillä minulta jäi tyystin käymättä muun muassa nuottavajassa ottamassa selvää, mitä aaholli on aikoinaan tarkoittanut.

Rymättylän kunta teki loistokaupat 1963 ostamalla Maskulaisten merenrantatilan paikan perineiltä serkuksilta. Sen vanhasta päärakennuksesta muodostettiin kotiseutumuseo. Aittoja ja muita pikku rakennuksia on siirretty lähettyville muualta pitäjästä. Kivitalo on sittemmin ollut viranhaltijoiden asuntona sekä kirjastona. Nytkin alakerrassa on asunto ja museon lämmin varastotila. Yläkerta on kuntalaisten käytettävissä pienimuotoisiin juhliin ja muihin kokoontumisiin.

Oli melkoinen tuuri, että kuulin moisesta paikasta. Koulukaverini Riitta Räikkä ja hänen Harri-puolisonsa ovat paikan puuhaihmisiä. Niinpä meidän sukulaisporukka sai uljaat raamit asiantuntevan opastuksen kera aloitella muistelupäiväänsä isien Rymättylässä.

Tuliaiskahvit tuotiin paikallisesta Tuulisolmun kahvilasta. Pöydän antimista nautittiin mukavasti kuin olohuoneessa ikään. Harri kertoili olennaisia seikkoja itse paikasta, sen perinnehuoneesta ja myös seinille ripustetuista kukkamaalauksista. Ne ovat nähtävinä kesän ajan.

Aahollista siirryttiin hautausmaalle muutaman sadan metrin päähän. Siellä meitä odottivat monien  suvun vainajien hiljaiset leposijat. Kirkon ja hautausmaan asioista hyvin perillä olevana Riitta tarjosi lisätietoja, joista saattaa olla olennaista hyötyä, kun mietitään esivanhempien hautapaikan jatkoa. Ruohosten sukuhaudalla muisteltiin Autuisten tilan vanhaa emäntää Lahja Ruohosta (e Alakoski). Hän oli se serkkuni, jolta sain paljon Rymättylä-tietoja sukututkimuksen tarpeisiin. Lahjan lapsista erityisesti tytär huolehtii haudan hoitamisesta.

Hyytävän tuulisena päivänä oli autuasta päästä sisälle iki-ihanan kivikirkon suojiin. Riitan opastamina katseltiin voimallisia seinämaalauksia ja muita taideharvinaisuuksia. Hyvää hetkeä ei mikään häirinnyt, ei kiirekään.

Kirkon kiviaidan vieressä pysähdyttiin Alakosken penkin paikalle pohdiskelemaan takavuosikymmenten linja-autoliikennettä. Entisen Kunnantalon tuntumassa katseltiin komeaa Nuotanvetäjät-patsasta. Sen taustalla häämöttää entinen Kunnantalo, joka ei ole millään lailla entisensä, jos vertaan rakennusta omiin muistoihini. Ainoana porukasta minulla on yhä muistoja sotavuosilta. Silloin tultiin Kunnantalon vahtimestari-tätini hoiviin, kun Turkua pommitettiin. Sodan loputtua ilo pääsi irti. Juhlasali toimi milloin teatterina, milloin iltamien ja häiden pitopaikkana. Edesmenneen Paula-serkkuni kanssa istuimme monesti eturivissä niin kuin kunniavieraat ainakin. En muista, että meitä olisi koskaan ajettu pois - edes häistä.

Kävelyretki mäellä selvensi kaikille, missä pitäjänräätäleinä toimineet esi-isät olivatkaan nauttineet rälssitilansa osasta ja asuneet pitkän rakennuksen toista päätä. Toinen kuului pitäjänsuutarille. Suvun taustoista ja tarkasta Rymättylän historiasta minulle rakennuksen sijaintikin kirkastui, vaikka itse rakennuksesta ei ole jäljellä kivenmurikkaakaan. Oli hauska kertoa näistäkin asioista oikeassa ympäristössä.

Esi-isämme - minulle ja kahdelle paikalle olleelle serkulleni isoisä - Aleksis oli käynyt Tuorlan maanviljelysopistoa kaksi vuotta. Hän ei enää jatkanut räätälintöissä, vaan kiersi pitäjää eläinlääkärin apuna ja myös itsenäisenä eläinvälskärinä. Niinpä asuinsijatkin vaihtuivat. Viimeisin paikka katsastettiin. Se sijaitsee yhä edelleen läheisillä kallioilla, monille nuorillekin suvun jäsenille tutussa Kuivalassa. Siellä näet emännöi isänsä kuoleman jälkeen se täti, joka oli ollut voimainsa vuosina kunnantalon vahtimestari, kunnan henkikirjoitattaja ja puhelinkeskuksen hoitaja. Tämän tädin kuoltua Kuivala myytiin.

Seuraavaan etappiin pääsemiseksi tarvittiin autokyyti Poikkoon. Pohjakulman kouluna alkujaan tunnettu kaunis rakennus oli ollut vuosikaudet myös Räikän opettajapariskunnan kotina. Nykyisin Ravintola Pohjakulmassa tarjoillaan hyvää ruokaa, tosin useimmiten vain viikonloppuisin tai tilauksesta. Väkeä ei riitä arkiruokailuihin kuin kesäisin.

Kelpo lounaan jälkeen autoletka suuntasi Askaisiin ja siellä Louhisaaren kartanoon. Olemme näet hyvin perillä siitä, että esiäitimme Amanda Wilhelmiina on kotoisin Askaisista Hannulan tilalta. Hänen vanhempansa palvelivat siellä. Louhisaaren ja Hannulan väliä ovat epäilemättä kulkeneet monet Mannerheimit, sillä Hannulan tilan oli omistanut suomalaisten tunteman marskin isän isoäiti. Tuo Robert Mannerheim, tunnettu naistenmies, on tiettävästi myös yhden Amanda Wilhelmiinan veljen isä, joskin kirkonkirjoihin on merkitty sama isä kuin muillekin sisarussarjan lapsille. Semmoinen muutos kuitenkin tapahtui, että sukunimi Hannula ilmestyi oman isänikin tiettyjen serkkujen nimeksi. Tarinan mukaan kreivitär oli se, joka kiinnitti poikalapsen sukunimeksi Hannula ja etunimiksi Gustaf Adolf. Tämä poika syntyi 26.1.1866, Carl Gustaf Emil Mannerheim 4.6.1867.

Oivallisesti opastettuina tiedämme tästä harvinaisesta paikasta seikkoja, joista aiemmin itse kullakin oli ehkä ollut vain aavistuksia. Ehkä poikkean Louhisaaressa vielä tänä kesänä uudestaan varsinkin, jos olisi mahdollista osallistua opastettuun puutarhakierrokseen. Puutarhaan on näet vastikään perustettu ja avattu myös myrkkykasvien nurkkaus.

Nimien jäljillä

Meitä on kaksi naapurusta, joista kumpikin on pitkään ollut tyystin kiinni kirjoituspuuhissa. Ensimmäisenä oman julkaisunsa sai painosta Marja-Riitta Perttula, ystäväni opiskeluajoista asti. Hänellä on kokemusta paikannimien keruusta jo osana opintoja. Vuosikymmeniä myöhemmin aarteita sopi pöyhiä esille omista arkistoista. Lisää karttui, kun puuhaan tarttui.

Hauskoja juttuja Liedon paikoista nimineen ilmestyi melkoinen sarja Turun tienoo -lehdessä parisen vuotta sitten. Lukijoiden myönteiset kommentit kannustivat tekijää niin, että hän valikoi, täydensi ja toimitti aineistosta kirjan Liedon paikannimiä ja tarinoita (2015). Kirja oli mahdollista myös kuvittaa. Aika puuha oli siinäkin, kun kuvia otettiin ja kerättiin osittain talkoina. Loistokas lisä teokseen tuli Hannu Nurmen piirroksista. Kirja on osoittautumassa myyntimestykseksi. Moni lukija innostunee kiertelemään ja kaartelemaan kirjan tarinoiden paikoissa, kunhan kevät koittaa.

Huhtikuussa 2014 Turun Tienoossa Marja-Riitalta ilmestyi juttu Karviaisten Kaijasta. Kirjasta se löytyy muokattuna. Tässä malliksi kopio lehtijutusta:

Kuka on kuullut Karviaisten Kaijasta? Kaija istuu lujasti keskellä peltoa Karviaisten kylässä Liedon ja Auran rajalla. Kaija on iso, terävänokkainen irtokivi.

Perinteen kerääjän H. A. Reinholmin (1819-83) mukaan Kaija muistuttaa Lapin seitaa. Kaija oli talvitien maamerkki, jonka kautta hevosmiehet kulkivat Turkuun markkinoille. Ensi kertaa matkaavan piti kumartaa Kaijalle ja luvata matkatovereilleen viinaa tai olutta sisältävä härjänkannu. Ellei tämä suostunut sovinnolla Kaijaa syleilemään, hänet vietiin paikalle väkisin tai hänen hattunsa heitettiin kiven päälle. Siihen jäi tulokas yksin hattuansa kiskomaan. Erään kyläläisen muistissa oli vielä yläneläinen isäntä, jonka piti heittää poikansa lakki kiven juureen, kun tämä ei muuten suostunut Kaijaa kumartamaan. Karinaisisten vastaavaa kiveä nimitettiin Kaisaksi.

Härjänkannu voitiin juoda kiven ääressä tai vasta kaupungissa. Härkämies tarjosi usein kaksikin kannua, ja muut pani sarvet eli vielä kannun lisää. Härkäkannun nimi johtuu siitä, että ensikertalaista, nuortamiestä, on kutsuttu nimellä mullipoika, härkäpoika tai härkämies.

Vastaavia palvontamenoja on mm. Virossa ja Norjassa, usein kaupunkeihin johtavien reittien varrella. Prof. Matti Klinge on esittänyt, että kyse on alkuaan muinaisskandinaavisen Thor-jumalan palvonnasta; tämä kun oli myös matkustavaisten suojelija.

Nimet Kaija ja Kaisa ovat Katariinan kansanomaisia muotoja. Turun tuomiokirkossa omistettiin Pyhälle Katariinalle alttari v. 1370, ja kun hänen symbolinaan on ratas, arvelen, että Thor on vaihtunut kristilliseksi Kaijaksi, mutta rituaali on säilynyt.

 ''''''

Oma tuotokseni on 75-sivuinen vihko nimeltä Lindberg-Lähdemaan suvun juuria Rymättylässä. Julkaisua en myy, vaan lahjoitan yhden kappaleen asianosaisille. Halukkaat saavat myös PDF-tiedoston sähköpostitse, jos on tarpeen monistaa lisäkappaleita. Tänään vein postiin kasan isoja kirjekuoria, joihin olin työntänyt sekä saatekirjeen että yhden vihon. Osoitteisiin merkitsin isän puoleisten serkkujeni tai heidän läheistensä nimen. Selvitys näet koskee Rymättylään 1700-luvun puolivälissä juurtunutta pitäjänräätäliä ja hänen jälkeläisiään. Näistä yksi olen itsekin.

Nimien jäljissä uurastin alakerran emännän tavoin, vaikken joutunut pohtimaan semantiikkaa enkä löytänyt kaikkia nimiä ihan itse. Hauskin oli nimitieto Petter Bårg(h)ista. Tämmöinen Petteri löytyi Åbo svenska församlingista, samoin hänen vaimonsa ja poikansa Gustav. Kustaa mainitaan tietyssä Rymättylän kylässä syntyneeksi. Hän oli ensimmäinen siinä isälinjassa, josta aina päädyttiin pitäjänräätäliksi, kunnes oma isoisäni ei enää ommellut vaatteita, vaan tarvittaessa eläinten haavoja sen verran kuin eläinvälskärin sopi. Isäni veljistäkään ei enää tullut räätäleitä, vaan merimiehiä tai laivanrakentajia. Kotisaarelta oli lähtenyt yksi ja toinen jo varhain.

Huokaan helpotuksesta syvään. Huomaan ilokseni, että niskakipu on hellittämässä. Helpotusta ja iloa tuottaa sekin, että uskon nyt osaavani vastata lastenlasten kysymyksiin menneistä isän puoleisista sukupolvista. Jo puolen tunnin kuluttua joudun ensimmäisen tenttiin, kun poikani perheineen tulee hakemaan ja katsastamaan eilen painosta saatua vihkoa. Saa nähdä, mikä on vastaanotto...

Rymättylää ristiin rastiin

Ensi pysähdys eilisellä retkellä Rymättylään osui Ajolanrantaan. Matkakumppani katseli mielikseen veneitä, sillä hän tottui sekä purjehtimaan että moottoriveneilemään miehensä yhä eläessä. Minä taas olen aivan oppimaton venejutuissa. Silti oli hauska katsella ja pohtia, kuinka nykytilalliset ovat onnistuneet muuttamaan toimintansa ajan mahdollisuuksien mukaisiksi. Uutterat nykyisännät kuuluvat poikasina olleen melkoisia hurjapäitä hyppiessään kuvan taustalla näkyviltä kallioilta mereen. He jopa rakensivat itselleen hyppytelineet, jotka purettiin, kun venevalkama alkoi saada asiakkaita. Oli pelättävissä, että joku ottaisi ja kokeilisi, miten hypyt onnistuvat korkealta kalliolta... Serkkuni poika tiesi kertoa muitakin juttuja paikan tapahtumista, kun toukokuussa edellisen kerran kävin Ajolanrannassa.

Kasvavan venepaikoituksen lisäksi Ajolan tilalla on lukuisia isoja halleja. Niissä huolletaan veneitä ja säilytetään talven yli. Hanke kuuluu saaneen EU-rahoitusta. Meitä ympäriinsä kulkeneita Rymättylään aikoinaan kiinnittyneitä kiinnosti itse tila päärakennuksineen. Sitä ei päästy kuvaamaan vahtihommansa vakavasti ottaneen koiran takia. Kirjoista on kuitenkin luettavissa, että tilalla vaikutti vielä runsas satakunta vuotta sitten isoisäni lähisukulaisia. Nämä ihmiset olivat liittyneet heränneisiin, jotka harjoittivat uskoaan tiiviisti vielä silloin, kun useimmat muut pitäjäläiset etenkin 1920 - 30-luvuilla hyörivät pirtukauppiaina.

Kirkonkylään piti päästä seuraavaksi. Entinen kunnantalo seisoo korkealla mäellä, jonka juurella sijaitsevaan kirkkoon väki on kokoontunut jo vuosisatoja. Minulle kunnantalo semmoisena kuin sen muistan pulavuosilta, merkitsee samaa kuin koko Rymättylä. Tätini näet oli kunnantalon vahtimestari, joka myös asui talossa ja hoiti jopa puhelinkeskusta yläkerrassa. Hänen suojatteinaan serkkuni ja minä pääsimme kaikkiin tilaisuuksiin, useimmiten etupenkkiin. Oli teatteriesityksiä, konsertteja, iltamia, häitä ja ties mitä muita tilaisuuksia. Kerran Henry Theel esiintyi kunnantalolla, jonka ison salin ikkunat näkyvät yllä entisenlaisina. Pyysin nimikirjoitusta ja sain sen komean kuvan kera. Rakennuksen kivijalassa toimi jonkin aikaa "kirjasto" tai paremminkin lainaamo. Kun se pääsi kunnon tiloihin, kopperosta tehtiin disko, rymättyläläisittäin "risko".

Kunnantalon pihasta suurin osa on aidattu päiväkotilaisille. Koko talo taitaa nykyisin palvella lapsukaisia ja heidän hoitajiaan, kun hallinto on kuntaliitoksen myötä siirtynyt Naantaliin. Entinen avara piha-alue on mennyttä. Silti tallella on pihan laidan tuttu mökki, munalukko ovessa. Mökistä muistan sen yhden asukkaan, pikkutädin. Hän oli invalidi, jonka luona sopi piipahtaa viemässä lämpimäisiä. Silmissäni näen, kuinka pikkutätiä käytiin aika ajoin hakemassa. Hänet autettiin tavallisiin työntörattaisiin, jollaisilla siirreltiin milloin mitäkin tavaroita. Kun muuta apuneuvoa ei ollut tarjolla, rattaat saivat kelvata.

Matka jatkui Röödilän kautta takaisin kirkonkylään. Hautausmaalla kierreltiin pitkään oudostelemassa, mihin isot puut ovat hävinneet. Traktori pörräsi ympäriinsä tasoittelemassa entisiä käytäviä sopiviksi multakerrokselle, jossa ruoho kasvaisi. Kirkon vierustoilla puut sentään ovat tallessa, ainakin olivat eilen.

Komeita puita löytyi matkakumppanin lapsuudenkodin pihasta Hyttysniemestä. Sinne tohdittiin mennä, kun osuimme ensin juttusille leppoisan sauvakävelijän kanssa. Kuultuaan miksi kuikuilimme kaukaa pellon reunalta pihalle ja sen rakennuksiin päin, hän sanoi, että voisimme hyvin käväistä pihalla asti.

Nykyinen omistaja on kunnostuttanut rakennukset, muttei koskaan käy paikassa. Jopa tie osoittatui niin ruohottuneeksi, ettei autolla olisi ollut mitään asiaa tunkea sekaan. Niinpä puskimme jalan pihaan ja vietimme tovin ihmetellen paikan rauhaa. Se ei ollut aivan rikkumaton, sillä lähipelloilta korjattiin kiivaasti heinää. Näin ensi kertaa, kuinka huippulaadukas heinä kiedotaan valkoiseen muoviin monen monta kertaa. Koko sato kuulemma myydään hevostalleille ympäri maata. 

Maaseutu elää, vaikkei kalastus elätä enää edes kuuluisassa silakkapitäjässä. Taustalla häämöttää meri, josta sodan jälkeen kuviteltiin siirtolaisina paikalle asutettujen kalastajien kiskovan elantoa perheelle samoin kuin Kuolemajärvellä oli tehty. Ei onnistunut. Mutta elämisen alkuun pääsi ystävänikin perhe isovanhempineen. Käynti ei nostattanutkaan kyyneleitä silmiin, vaan hyvän mielen hyrinöitä suupieliin. Mainio reissu, tämäkin.

Serkkua saattelemassa

Rymättylän kirkkoon kävi kutsu tänään 11:ksi. Ikivanhan kivikirkon aidan vierustoilla parveili saattoväkeä jo hyvissä ajoin. Siinä sitten mietiskeltiin puolin ja toisin, kuka kukin on. En näet tiedä koskaan ennen tavanneeni hurmuriserkkuni Urhon lapsia, joita kuulemma on ainakin seitsemän kolmesta eri äidistä. Yhtä lukuun ottamatta sisarukset perheineen ja lastenlapsineen jättivät hyvästinsä isälle ja ukille. Näiden lisäksi isosisko ja hänen neljä lastaan edustivat vainajan lähisukulaisia. Silti kaikkein tärkein saattaja oli Iris, elämänkumppani, joka pysyi matkassa loppuun asti. Tyttäret luonnehtivat Iristä enkeliksi, jonka turvin Urho selvisi sairaanakin enimmäkseen kotioloissa.

Kirkko on ollut minulle tuttu lapsesta asti, onhan isäni lähtöisin Rymättylästä. Siellä asui koko ikänsä toinen hänen siskoistaan ja pari-kolmekymmentä viimeistä vuottaan nuorin veli. Sotavuosina totuttiin pakenemaan Turun pommituksia isän Hilda-siskon hoiviin Rymättylän kirkolle. Sodan jälkeenkin siellä otettiin aina hyvin vastaan. Niiltä ajoilta jo muistan kymmenen vuotta itseäni vanhemman Urho-serkun komeana haitaria soittavana laulajapoikana. Tänään miehen kaunis ääni kaikui enää haipuvana muistona kirkon holveissa.

Pyhälle Jaakobille omistettu kirkko itsessään on suurenmoinen. Toimituksen alkamista odotellessa katse etsiytyy vääjäämättä kuoriseinän viimeistä tuomiota esittävään maalaukseen. Alempana näkyvät apostolien kuvat. Muita kirkkosalin seiniä kiertää Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta kertova kuvasarja Biblia pauperum eli Köyhien Raamattu. Kattoa ja holveja koristavat kukka-aiheiset ornamentit.

Rymättylän seurakunnan sivuilla mainitaan myös, että entisen kuoriaidan paikkeilla on 1300-luvulta peräisin oleva Triumfikrusifiksi. Muita keskiaikaisia puuveistoksia on kirkossa kaikkiaan kahdeksan. Upea näkymä kirkkosaliin avautuu tästä linkistä klikkaamalla kohtaa kirkko 360° (http://www.rymattylanseurakunta.fi/index.php?page_id=46).

Hartaan siunaustilaisuuden päätteeksi vainaja saateltiin maan poveen isä-Yrjön ja äiti-Nelman kanssa samaan hautaan. Kukkakumpu karttui hiljaisesti, sillä hyvästit oli jätetty jo sisällä kirkossa.

Haudalta siirryttiin viereiseen seurakuntakotiin muistotilaisuuteen. Siellä sain tyttäreni kanssa tilaisuuden tutustua Urhon tyttäriin ja heidän perhekuntiinsa. Hyvältä tuntui sekin, että Urhon Lahja-siskon kaikki neljä lasta kiinnostuivat pikkuserkustaan, siis minun tyttärestäni - vahinko vain, ettei poikani lähtenyt matkaan. Hyvässä lykyssä tapaamisesta seuraa jatkoa. Olisi näet aiheellista vahvistaa seuraavissakin sukupolvissa tietämystä siitä, mistä oikein olemme peräisin ja minkä mutkien kautta osumme olemaan jopa sukua toisillemme.

Piano soi Rymättylän kirkossa

Naantalissa on taas meneillään musiikkijuhlat. Ne levittäytyvät paljon itse kaupungin ulkopuolelle kuten Rymättylän ikivanhaan ja -ihanaan kivikirkkoon (http://www.rymattyla.fi/Suomeksi/Kunta-info/Rymattylan_kirkko). Eilen tasan klo 16 siellä alkoi voimallisesti soida alttarilla näkyvä flyygeli. Konsertti kesti tunnin, eikä lisänumeroita herunut, vaikka yleisö niitä kärtti bravoota huutamalla, nousemalla innostuksesta seisomaan ja taputtamalla, minkä käsistä irtosi.

Musiikkijuhlien sivuilta kopioin ohjelmatiivistelmän ja - kas kummaa - mukana tuli myös pianistin kuva. Tunnin soittorupeama tarjosi minulle kuulijana ihmeellisiä päänsisäisiä kuvioita. Hetkittäin vajosin kuin meren tuuditettavaksi, kunnes myrskyiset sävelet taas herättivät. Pikku hiljaa aloin ihmetellä paitsi vahvaa tulkintaa myös pianistin voimia: miten mahtanee ikämies kuntoilla ja hoitaa käsiään hartianseutua myöten? Kuuloakin täytynee varjella.

21 Pianoiltapäivä

Peter Frankl

Joseph Haydn: Sonaatti pianolle Es-duuri nro 52

W. A. Mozart: Sonaatti pianolle D-duuri, K576
Ludwig van Beethoven: Sonaatti pianolle c-molli, op. 111

- Peter Frankl, piano