Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aleksis Kivi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aleksis Kivi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Nämä naiset liitän Siuntioon

                                                                                                                                                                   
Omistan tämän tekstin Eilalle, ystävälle ja entiselle työkaverille, jota sain muutaman muun naisen kanssa onnitella uusista tasavuosikymmenistä pääsiäissunnuntaina. Lahjaksi vein puutarhamessuilta hankittuja ilmakasveja.

Perhepiirissä oli isosti juhlittu merkkitapausta pari päivää aikaisemmin.


Kangasalan Kirkkojärvellä luisteltiin 1970-luvun lopulla. Enää ei kummallakaan ole yrittämistä liukkaille jäille.

Pitkään Siuntio on merkinnyt minulle sitä paikkaa, jonne Eilan perhe lopulta asettui Kangasalta pääkaupunkiseudulle muutettuaan. Komeissa maisemissa olivat aikansa majailleet myös venäläiset ja sulkeneet Porkkalan alueen. Onneksi se aika jäi lyhyeksi.

Kun ystävien luo on kutsuttu visiitille tai vaikka olisi menty kutsumatta, aina sekä emäntä että isäntä ovat huolehtineet esille hyvää syötävää.


Sunnuntain lounasruokaa emännän ei tarvinnut kykkiä valvomassa uunin rakosesta, sillä perheen nuoriso yhdessä isännän kanssa muodosti keittiötiimin. Ah, mitä luomuksia tuotiinkaan tarjolle! Aluksi saatiin erikoisherkullista ginillä maustettua kalamuseeta vierellään vihanneksia ranskalaisittain. Sitten Ollilan kanaa ja karitsankyljyksiä kuskusin ja vihersalaatin kera. Jälkiruuaksi pöytään kannettiin komea pasha, jonka päivänsankari oli itse valmistanut samoin kuin yleensä pääsiäiseksi. Kahvin kanssa tarjolle tuotiin pojantyttären kakkumestarin ottein tekemä täytekakku. Kelpasi meidän hauskasti seurustella auringon paistaessa. Iltapäivän päätteeksi onnittelijat poistuivat, vaikka yösijakin olisi järjestynyt.

Minua odotettiin Siuntion kylpylässä, jonne tyytyväisenä huristelin toiseksi yöksi. Paikan hotellitoiminnasta Rantasipin jälkeen on vuoden verran vastannut Scandic Siuntio vallan mainiosti. Sinne on tarkoitus palata viimeistään syksyllä ja nauttia ulkoilun lisäksi myös hoidoista. Tällä reissulla keskityttiin paitsi Eilaan myös historiasta tunnettuihin, Siuntiossa vaikuttaneisiin Charlotta Lönnqvistiin ja Miina Sillanpäähän. Charlotta Lönnqvist muistetaan Aleksis Kiven hyväntekijänä, jonka luona Kivi sai sellaiset elinolot, että hän kykeni kirjoittamaan pääosan tuotannostaan.Teemu Keskisarjan tuoreen Kivi-kirjan lukeminen innosti etsimään autenttisia paikkoja, jopa Charlotan hautaa. Se ei kuitenkaan löytynyt, mutta syksyllä yritetään uudestaan.

 
 Charlotan luona Fanjunckarsin torpassa Kivi eli ja asui säällisesti 1864 - 71. Alkuperäistä, hyväkuntoista torppaa ei löytynyt venäläisten poistuttua alueelta. Pihaan laskettu muistolaatta muistuttaa paikan merkityksestä.


Alkuperäisellä paikalla seisoo vanhan talon toisinto. Se rakennettiin talkootyönä vuosina 2003–2006 ja vihittiin käyttöön  Aleksis Kiven päivänä 10. lokakuuta 2006.

Charlotan vaalimasta puutarhasta ei ole jälkeäkään. Lehtipuita ja kuusia kasvaa pihan tuntumassa. Sinivuokkoja näkyi vielä paljon, valkovuokkojakin muutama.

Aivan Fanjuncarsin naapuriin on rakennettu samantyylinen rakennus, jonka arvelen päiväkodiksi.


Pääsiäislauantain hiljaisuudessa lapsia talon läheisyydessä pyötäili muutama. Hiljaista oli omakotitalojenkin pihoilla. Kesällä Fanjunckarsin jossakin rakennuksessa taitaa toimia kahvila, koska myös Sjundbyn linnan alueelta kahvilan oli määrä löytyä. Huhtikuussa moisesta ei ollut tietoakaan. Kannatti kuitenkin ajella muutama kilometri kartanolinnaa katsastamaan. Kuuluihan Fanjunckars aikoinaan linnan maihin ja sen silloinen haltija Thomas Adlercreutz jopa jollakin lailla Kiven taustasuosijoihin.


Kosken partaalla myllyrakennus lienee se, jossa kahvia kesäisin tarjoillaan. Toistaiseksi kaikki ovet olivat säpissä ja itse ulkorakennukset aika lailla korjauksen tarpeessa. Yksityisasuntona  kartanolinnaa sen sijaan on vaalittu ja korjattu jo pitkään.


Miina Sillanpään merkitys kirkastuu kylpylähotellin aulan seinältä, jos huomaa katsoa isohkoa reliefiä ja lukea sen tekstit. Miina Sillanpään säätiö vaalii nimikkonaisensa elämäntyön muistoa. Kiertely kylpylän käytävillä ja kokoustilojen liepeillä osoitti monin tavoin, että täällä kuntoutetaan sekä työikäisiä että vanhuksia. Ulkoilua varten lähelle on toteutettu luontopolku, jonka varrella myös opastaulut virittävät erinäisiin pohdiskeluihin.

Komeita näkymiä avautuu mäeltä isoksi kasvaneeseen hotellin ja kylpylän kompleksiin, yhtä lailla myös viljelyksille ja merelle. Rakennuksista näkee, että ne ovat 1970-luvun tylyjä betonijärkäleitä. Sisätilat on kumminkin remontoitu ulkoasua lempeämmän näköisiksi tekemättä hallaa alkuperäiseen arkkitehtuuriin.



Eräästä ikkunasta katseltiin tarkkaan mäennyppylää ja puiden lomasta häämöttäviä punaisia puurakennuksia.



Tieltä opaste ohjaa Lepopirttiin, koko kansan Miinan luomukseen. Siellä ei tällä reissulla käyty. Toisin oli kymmenen vuotta sitten, kun juhlittiin isolla joukolla kaksinkertaisia seitsemänkymppisiä nimenomaan Lepopirtin tiloissa eikä hotellissa. Muistan silloin kuulleeni, että pariskunta niputti yhteen kahdet merkkitapaukset välttyäkseen enemmiltä isoilta juhlilta. Päätös näkyy pitäneen. Koska toisen osapuolen syntymäpäivään on vielä jonkin verran aikaa, rajasin vanhasta kuvasta pois aviomiehen ja annan loppukuvassa koko tilan Eilalle. Yhtenä ohjelmanumerona kumpikin silloin viihdytti vieraitaan muisteluilla vuosikymmenistään. Hauskaa oli! Eikä yhtään vähempää sunnuntain pienimuotoisissa kemuissa. Kiitos.


Tässä vielä varhainen kevään kukka kummallekin kiehtovasta tämän ajan juhlahetkestä pääsiäissunnuntaina Siuntiossa.



torstai 23. marraskuuta 2017

Ällistyksestä selvinneenä

Teatterikerhoa on taas kiittäminen, että eilen ehtoolla mahduin Turun kaupunginteatterin täpötäyteen saliin ja näin uusimman  Seitsemän veljestä -romaanin dramatisoinnin. Samalla näyttämöllä yli 40 vuotta sitten esitettiin Ritva Holmbergin dramatisoimaa ja Kalle Holmbergin ohjaamaa legendaarista esitystä. Vuosia ohjelmistossa pysyneet veljekset katsoin  kolmeen kertaan ja lisäksi vielä TV-sovituksen. Niin huikea oli se elämys. Ihmekös että muistoja kumpusi pintaan. Lempeä luenta A. Kiven romaanin alusta viritteli pelonsekaisia odotuksia, kun sooloesitys kolkon paloseinämän edustalla loi ensi kosketuksen näyttämön ja katsomon välille.

Heti seinämän noustua korvia huumaava räiske ja muistaakseni myös valonvälke lähes pudotti tuolilta. Saman tien entisen suuresityksen muistot alkoivat karista pala palalta mielestä. Silmät, korvat ja mieli oli pakko avata ottamaan vastaan uutta tulkintaa. Nyt on tarjolla Aleksis Kiven ja Lauri Maijalan Seitsemän veljestä eräänlaisen yhteistyön tuloksena, koska pohjat on A. Kiveltä, mutta painotukset ja valikoinnit L. Maijalalta. Turun Sanomissa 23.11.2017 Irmeli Haapanen kuvaa omaa ällistystään katsojana ja mainitsee muun muassa:
Maijalan sovituksen keskeinen ja nerokas oivallus on ottaa veljesten lisäksi lavalle vain kaksi muuta näyttelijää. Petri Rajala ja Ulla Koivuranta ovat ensisijaisesti veljesten isä ja äiti, jotka heijastuvat kaikkiin veljien kohtaamiin henkilöihin.
Moni on jo ehtinyt kirjoittaa Maijalan ratkaisuista. Linkkejä sekä kritiikkeihin että blogiteksteihin tarjoillaan Turun kaupunginteatterin tätä esitystä koskevalta sivulta. Haapasen arvion lisäksi erityisen antoisaksi koin Rolf Bambergin kritiikin (Demokraatti 8.11.2017). Kumpikin sekä kuvailee että tulkitsee ja arvottaa esitystä. Niinpä keskityn omassa jutussani pohtimaan vain omia tuntemuksiani eilen ja vielä tätä tekstiä kirjoittaessani. Otto Ville Väätäisen kuvat poimin teatterin nettisivulta.

Olen lukenut Kiven romaanin moneen kertaan, tutkaillut sen rakennetta ja ohjannut lukiolaisia kirjan tulkitsemisessa. Iso osa katsomiskokemustani olikin tarkata, mihin kohtauksiin dramatisointi nojasi. Kyllä niitä pystyi tunnistamaan, vaikka sävytys hämmensi joka ikisessä. Veljeslaumasta en pitkään aikaan ollut saada tolkkua. Tässä tulkinnassa hämmästyttävän pienikokoinen Juhani toki erottuu pian, samoin Eero, Aapo ja Laurikin. Muut vasta pikku hiljaa. Poikien kaunisasuinen äiti tulee tutuksi sekä elävänä että kuolleena. Vanhemmat esittävät myös nahkapeitturin pariskuntaa. Lisäksi näille kahdelle näyttelijälle riittää puuhaa toukolaisten ja härkälauman edustamisessa, lukkarina, nimismiehenä ja Taula-Mattina.

Joukkokohtaukseksi pitänee tajuta, kun yksi ainut näyttelijä merkkaa toukolaisia. Tämä riekkuu veljeksille ja lopulta rusikoidaan lähes kuoliaaksi muistumana joukkotappelusta. Neljääkymmentä härkääkin riittää esittämään yksi ainut tummanpuhuva sarvipää. Se kumauttelee gongista jylisevän uhkaavia ääniä yhä uudestaan, kunnes nälkiintyneet veljekset teurastavat sen ja samalla ikään kuin koko lauman. Kuinkahan sellainen katsoja, joka ei kunnolla tunne pohjatekstinä olevaa romaania, pysyy kärryillä? Onko asialla väliä? Katsomiskokemus vavisuttaa joka tapauksessa.

Lukutaito tai oikeastaan sen puute on iso pulma niin veljeksille kuin monille nykynuorille. Orvot pojanjullit pyöriskelevät omissa sotkuissaan eivätkä ota taipuakseen siihen, mihin muut kyläläiset: hoitamaan kunnolla taloaan. Lukutaidon opettelemisesta pitäisi aloittaa.

Nähdään rajuja painikohtauksia, muttei edistymistä lukemisessa. Lukkarinkoulussa pahimpana nöyryytyksenä lukkarin pikku Anniina piikittelee kirvelevästi jullikoita. Ei aikaakaan, kun koko katras karkaa.


Impivaaraan päästyä kauas jää kavala maailma. On tilaa ja vapautta pyöriskellä. Lauri on se, joka vaeltelee yksikseen metsisssä, kunnes tuntee itsensä melkeinpä mäyräksi. Sellaisen hahmossa hänet sittemmin aika ajoin nähdään.

Hirsiasumus valmistuu. Ensimmäisen näytöksen lopulla vietetään suloista joulua omassa kodossa. Kohtaus on auvoisa suvanto katsojillekin. Romaanin mukaisesti idylli särkyy poikien riehumiseen saunoessa. Syttyy tulipalo Rajamäen rykmentin Kaisa-muorin ennustuksen mukaisesti. Paitasillaan pojat säntäävät kohti Jukolaa sudet kintereillään. Susia pilkahtelee esiin sieltä täältä. Onkohan tässä kohtaa mukana avustajia vai muuntuvatko veljekset välillä susiksi? Jukolaan pojat ehtivät suojaan susilta ja pakkaselta, niin kuin romaaninsa lukeneet tietävät. He saavat kelpo vastaanoton, mutta painuvat kevään tullen takaisin Impivaaraan. Uusi pytinki rakennetaan entistä uhkeampi.

Kova koettelemus tuntuu sysänneen poikia muuttumaan. He paiskivat töitä kuin vastuulliset aikuiset ikään. Rääsyt vaihtuvat siivoon pukuun. Mutta, mutta - takapakkeja on vielä tiedossa.  Osa viljasta jalostetaan viinaksi. Simeoni ja Eero lähetetään myyntimatkalle Turkuun, mistä ei hyvää seuraa.
Aivan ällistyttävänä ratkaisuna Maijala toteuttaa romaanin Hiidenkivi-kohtauksen ja sen jälkiseurakset kapakkaversiona. Siinä uhka paisuu monin verroin kaameammaksi kuin A. Kivellä.

Kun katastrofi on enää piirun päässä Eerosta,   muu veljeskaarti havahtuu. Hätäensiapua annetaan, poikaparka virkoaa. Katsojana keskityin henkeä pidättäen tapahtumiin näyttämöllä, vaikka tiesin lopputuloksen. Tässä Maijala virittää katsojat miettimään oman aikammekin vaaroja tavalla, johon ainakaan minulla ei ole vastaan sanomista.

Voiko ihminen muuttua? Käsiohjelmaan on kirjattu psykiatrin Hannu Lauerman vastaus kysymykseen. Sen loppu kuuluu näin:
Seitsemää levotonta veljestä ei muuta lukkarin koulu, mutta heitä muuttaa hidas kypsyminen ja uusien asioiden oppiminen vähä vähältä. Aleksis Kiven kuvaus ikääntyvistä veljeksistä  on sekä hykerryttävä, uskottava että sympatiaa herättävä. 
Turun Sanomien kritiikissään Irmeli Haapanen tulkitsee lukutaito-aihelmaa laajasti:
Lukemaan oppiminen on kaiken sisäisen kasvun havainnollinen ja ajankohtainenkin metafora, joka pätee yhtä lailla yksilöihin, yhteisöihin kuin yhteiskuntiinkin. Nyt nähtävä Kivi-tulkinta ei olekaan humoristinen kertomus seitsemästä miehestä vaan ankara manifesti sivistyksen puolesta.
Uskomattoman hienosti näytelmä päättyy veljeksistä kovakalloisimman, Juhanin, kirjainmerkkien yksinäiseen tankkaamiseen, kunnes lukeminen alkaa sujua. Juhania suojelevana valkeasiipisenä  enkelinä taustalla leijuu äitivainaa, kunnes poika oppii ja lukee lopulta juuri ne sanat, joilla Kivi romaaninsa päättää. Elämä hymyilee, katsojan silmänurkassa kiiltelee kyynel.

Herkkä loppuratkaisu poikkeaa tyystin vuosikymmenten takaisesta, jolloin romaanin 14. luvun mukaisesti näyttämöllä nähtiin suuri sovintojuhla, kun Jukolan veljekset kykenevät ottamaan paikkansa kyläyhteisössä. Tilan maat on sopuisasti jaettu veljesten kesken. Vakaat talot ovat hyvin hoidettuja. Kaikki muut avioituvat paitsi Simeoni, jolle on sija veli-Juhanin taloudessa.

Mitä vielä sanoisin eilen nähdystä? Ällistyksen aiheita tipahteli pitkin matkaa ihmeellisin vempaimin, ääni- ja valotehostein. Uusitun teatterin tekninen laitteisto toimii komeasti, nikottelematta. Ja upeat musiikkinumerot kruunaavat tarkoin harkittuja kohtauksia. Kuullaan muun muassa Oravan laulu uusin, vienoin sävelin. Veljekset myös tanssivat! Niinpä katsojille tarjotaan useita kohtauksia oivana musiikkiteatterina.

Aikamoinen esitys, täytyy myöntää. Kyllähän tämä oli nähtävä!