Puhetta piisaa Veljeksistä

                                                                   

Idea blogijuttuuni ponnistaa lokakuun mittaan radiossa ja lehdissä julkaistuista Kivi-jutuista, jotka vuosittain kuuluvat ohjelmaan Aleksis Kiven päivän (10.10.) tienoilla. Tänä vuonna Juha Hurme on  antanut aihetta erityisiin pohdintoihin kääntämällä Seitsemän veljestä nykysuomeksi. Monissa YLE Ykkösen ohjelmissa Hurme on vuolaasti hehkuttanut paitsi Kiveä myös omaa aikaansaannostaan eikä suotta, sillä minunkin kirjahyllystäni opus löytyy. Sain sen tuoreeltaan lahjaksi. Kuvassa kaikki kolme kansien väliin pakattua Seitsemän veljestä -teosta, joihin pääsen käsiksi kotonani. Lisäksi tallessa on Elisa Kirjasta maksutta ladattu Veljesten e-versio tekstinä.

 

 Muhkea nahkaselkäinen teos (WSOY 1949) on peräisin edesmenneen aviomieheni vanhemmilta. Juha Hurmeen käännös (Otava 2021) komeilee mustanpuhuvissa kansissa. Etualan resuinen taskukirja (WSOY 1966) kertoo kovasta koulukäytöstä opettajavuosiltani.

Nahkaselkäisen kirjan alkulehti paljastaa, että Akseli Gallen-Kallela on somistanut painoksen.

Romaanin tuttu alku on tarjolla vaikuttavin koristein. Paikka paikoin kuvia löytyy lisää sekä värillisinä että mustavalkoisina. Fraktuurakirjaimet tuntuvat luontevilta A. Kiven tekstissä, koska niillä kirjat pääosin painettiin vielä 1900-luvun alkuvuosina. Koen ne koristeellisen kulmikkaina hiukan vaikeaselkoisiksi, koska olen tottunut antiikvalla tuotettuun pränttiin.

Tuskin ihan äkkiä otan uudestaan esille nahkaselkäistä, raskasta teosta ainakaan vaalealla lattialla kuvattavaksi, sillä nahkaväri sotki mattoa. Pesu vaati ponnisteluja, mutta puhdasta tuli.

                                                                             ***

 

Pokkarin olen lukenut moneen kertaan. Naurattaa, kun selailen resuista kirjaa ja silmäilen merkintöjä sivujen reunoissa. Muistan, kuinka hikoilin auskultointivuonna Tampereen normaalilyseossa erään lukioluokan kanssa. Yritettiin pureutua juonen ja symmetrisen rakenteen takana pilkottaviin merkityksiin, saada otetta kielestä ja huumorista. 

Ihan vapaaehtoisesti lukiolaiset tuskin olisivat luku-urakkaan ryhtyneet. Kyllähän yksi ja toinen muistaa homman hankalaksi omilta kouluajoiltaan. Onneksi auskuvuonna täkynä oli tarjota teatteriretki Turun kaupunginteatteriin, jossa Kalle Holmbergin ohjaama Seitsemän veljestä herätti taatusti joka iikan tajuamaan A. Kiven huimaa kertomusta kielineen kaikkineen. Sellaisia retkiä olin järjestämässä kolmesti.

Paljon myöhemmin, eräänä Tukholman-vuotena, luin kirjan taas kerran ihan vain omaksi ilokseni. Mutta Skanstullin lukiossa suomenkielisten kokeiluluokkien ylimääräisenä, tilapäisenä suomen kielen ja uskontotiedon adjunktina tarjosin luettavaksi ihan muita kuin Kiven tekstejä. Itse pyöriskelin nautiskellen Kiven mehevässä kielessä, kun piti päivittäin selvitä paljolti ruotsilla. Ihmeeltä tuntuu, että Kivi aikoinaan puhkaisi oman ruotsinkielisen kuplansa ja loi muhkean kertomuksensa veljeksistä suomeksi. 

 En ota uskoakseni, että suomalaisista yhä harvempi kykenee ottamaan vastaan Kiven luomuksen. Eihän sitä koskaan ole luettu tai luetettu niin kuin koulussa. Kiven kielikö tosiaan on niin kova pala, että vasta Juha Hurmeen nykysuomeksi kääntämänä Kiven romaani maistuisi lukijoille. Kopioin muutaman rivin Hurmeen käännöksen alusta malliksi:

Jukolan talo eteläisessä Hämeessä sijaitsee mäen pohjoisrinteellä lähellä Toukolan kylää. Sitä ympäröi kivikkoinen maasto, mutta alempana alkavat pellot, joissa kasvoi  vahva vilja silloin, kun talo oli vielä voimissaan. Peltojen alla laaksossa on apilainen niitty, jonka halki virtaa haaroittuva oja: niitty antoi runsaasti heiniä ennen kuin siitä tuli kylän karjan laidun.

Mainosteksti hehkuttaa käännöstä näillä sanoin:

Vihakiiski, kämäleuka, kavun napu, minun tulee sinua armo. Mitähäh?
Aleksis Stenvallin Kivi-nimellä kirjoittama Seitsemän veljestä, nippa nappa ensimmäinen suomenkielinen romaani, majailee yhä lajinsa top kympissä. Vaan Kiven nerokas, uutta luova ja vähän alakanttiin ilmaisten ilmaisuvoimainen kieli ei ehkä täysimääräisen läpinäkyvästi avarru nykypäivän ihmiselle, romaanin kontekstista puhumattakaan - vai mikä se isojako nyt sitten olikaan...?

Vaan pelko pois! Juha Hurmeen suomentama Seitsemän veljestä asettaa ihailun kohteensa tassille ja tarjoilee meille veljesten miehukkaat tempaukset himppasen käännetyssä muodossa yhdessä kera historiallisten informaatiohippusten kuin mikäkin suomalaisen kirjallisuuden sisäänheittäjä. Mukana tietenkin myös alkuteksti riemun, kielen ja sivistyksen maksimoimiseksi!

Kas tässä mehevää alkutekstiä taustatietoineen e-kirjasta kopioituna:

SEITSEMÄN VELJESTÄ     

Kertomus     

ALEKSIS KIVI     

Seitsemän veljestä ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona, yhtenä niteenä 1873. 

    ENSIMMÄINEN LUKU    

 Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan.--

Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.    

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero.

          -- 

 Kiven Veljesten puffaajiin ja liiasta lukemisen vaivasta päästäviin kuuluu myös Juhani Rajalin. Hänen urakkansa tulos löytyy Yle Areenasta äänikirjana:

 Juhani Rajalin päätti lukea Seitsemän veljestä ääneen muiden suomalaisten puolesta, jotta näiden ei tarvitsisi kuin kuunnella.

Aleksis Kiven vuonna 1870 ilmestynyt Seitsemän veljestä oli aikansa kirjallinen skandaali. Romaania ei pidetty ainoastaan avuttomasti laadittuna, vaan myös "hiljaista ja vakavaa viljelijäkansaamme ilkeästi häpäisevänä." Kun kustantajan hyllyttämä kirja vihdoin nostettiin uuteen arvoon, Kiven oivallisesta teoksesta tuli suomalaisen sivistyksen merkkipylväs, jonka kielen mehevyys tahtoo usein jäädä sen kulttuurisen kunnianarvoisuuden varjoon.

                                                                            ***

 Aameneksi tunnustan, että pysyn uskollisena A. Kiven alkuperäiselle tekstille. Veljesten kanssa voi seurustella aika ajoin etenkin alakulon yllättäessä. Jo kieli itsessään tempaa lukijan irti alhosta hymyn karehtiessa suupielissä. Naurun hörähdyksiäkin voi kuulua...

Ällistyksestä selvinneenä

Teatterikerhoa on taas kiittäminen, että eilen ehtoolla mahduin Turun kaupunginteatterin täpötäyteen saliin ja näin uusimman  Seitsemän veljestä -romaanin dramatisoinnin. Samalla näyttämöllä yli 40 vuotta sitten esitettiin Ritva Holmbergin dramatisoimaa ja Kalle Holmbergin ohjaamaa legendaarista esitystä. Vuosia ohjelmistossa pysyneet veljekset katsoin  kolmeen kertaan ja lisäksi vielä TV-sovituksen. Niin huikea oli se elämys. Ihmekös että muistoja kumpusi pintaan. Lempeä luenta A. Kiven romaanin alusta viritteli pelonsekaisia odotuksia, kun sooloesitys kolkon paloseinämän edustalla loi ensi kosketuksen näyttämön ja katsomon välille.

Heti seinämän noustua korvia huumaava räiske ja muistaakseni myös valonvälke lähes pudotti tuolilta. Saman tien entisen suuresityksen muistot alkoivat karista pala palalta mielestä. Silmät, korvat ja mieli oli pakko avata ottamaan vastaan uutta tulkintaa. Nyt on tarjolla Aleksis Kiven ja Lauri Maijalan Seitsemän veljestä eräänlaisen yhteistyön tuloksena, koska pohjat on A. Kiveltä, mutta painotukset ja valikoinnit L. Maijalalta. Turun Sanomissa 23.11.2017 Irmeli Haapanen kuvaa omaa ällistystään katsojana ja mainitsee muun muassa:

Maijalan sovituksen keskeinen ja nerokas oivallus on ottaa veljesten lisäksi lavalle vain kaksi muuta näyttelijää. Petri Rajala ja Ulla Koivuranta ovat ensisijaisesti veljesten isä ja äiti, jotka heijastuvat kaikkiin veljien kohtaamiin henkilöihin.

Moni on jo ehtinyt kirjoittaa Maijalan ratkaisuista. Linkkejä sekä kritiikkeihin että blogiteksteihin tarjoillaan Turun kaupunginteatterin tätä esitystä koskevalta sivulta. Haapasen arvion lisäksi erityisen antoisaksi koin Rolf Bambergin kritiikin (Demokraatti 8.11.2017). Kumpikin sekä kuvailee että tulkitsee ja arvottaa esitystä. Niinpä keskityn omassa jutussani pohtimaan vain omia tuntemuksiani eilen ja vielä tätä tekstiä kirjoittaessani. Otto Ville Väätäisen kuvat poimin teatterin nettisivulta.

Olen lukenut Kiven romaanin moneen kertaan, tutkaillut sen rakennetta ja ohjannut lukiolaisia kirjan tulkitsemisessa. Iso osa katsomiskokemustani olikin tarkata, mihin kohtauksiin dramatisointi nojasi. Kyllä niitä pystyi tunnistamaan, vaikka sävytys hämmensi joka ikisessä. Veljeslaumasta en pitkään aikaan ollut saada tolkkua. Tässä tulkinnassa hämmästyttävän pienikokoinen Juhani toki erottuu pian, samoin Eero, Aapo ja Laurikin. Muut vasta pikku hiljaa. Poikien kaunisasuinen äiti tulee tutuksi sekä elävänä että kuolleena. Vanhemmat esittävät myös nahkapeitturin pariskuntaa. Lisäksi näille kahdelle näyttelijälle riittää puuhaa toukolaisten ja härkälauman edustamisessa, lukkarina, nimismiehenä ja Taula-Mattina.

Joukkokohtaukseksi pitänee tajuta, kun yksi ainut näyttelijä merkkaa toukolaisia. Tämä riekkuu veljeksille ja lopulta rusikoidaan lähes kuoliaaksi muistumana joukkotappelusta. Neljääkymmentä härkääkin riittää esittämään yksi ainut tummanpuhuva sarvipää. Se kumauttelee gongista jylisevän uhkaavia ääniä yhä uudestaan, kunnes nälkiintyneet veljekset teurastavat sen ja samalla ikään kuin koko lauman. Kuinkahan sellainen katsoja, joka ei kunnolla tunne pohjatekstinä olevaa romaania, pysyy kärryillä? Onko asialla väliä? Katsomiskokemus vavisuttaa joka tapauksessa.

Lukutaito tai oikeastaan sen puute on iso pulma niin veljeksille kuin monille nykynuorille. Orvot pojanjullit pyöriskelevät omissa sotkuissaan eivätkä ota taipuakseen siihen, mihin muut kyläläiset: hoitamaan kunnolla taloaan. Lukutaidon opettelemisesta pitäisi aloittaa.

Nähdään rajuja painikohtauksia, muttei edistymistä lukemisessa. Lukkarinkoulussa pahimpana nöyryytyksenä lukkarin pikku Anniina piikittelee kirvelevästi jullikoita. Ei aikaakaan, kun koko katras karkaa.

Impivaaraan päästyä kauas jää kavala maailma. On tilaa ja vapautta pyöriskellä. Lauri on se, joka vaeltelee yksikseen metsisssä, kunnes tuntee itsensä melkeinpä mäyräksi. Sellaisen hahmossa hänet sittemmin aika ajoin nähdään.

Hirsiasumus valmistuu. Ensimmäisen näytöksen lopulla vietetään suloista joulua omassa kodossa. Kohtaus on auvoisa suvanto katsojillekin. Romaanin mukaisesti idylli särkyy poikien riehumiseen saunoessa. Syttyy tulipalo Rajamäen rykmentin Kaisa-muorin ennustuksen mukaisesti. Paitasillaan pojat säntäävät kohti Jukolaa sudet kintereillään. Susia pilkahtelee esiin sieltä täältä. Onkohan tässä kohtaa mukana avustajia vai muuntuvatko veljekset välillä susiksi? Jukolaan pojat ehtivät suojaan susilta ja pakkaselta, niin kuin romaaninsa lukeneet tietävät. He saavat kelpo vastaanoton, mutta painuvat kevään tullen takaisin Impivaaraan. Uusi pytinki rakennetaan entistä uhkeampi.

Kova koettelemus tuntuu sysänneen poikia muuttumaan. He paiskivat töitä kuin vastuulliset aikuiset ikään. Rääsyt vaihtuvat siivoon pukuun. Mutta, mutta - takapakkeja on vielä tiedossa.  Osa viljasta jalostetaan viinaksi. Simeoni ja Eero lähetetään myyntimatkalle Turkuun, mistä ei hyvää seuraa.

Aivan ällistyttävänä ratkaisuna Maijala toteuttaa romaanin Hiidenkivi-kohtauksen ja sen jälkiseurakset kapakkaversiona. Siinä uhka paisuu monin verroin kaameammaksi kuin A. Kivellä.

Kun katastrofi on enää piirun päässä Eerosta,   muu veljeskaarti havahtuu. Hätäensiapua annetaan, poikaparka virkoaa. Katsojana keskityin henkeä pidättäen tapahtumiin näyttämöllä, vaikka tiesin lopputuloksen. Tässä Maijala virittää katsojat miettimään oman aikammekin vaaroja tavalla, johon ainakaan minulla ei ole vastaan sanomista.

Voiko ihminen muuttua? Käsiohjelmaan on kirjattu psykiatrin Hannu Lauerman vastaus kysymykseen. Sen loppu kuuluu näin:

Seitsemää levotonta veljestä ei muuta lukkarin koulu, mutta heitä muuttaa hidas kypsyminen ja uusien asioiden oppiminen vähä vähältä. Aleksis Kiven kuvaus ikääntyvistä veljeksistä  on sekä hykerryttävä, uskottava että sympatiaa herättävä. 

Turun Sanomien kritiikissään Irmeli Haapanen tulkitsee lukutaito-aihelmaa laajasti:

Lukemaan oppiminen on kaiken sisäisen kasvun havainnollinen ja ajankohtainenkin metafora, joka pätee yhtä lailla yksilöihin, yhteisöihin kuin yhteiskuntiinkin. Nyt nähtävä Kivi-tulkinta ei olekaan humoristinen kertomus seitsemästä miehestä vaan ankara manifesti sivistyksen puolesta.

Uskomattoman hienosti näytelmä päättyy veljeksistä kovakalloisimman, Juhanin, kirjainmerkkien yksinäiseen tankkaamiseen, kunnes lukeminen alkaa sujua. Juhania suojelevana valkeasiipisenä  enkelinä taustalla leijuu äitivainaa, kunnes poika oppii ja lukee lopulta juuri ne sanat, joilla Kivi romaaninsa päättää. Elämä hymyilee, katsojan silmänurkassa kiiltelee kyynel.

Herkkä loppuratkaisu poikkeaa tyystin vuosikymmenten takaisesta, jolloin romaanin 14. luvun mukaisesti näyttämöllä nähtiin suuri sovintojuhla, kun Jukolan veljekset kykenevät ottamaan paikkansa kyläyhteisössä. Tilan maat on sopuisasti jaettu veljesten kesken. Vakaat talot ovat hyvin hoidettuja. Kaikki muut avioituvat paitsi Simeoni, jolle on sija veli-Juhanin taloudessa.

Mitä vielä sanoisin eilen nähdystä? Ällistyksen aiheita tipahteli pitkin matkaa ihmeellisin vempaimin, ääni- ja valotehostein. Uusitun teatterin tekninen laitteisto toimii komeasti, nikottelematta. Ja upeat musiikkinumerot kruunaavat tarkoin harkittuja kohtauksia. Kuullaan muun muassa Oravan laulu uusin, vienoin sävelin. Veljekset myös tanssivat! Niinpä katsojille tarjotaan useita kohtauksia oivana musiikkiteatterina.

Aikamoinen esitys, täytyy myöntää. Kyllähän tämä oli nähtävä!