Aiheita juhliin

Fanjunckarsin torppa avasi ovensa lauantaina 1.2.2020 lounaalle kutsutuille, kun ravintolatarjoilut eivät onnistuneet. Pikavauhtia järjestyi yhteys torpasta huolehtivaan emäntään Hilkka Toivoseen, jolta oitis kuulin, että torppa on vapaana vuokrattavaksi lounastarjoiluun. Kun pitopalveluja ei ollut vapaana, hän pelasti minut tästäkin hätätilanteesta ehdottamalla, että hän voisi kotonaan keittää lohisoppaa koko porukalle ja tuoda sen klo 13:ksi pöytään. Olennaiseksi avuksi osui keittiömestari-vävy. Itse en olisi voinut hommaa hoitaa, koska tuhotun alkuperäisen paikalle rakennettuun näköistorppaan ei istu sähköhella. Sopan ohessa tarjottavat leivät ja muut lisukkeet toki toin mukanani.

Kävi niin hauskasti, että lähes samana päivänä muisteltiin A. Kiven Seitsemän veljeksen ilmestymistä 150 vuotta sitten. Romaanihan julkaistiin ensi alkuun neljänä vihkona, niistä ensimmäinen 2.2.1870. Osuinpa mainioon aikaan kutsumaan sukua ja pari hyvää ystävää viikon verran syntymäpäiväni jälkeen Siuntioon uimaan, ulkoilemaan ja hyväksi lopuksi lounaalle. Kylpylä-hotellista olisi saanut ruokaa vasta klo 15, mikä ei meidän poppoolle passannut, onneksi!

Museohuone sijaitsee talossa vasemmalla, ikkunat kahteen suuntaan. Päätyikkunasta Kivi kuuluu livahtaneen karkuun, kun mamselli Lönnqvistille ilmaantui vieraita. Kirjailija näki ikkunastaan, kun  rehevän puutarhan polkua pääovelle asteli tulijoita. Aleksis pinkaisi toisesta ikkunasta karkuun!

Itse huone on toisinto siitä, missä Kivi asui ja kirjoitti suuren osan tuotannostaan. Sisälle astuessa nykykävijä hätkähtää totisen näköistä kipsipäätä, vaikka kasvot muistuttavat painokuvista tuttua piirroshahmoa.
 

Ikkunan äärellä on kirjoituspöytä ja sillä hanhensulkia niin kuin Kiven aikoina, nurkkapöydällä pari kirjaa, joihin en tohtinut koskea. Kapoinen vuode saanee sekin olla rauhassa.

Koska meillä oli mukana kolme lasta, suljimme museohuoneen oven vahinkojen välttämiseksi. Kaikki ehtivät kuitenkin vilkaista kammaria.

Charlotan aikaan nykyinen sali oli kuulemma jaettu kahdeksi huoneeksi. Nykyinen pitkä pöytä oli onnen omiaan yhteisen aterian nauttimiseen. Mahduimme siihen kaikki, joten svupöytiä ei tarvittu.

Kuvassa Tapio Hintikka, vaimonsa Eilan kanssa pitkäaikaisia ystäviä, joiden vinkistä älysin kysyä Fanjunckarsia lounaspaikaksi. Tapio on yhtenä monista ollut mukana talkoissa rakentamassa taloa ulkorakennuksineen ja tukee yhä Pro Fanjunkars -säätiötä. Se vuokraa paikkaa.

Ennen ruokatarjoilua tytär isoäidin roolissaan ehti nauttia kahden vanhimman tyttärensä tyttäristä. Lapsenlastenlasten toistaiseksi ainoa poika veteli päiväunia ulkona, ja minä hyrisen tyytyväisenä kuvaa katsellessa. Samoin tein jo paikan päällä, kun katselin melkoista pöytäkuntaa, jolle täydellisen maukas lohikeitto teki kauppansa.

Yleisön pyynnöstä Hilkka-emäntä, Siuntio-opas ja paikallinen kulttuurisihteeri evp, kertoi elämästä Fanjunckarsissa Charlotta Lönnqvistin aikaan. Se, että hänestä nykyään puhutaan merkittävimpänä suomalaisen kirjallisuuden mesenaattina, luultavasti hymyilyttäisi arvon mamsellia.

Tapio jatkoi juttua talkoomuistoilla. Hän opasti nuorempiaan, että uudelle paikkakunnalle muutettaessa on hyvä hankkiutua toimimaan yhteisölle tärkeissä hankkeissa. Sillä tavoin tutustuu ihmisiin ja voi osaltaan olla edistämässä merkittäviä asioita.

Lämmin tunnelma sisällä Fanjunckarsissa ei kerro totuutta päivän säästä. Vettä satoi jos ei kaatamalla, niin ainakin riittävästi kastelemaan koirien kanssa puolentoista tunnin lenkin tehneet. Uimareita sade ei haitannut eikä meitä kahta vanhusta, sillä lähdimme jo aamulla varhain poutasäässä kiertämään kylpylähotellin ympäristön luontoliikuntapolkuja. Kuivin jaloin selvittiin jopa lintutornille hämmästelemään laajalle levittäytynyttä tulvaa.

Kuvat Heikin. Pari otosta WhatsAppin kautta saatuja. Kiitos kuvaajille!

Nämä naiset liitän Siuntioon

                                                                                                                                                                   

Omistan tämän tekstin Eilalle, ystävälle ja entiselle työkaverille, jota sain muutaman muun naisen kanssa onnitella uusista tasavuosikymmenistä pääsiäissunnuntaina. Lahjaksi vein puutarhamessuilta hankittuja ilmakasveja.

Perhepiirissä oli isosti juhlittu merkkitapausta pari päivää aikaisemmin.

Kangasalan Kirkkojärvellä luisteltiin 1970-luvun lopulla. Enää ei kummallakaan ole yrittämistä liukkaille jäille.

Pitkään Siuntio on merkinnyt minulle sitä paikkaa, jonne Eilan perhe lopulta asettui Kangasalta pääkaupunkiseudulle muutettuaan. Komeissa maisemissa olivat aikansa majailleet myös venäläiset ja sulkeneet Porkkalan alueen. Onneksi se aika jäi lyhyeksi.

Kun ystävien luo on kutsuttu visiitille tai vaikka olisi menty kutsumatta, aina sekä emäntä että isäntä ovat huolehtineet esille hyvää syötävää.

Sunnuntain lounasruokaa emännän ei tarvinnut kykkiä valvomassa uunin rakosesta, sillä perheen nuoriso yhdessä isännän kanssa muodosti keittiötiimin. Ah, mitä luomuksia tuotiinkaan tarjolle! Aluksi saatiin erikoisherkullista ginillä maustettua kalamuseeta vierellään vihanneksia ranskalaisittain. Sitten Ollilan kanaa ja karitsankyljyksiä kuskusin ja vihersalaatin kera. Jälkiruuaksi pöytään kannettiin komea pasha, jonka päivänsankari oli itse valmistanut samoin kuin yleensä pääsiäiseksi. Kahvin kanssa tarjolle tuotiin pojantyttären kakkumestarin ottein tekemä täytekakku. Kelpasi meidän hauskasti seurustella auringon paistaessa. Iltapäivän päätteeksi onnittelijat poistuivat, vaikka yösijakin olisi järjestynyt.

Minua odotettiin Siuntion kylpylässä, jonne tyytyväisenä huristelin toiseksi yöksi. Paikan hotellitoiminnasta Rantasipin jälkeen on vuoden verran vastannut Scandic Siuntio vallan mainiosti. Sinne on tarkoitus palata viimeistään syksyllä ja nauttia ulkoilun lisäksi myös hoidoista. Tällä reissulla keskityttiin paitsi Eilaan myös historiasta tunnettuihin, Siuntiossa vaikuttaneisiin Charlotta Lönnqvistiin ja Miina Sillanpäähän. Charlotta Lönnqvist muistetaan Aleksis Kiven hyväntekijänä, jonka luona Kivi sai sellaiset elinolot, että hän kykeni kirjoittamaan pääosan tuotannostaan.Teemu Keskisarjan tuoreen Kivi-kirjan lukeminen innosti etsimään autenttisia paikkoja, jopa Charlotan hautaa. Se ei kuitenkaan löytynyt, mutta syksyllä yritetään uudestaan.

 
 Charlotan luona Fanjunckarsin torpassa Kivi eli ja asui säällisesti 1864 - 71. Alkuperäistä, hyväkuntoista torppaa ei löytynyt venäläisten poistuttua alueelta. Pihaan laskettu muistolaatta muistuttaa paikan merkityksestä.

Alkuperäisellä paikalla seisoo vanhan talon toisinto. Se rakennettiin talkootyönä vuosina 2003–2006 ja vihittiin käyttöön  Aleksis Kiven päivänä 10. lokakuuta 2006.

Charlotan vaalimasta puutarhasta ei ole jälkeäkään. Lehtipuita ja kuusia kasvaa pihan tuntumassa. Sinivuokkoja näkyi vielä paljon, valkovuokkojakin muutama.

Aivan Fanjuncarsin naapuriin on rakennettu samantyylinen rakennus, jonka arvelen päiväkodiksi.

Pääsiäislauantain hiljaisuudessa lapsia talon läheisyydessä pyötäili muutama. Hiljaista oli omakotitalojenkin pihoilla. Kesällä Fanjunckarsin jossakin rakennuksessa taitaa toimia kahvila, koska myös Sjundbyn linnan alueelta kahvilan oli määrä löytyä. Huhtikuussa moisesta ei ollut tietoakaan. Kannatti kuitenkin ajella muutama kilometri kartanolinnaa katsastamaan. Kuuluihan Fanjunckars aikoinaan linnan maihin ja sen silloinen haltija Thomas Adlercreutz jopa jollakin lailla Kiven taustasuosijoihin.

Kosken partaalla myllyrakennus lienee se, jossa kahvia kesäisin tarjoillaan. Toistaiseksi kaikki ovet olivat säpissä ja itse ulkorakennukset aika lailla korjauksen tarpeessa. Yksityisasuntona  kartanolinnaa sen sijaan on vaalittu ja korjattu jo pitkään.

Miina Sillanpään merkitys kirkastuu kylpylähotellin aulan seinältä, jos huomaa katsoa isohkoa reliefiä ja lukea sen tekstit. Miina Sillanpään säätiö vaalii nimikkonaisensa elämäntyön muistoa. Kiertely kylpylän käytävillä ja kokoustilojen liepeillä osoitti monin tavoin, että täällä kuntoutetaan sekä työikäisiä että vanhuksia. Ulkoilua varten lähelle on toteutettu luontopolku, jonka varrella myös opastaulut virittävät erinäisiin pohdiskeluihin.

Komeita näkymiä avautuu mäeltä isoksi kasvaneeseen hotellin ja kylpylän kompleksiin, yhtä lailla myös viljelyksille ja merelle. Rakennuksista näkee, että ne ovat 1970-luvun tylyjä betonijärkäleitä. Sisätilat on kumminkin remontoitu ulkoasua lempeämmän näköisiksi tekemättä hallaa alkuperäiseen arkkitehtuuriin.

Eräästä ikkunasta katseltiin tarkkaan mäennyppylää ja puiden lomasta häämöttäviä punaisia puurakennuksia.

Tieltä opaste ohjaa Lepopirttiin, koko kansan Miinan luomukseen. Siellä ei tällä reissulla käyty. Toisin oli kymmenen vuotta sitten, kun juhlittiin isolla joukolla kaksinkertaisia seitsemänkymppisiä nimenomaan Lepopirtin tiloissa eikä hotellissa. Muistan silloin kuulleeni, että pariskunta niputti yhteen kahdet merkkitapaukset välttyäkseen enemmiltä isoilta juhlilta. Päätös näkyy pitäneen. Koska toisen osapuolen syntymäpäivään on vielä jonkin verran aikaa, rajasin vanhasta kuvasta pois aviomiehen ja annan loppukuvassa koko tilan Eilalle. Yhtenä ohjelmanumerona kumpikin silloin viihdytti vieraitaan muisteluilla vuosikymmenistään. Hauskaa oli! Eikä yhtään vähempää sunnuntain pienimuotoisissa kemuissa. Kiitos.

Tässä vielä varhainen kevään kukka kummallekin kiehtovasta tämän ajan juhlahetkestä pääsiäissunnuntaina Siuntiossa.

Maalaismaisemaa ja -elämää

Tuli äkkilähtö Liedosta Uudellemaalle, kun pääsin kaukomaille lentäneen sijaisena käyttämään valmiiksi ostetun teatterilipun. Siispä eilen auton nokka ensin kohti Siuntiota, hetken huilaus ja taas eteenpäin!

Illansuussa Siuntion rannalta startattiin kohti Helsinkiä ja ravintolan kokoisen mutkan kautta Kansallisteatteriin. Sen Pienellä näyttämöllä oli tarjolla Veijo Meren näytelmä Nuorempi veli vuodelta 1970. Siitä on vallan mainio neljän minuutin esittelyvideo nähtävissä teatterin sivuilla osoitteessa http://www.kansallisteatteri.fi/ohjelmisto/index.php?we_objectID=285. Videosta saa hyvän kuvan niin esityksen painotuksista kuin tyylistä. Iltaruskon maisemissa eletään.

Itse näytelmä tarjoilee kipeästi hauskan kuvan maalaistalosta, johon perikunta on juuttunut isännän kuoleman jälkeen. Vanhin poika kantaa hartiat lysyssä isännyyden taakkaa. Nuorempi veli kirmailee ja hulluttelee huolettomana. Kolme sisarta mustissaan kulkee äitinsä vanavedessä kirkkoon ja sieltä takaisin juorut mukanaan. Voi niitä juttuja! Tarkan ilkeitä, kateuden värjäämiä myrkkypistoja sinkoilee yhdestä jos toisestakin naapurista. Hulppea on myös kylän nuorten miesten pesäpallo-ottelu. Sukkelimmat pelaajat nappaavat myös naiset. Huimia piirtoja henkilöhahmoihin karttuu ripeästi vaihtuvin kohtauksin. Esimerkiksi yhä loittommas elävien joukosta kaikkoava vanhaemäntä kiikkustuolissaan lakkaa heilauttelemasta sääriään, mikä alkuun oli vahva osoitus elämisen meiningistä. Hän on täysin pihalla siinä vaiheessa, kun talon tyttäret ovat heikoin taidoin järjestelemässä perinnönjakoa. Vanhempi veli yrittää luikerrella voimattomana syrjään, nuorempi veli, joka pärjäilee hyvin palkkatyössä, viittaa kintaalla koko touhuun, perinnöstä jokseenkin osattomaksi jäävä tytär lähtee kiukuissaan talosta, toinen pelastautuu naapurin emännäksi, kolmas kai jää auttelemaan vanhapoikaisäntää. Tällä tavoin monet pientilallisten perheet ovat kaiketi hajonneet.

Tässä vielä kuva näytelmää esittelevältä sivulta:

Sääli ettei se, jolle lippu oli varattuna,  päässyt itse näkemään tätä Meren hulppeaa näytelmää muutaman vuosikymmenen takaisista maaseudun hämäläisistä. Hän nimittäin on itse se nuorempi veli, joka pääsi kouluun ja sitä tietä tuskitta irti kotitalosta. Vanhempi veli tottui lapsesta asti näkemään itsensä seuraavana isäntänä, jolla ei ollut valinnan varaa. Ja - totta tosiaan - sisaret ovat hyörineet emännättömän kotitilan ympyröissä vuosikymmenestä toiseen.