Huh, mikä animaatio!

Rakkaudella, Vincent

Kesäherkkuna Ylen kautta oli 14.7. katsottavissa ja tallennettavissa Dorota Kobielan ja Hugh Welchmanin elokuva Rakkaudella, Vincent (Loving Vincent, Britannia/Puola 2017) Sama leffa oli ollut tarjolla myös vuosi sitten. Silloin en sitä huomannut. 

Helteisenä torstaina, jolloin jaksoi painua ulos vain aamulla varhain ja illalla myöhään, tartuin kokeeksi tallenteeseen ja kas, silmäni levisivät! Pääsin pian jyvälle, mitä tarkoittaa animaation toteutus elinaikanaan torjutun Vincent van Goghin maalausten tyyliin. Kuvat hämmästyttävät upeudellaan myös osana elokuvaa, samoin niiden tekemiseen tarvittu valtava työmäärä. Katsoessa tuntee kylpevänsä maalauksissa.

Yksinkertainen juoni sitoo pohtimaan melko ohuesti paitsi taiteilijan elämää myös hänen arvoituksellista kuolemaansa vain 37-vuotiaana.

Armand Roulin, postimiehen poika, lähtee vastentahtoisesti viemään van Goghin viimeistä kirjettä tämän veljelle, Theo van Goghille. Vastaanottajaa ei löydy. Pian selviää, että myös Theo on kuollut. Mitä tehdä? 

Kirjeenkantaja tietää, että Vincent on tappanut itsensä. Herää kysymys, olisiko joku muu sittenkin ampunut taidemaalaria vatsaan.

Kukin Vincentin tuntenut tarjoaa omia tulkintojaan, kun Armand käy heitä jututtamassa. Selvä vastaus ei ota löytyäkseen. Teokset puhuvat, sillä Vincent oli maalannut kuvia paitsi maisemista myös tarinan ihmisistä.

Avainhenkilöitä on Armandin lisäksi lääkäri Paul Gachet, jolle Armand lopulta sujauttaa kirjeen toimitettavaksi Theo van Goghin leskelle, sillä myös veli oli ehtinyt kuolla.

Elokuvaa katsellessa napsin joitakin kuvia ja rajasin niistä turhat osat pois. Muistaakseni seuravan kuvan mieshahmo on kalastaja, jonka läheisyydessä Vincent työskenteli. Miehellä oli hyviä muistoja maalarista.

Vasta aikuisiällä, lähes 30-vuotiaana, maalaamaan ryhtynyt Vincent esiintyy elokuvassa piirroshahmona, joka lapsena jäi alati paitsi vanhempien hyväksyntää.

Ulkona maalaavaa miestä kiusataan. Tiedossa on myös hänen tuhoisa riitansa Paul Gauguinin kanssa ja päätymisensä mielisairaalaan tohtori Gachetin hoiviin. Henkilöhistoriasta tutut yksityiskohdat luontuvat kerrottaviksi maalausten kautta, sillä niitä on runsaasti hänen viimeisiltä ajoiltaan Auversissa.

Muutamaan kertaan elokuvassa toistuu joko osia tai koko öinen näkymä yhdestä van Goghin kuuluisasta maalauksesta. Taivaan kiehtovat kiehkurat jääkööt blogijutun viimeiseksi kuvajaiseksi niistä.

 Kuvakerronnaltaan poikkeuksellisiin elokuviin kuuluu myös Kwaidan - kauhun kasvot (1964). Yle Teema tarjosi sen joulun aikoihin 2020, jolloin katsoin leffan ja kirjoitin tämän blogijutun.

Animaatioiden parasta antia kertauksena

Perjantai-illan leffavalinnaksi osui Hayao Miyazakin parituntinen Henkien kätkemä (2001). Äskettäin sen tarjoili suomeksi dubattuna MTV kolmoskanavallaan. Minä puolestani hoitelin aarteen talteen katsottavaksi kotisohvalta sopivana ajankohtana. Miyazakin kuuluisan Totoroon (1988) olen nähnyt ainakin kolmesti, erään lentokonejutun kerran. Henkien kätkemä on niin uusi tuttavuus, etten tiennyt siitä ennalta mitään, vaikka se ilmestyessään yli kymmenen vuotta sitten kohahdutti ja palkittiin näyttävästi.  (http://www.cinemamondo.fi/henkien-katkema/). Leffan ilmestymisen aikaan muutkin elokuvat ja merkittävät kirjat jäivät tien sivuun. Oli muuta, totista puuhaa.

 Nyt-liitteessä 29.11.2002  (nyt.fi/a1353033930889 ) Jussi Karjalainen kirjoittaa, että "Miyazakin elokuvat ovat näyttävintä, arvostetuinta ja tolkullisinta animea eli japanilaista animaatiota. Itse asiassa Miyazakissa on kyse ylipäätään Japanin katsotuimmista elokuvista". Koska Wikipedia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Henkien_k%C3%A4tkem%C3%A4) toistaa turhan seikkaperäisesti Henkien kätkemän juonen, siteeraan tähän lisää Karjalaisen referoivaa ja tulkitsevaa tekstiä:
"TARINA KÄYNNISTYY perheret­kien kohteena toimineesta suljetusta turistikylästä, jonne Chihiro-tyttö vanhempineen seisahtuu automatkalla. Sinne he ovat myös jäädä.
Henkien rauha häiriytyy niin, että vanhemmat muuttuvat possuiksi, mutta paljon enemmän tapahtuu Chihirolle. Hän pääsee tutustumaan ja jää kiinni vain henkiolennoille tarkoitettuun kylpylätorniin, jota ylläpitää kumma Yubaba-noita.
Eräänlainen Liisa Ihmemaassa -tarina siis.
Ihmeellisyyksiä seurailevalla Chihirolla on auttaja ja suojelija nimeltään Haku. Hänkin on jumittunut paikkaan, joka ei ole tarkoitettu ihmisille.
TAVALLAAN Miyazaki-buumi kulkee lännessä väistämättä hiukan jälkijunassa, ja entisetkin maineteot kulminoituvat uutuuden hyväksi. Kaikesta kauneudestaan ja viimetalvisesta Berliinin elokuvajuh­lien pääpalkinnosta huolimatta Hen­kien kätkemä jää jälkeen vuoden 1988 Totorolle, jota se ­Mi­yazakin aiem­mista töistä eniten muistuttaa.
Sellainen elokuva, jonka päähenkilössä ei tapahdu kehitystä, ei voi olla täydellinen mestari­teos. Chihiro kokee kokemuksensa ja pääsee jälleen vanhempiensa kanssa ajelemaan kohti arkipäivää."

Huomasin minäkin elokuvasta monia tuttuja satujen aineksia. Ahneille käy tosi huonosti, avulias saa itse apua pahassa paikassa, rakkaus murtaa pahimmankin taian. Näyttävää on myös se, kuinka Chihiro-tyttö yksin jäätyään unohtaa hemmotellun lapsen elkeensä. Hänen on tehtävä töitä, jotta hän voisi pelastaa vanhempansa ja yön mentyä kaikki  pääsisivät takaisin sinne, mistä lähtivät. Tyttö reipastuu reipastumistaan, kun oppaaksi pyrähtää Haku-poika. Tapahtuu monia muodonmuutoksia, joista piirtäjät ovat tuottaneet kerrassaan fantastisia hahmoja, monet ylenpalttisen runsaita.

"Katsoja kohtaa Miyazakin loihtimassa maailmassa enemmän erilaisia olentoja kuin kaikissa Star Wars -episodeissa yhteensä. Animaattorit ovat saaneet luonnetta pienimpiinkin vipeltäjiin. Toteutuksessa on yhdistelty saumattomasti uusinta digitekniikkaa ja perinteistä piirrosjälkeä. Matka merta kyntävässä junassa, mutaisen haisulijumalan kylvettäminen ja jättiläismäisen vauvan muuttaminen hamsteriksi ovat vain muutamia elokuvan unohtumattomista kohokohdista." (http://www.cinemamondo.fi/henkien-katkema/)

Ihmekö sitten, että monet kohtaukset ja Joe Hisaishin säveltämä  musiikki palailivat mieleen vielä unissakin.