Kukkien runsautta

Näin äitienpäivän aamuna passanee vielä tarjoilla muutama näkymä englantilaisesta puistosta, jossa kotiin paluumatkalla viivähdettiin tovi puolitoista viikkoa sitten. Monin paikoin vaaleanpunaisiinsa pukeutuneet puut olivat jo ylikukkineita, tässä vielä juhla-asu täydellisenä. Sen myötä toivotan onnea äideille. Pahana päivänä kukkien hehkeä runsaus voi antaa voimia itse kullekin, jotta taas jaksaa setviä itsensä valoisampaan olotilaan.

Punaisen sävyt toistuivat myös useiden puiden lehdissä. Rehevää ihanuutta, lampia ja puroja, varjoisia istumapaikkoja sinne tänne risteilevien polkujen varrella. Kerrassaan upeaa!

Kasvitarhaa vartioimasta löytyi tällainen komistus. Maanmuokkaus oli vielä meneillään, mutta pelätti jo toimessaan. Kasvimaata kiertää matala aita, jolle on taivutettu kasvavien omenapuiden oksia. Niissä näkyi jo kukkia. Lieneekö moinen aita ihan uusi viritelmä?

Alta löytyy tietoja paikasta, jonne ilman muuta kannattaa pistäytyä noilla main liikkuessa.

Puutarhojen väriloistoa

Historiallinen Dalemain kartano ja puutarha Penrithin alueella Cumbriassa ottaa vastaan vieraita ympäri vuoden. Sisällä talossa ei saa kuvata, mutta ulkona kamera räpsyi alvariinsa. Sisäpihalta ulos johtavan portin pielessä hehkui jo huhtikuussa köynnös. Mikä lie nimeltään? Muurin takana puutarhassa väriloisto jatkui.

 Blue bells -kasvi tuli tutuksi myös metsäpoluilta, ehkä kumminkin hiukan pienikokoisempana kuin lannoitetussa maassa kasvaneet lajitoverinsa.

Narsissit olivat jo kuihtumassa, mutta tulppaanit ja jokin minulle outo lilja helottivat yhä komeimmillaan pääsiäisen päättyessä. Ensimmäisenä arkipäivänä Englannissa jätimmekin taivallukset sikseen ja nautimme annoksen kuulua englantilaista puutarhatunnelmaa. Toisenkin annoksen saimme, kun keskiviikkona paluumatkalla Manchesterin lentokentälle aika riitti hyvin pikku mutkaan. Tällä sivulla tila loppuu lisäkuvilta, joten tarjoilen huomenissa muutaman värikylläisen otoksen Sizergh-linnan puutarhasta.

Helppoa matkantekoa

Kiirastorstain ja pitkäperjantain piinan perään Cumbrian kamaraa From Coast to Coast -reittiä (http://www.coast2coast.co.uk/) lännestä itään  patikoinut neljän porukkamme jakaantui kahtia. Nuorin - huippukuntoinen! - jatkoi isänsä kanssa tosi toimin patikointia. Minä vanhimpana ja eniten väsähtäneenä lähdin ilomielin yhdistetylle laiva- ja kävelyretkelle polvivaivoista kärsineen kanssa, kun kerran karttoja tutkimalla sellainenkin mahdollisuus löytyi.

Päivä oli mitä ihanin, samoin näkymät. Puolessa tunnissa seilattiin Ullswateria Pooley Bridgestä ensimmäiseen etappiin Howtowniin. Vuoret kohosivat sopivan kaukana. Niillä riitti kiipeilijöitä, koska ainakin yhden huono-onnisen tai -kuntoisen kävi niin köpelösti, että pelastushelikopteria tarvittiin. Me kävelijätkin näimme keltaisen kopterin pelastusmatkalla. Patikoijakaksikko oli seurannut, kuinka vaijerin varassa jotakuta nostettiin jyrkältä rinteeltä turvaan. Meidän sherpamme löysi opaskirjoista tiedon, että näissä maisemissa kuolee vuosittain kolmisenkymmentä retkeilijää, puolet heistä sydänkohtaukseen. Sain jo eka päivänä tuta hiukan esimakua sellaisesta...

Tässä nousimme maihin ja lähdimme kiertämään melkoista mäkeä. Alkuun reitti kaarsi rantoja. Polun varrelta löytyi penkkejä ja muitakin istahtamispaikkoja. Näkymät riittivät korvaamaan edellisten päivien rasitukset. Vietimme aikaa ihmettä katsellen hyvän tovin, kun kerran näin palkitsevaan paikkaan olimme osuneet.

Edellisten päivien kokemuksista viisastuneina jätimme väliin hankalan rantareitin, jota moni jatkoi Ullswaterin toiseen päähän Glenriddingiin. Me kurvasimme sisämaahan ja löysimme paratiisimaisen puronvarsipaikan lounaseväitten nauttimiseen. Howtownista pääsi taas laivaan, joka vei mukavasti muun porukan luo. Ihana reissu! Päivän kruunasi vielä mainio ilta-ateria pubissa. 

Rajoja etsimässä

Reissu Englannin Cumbriaan tuotti sekä huimia kokemuksia että runsaasti pokkarikuvia. Isoa kameraa en onneksi ottanut mukaan, sillä patikointimaastot kysyivät voimia paikoin enemmän kuin minulta niitä riitti. Onneksi en sentään kärsinyt korkean paikan kammosta kuten kaksi reissukaveria. Niinpä tohdin kaivaa kameran housuntaskusta esiin tiukassakin paikassa. Avara vuoristonäkymä tuntuu lempeältä näin kuvasta katsottuna, mutta kun vieressä kohosi jyrkkä seinämä odottamassa kiipeämistä, hymy hyytyi. Haystack on paikan nimi. Sen on kuuluisaksi tehnyt Alfred Wainwright kirjallaan Pictorial Guide to the Lakeland Fells. Wainwrightin jalanjäljissä pääsin minäkin yrittämään mahdottomia. En sentään saane tuhkaani ripotelluksi Haystackin rinteille kuten tämä monien vaeltajien suuri esikuva.

Kumman lyhyeltä vuoren kuve näyttää tässä kuvassa. Kiipeämistä riitti kyllä ihan tarpeeksi. Jos kännykälle olisi löytynyt kenttää, keskellä kuvaa näkyvä polvikipuinen yrittäjä olisi melkeinpä soittanut helikopterin meitä pelastamaan. Ylös kuitenkin selvittiin ja päästiin ihailemaan lammen rauhaa. Siellä lähes unohtui kiipeämisen vaiva. Ihan heti päähän ei ehtinyt pälkähtää, mitä reittiä vuorelta tullaan alas. Miten kuten homma hoitui. Taas kerran tuli havaituksi, kuinka koivet joutuvat koville jyrkkiä rinteitä alas laskeuduttaessa. Ja sitten vielä lisätuskaa tuotti ylen korkea paikka!