Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fanjunckars. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fanjunckars. Näytä kaikki tekstit

perjantai 15. tammikuuta 2021

Olis aihetta juhlia, mutta...

Paavon-päivään 25. tammikuuta on vielä aikaa runsas viikko, mutta ajatukset pyörivät aiheen ympärillä samoin kuin kymmenen vuotta sitten. Silloin julkaisin itsestäni kuvan ja siihen liittyen hiukan tekstiä. Se löytyy kuvan alta.

 

Tämmöisen tytön tyllerön kuva on tullut näinä viikkoina kopsituksi erinäisiin papereihin ja kuvatiedoistoihin vississä tarkoituksessa. Yritän nääs jäljittää itseäni monen monituisen vuosikymmenen taakse, kun ylihuomenna Paavon-päivänä käännyn uudelle vuosikymmenelle.

Eipä kuvan oton aikoihin tyttö tiennyt, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Tuskin oli sota loppunut, mutta jo nauratti. Oisko aiheena liivihame, jonka tunnistan serkkulikalta perityksi? Iltapäivällä kuulen lisää selityksiä, kun kutsuni kuulleet kokoontuvat ihmettelemään, mistä oikein olikaan kyse.

Lienee aika tosissaan totutella myöntämään itsensä vanhukseksi, vaikka yhä naurattaa ja touhututtaa kuin pikkulikkaa aikoinaan. Syrjäsilmällä aika ajoin vilkuilen lehdistä ja telkkarista juttuja vanhoista ihmisistä enkä ihan tunnista itseäni kohderyhmään kuuluvaksi. Missä vika?

 Nautelan kartano Liedossa tarjosi hienot puitteet kunnon kemuille. Juhlaväkeä riitti, samoin erinomaista suuhun pantavaa. Ohjelmastakaan ei ollut pulaa. Oi aikoja entisiä!

Aina ei tarvitse juhlia isosti. Muun muassa kolme vuotta sitten Paavon-päivä, oma syntymäpäiväni, toteutui hauskasti aika lailla yksikseni, kuten linkin kautta paljastuu. Nyt ei passaa lähteä kaupungille kuljeksimaan saati juhlimaan. Kunpa pian koittaisi aika, jolloin taas päästään liikkeelle kätkeytymättä maskien taakse. Koronavirus muunnoksineen pysyköön loitolla, kunhan olemme saaneet niitä vastaan tepsivät rokotukset.

Erittäin hyvältä tuntuu nyt, että päästäni putkahti vuosi sitten idea jättää tasavuodet noteeraamatta ja juhlia niitä ennakkoon. Silloin kokoonnuttiin Fanjunckarsiin lohisopalle ja kakkukahville. Niinpä tänä koronavuonna voin huokaisten jättää synttärikekkerit järjestämättä.

tiistai 4. helmikuuta 2020

Aiheita juhliin


Fanjunckarsin torppa avasi ovensa lauantaina 1.2.2020 lounaalle kutsutuille, kun ravintolatarjoilut eivät onnistuneet. Pikavauhtia järjestyi yhteys torpasta huolehtivaan emäntään Hilkka Toivoseen, jolta oitis kuulin, että torppa on vapaana vuokrattavaksi lounastarjoiluun. Kun pitopalveluja ei ollut vapaana, hän pelasti minut tästäkin hätätilanteesta ehdottamalla, että hän voisi kotonaan keittää lohisoppaa koko porukalle ja tuoda sen klo 13:ksi pöytään. Olennaiseksi avuksi osui keittiömestari-vävy. Itse en olisi voinut hommaa hoitaa, koska tuhotun alkuperäisen paikalle rakennettuun näköistorppaan ei istu sähköhella. Sopan ohessa tarjottavat leivät ja muut lisukkeet toki toin mukanani.

Kävi niin hauskasti, että lähes samana päivänä muisteltiin A. Kiven Seitsemän veljeksen ilmestymistä 150 vuotta sitten. Romaanihan julkaistiin ensi alkuun neljänä vihkona, niistä ensimmäinen 2.2.1870. Osuinpa mainioon aikaan kutsumaan sukua ja pari hyvää ystävää viikon verran syntymäpäiväni jälkeen Siuntioon uimaan, ulkoilemaan ja hyväksi lopuksi lounaalle. Kylpylä-hotellista olisi saanut ruokaa vasta klo 15, mikä ei meidän poppoolle passannut, onneksi!

Museohuone sijaitsee talossa vasemmalla, ikkunat kahteen suuntaan. Päätyikkunasta Kivi kuuluu livahtaneen karkuun, kun mamselli Lönnqvistille ilmaantui vieraita. Kirjailija näki ikkunastaan, kun  rehevän puutarhan polkua pääovelle asteli tulijoita. Aleksis pinkaisi toisesta ikkunasta karkuun!

Itse huone on toisinto siitä, missä Kivi asui ja kirjoitti suuren osan tuotannostaan. Sisälle astuessa nykykävijä hätkähtää totisen näköistä kipsipäätä, vaikka kasvot muistuttavat painokuvista tuttua piirroshahmoa.
 


Ikkunan äärellä on kirjoituspöytä ja sillä hanhensulkia niin kuin Kiven aikoina, nurkkapöydällä pari kirjaa, joihin en tohtinut koskea. Kapoinen vuode saanee sekin olla rauhassa.

Koska meillä oli mukana kolme lasta, suljimme museohuoneen oven vahinkojen välttämiseksi. Kaikki ehtivät kuitenkin vilkaista kammaria.

Charlotan aikaan nykyinen sali oli kuulemma jaettu kahdeksi huoneeksi. Nykyinen pitkä pöytä oli onnen omiaan yhteisen aterian nauttimiseen. Mahduimme siihen kaikki, joten svupöytiä ei tarvittu.


Kuvassa Tapio Hintikka, vaimonsa Eilan kanssa pitkäaikaisia ystäviä, joiden vinkistä älysin kysyä Fanjunckarsia lounaspaikaksi. Tapio on yhtenä monista ollut mukana talkoissa rakentamassa taloa ulkorakennuksineen ja tukee yhä Pro Fanjunkars -säätiötä. Se vuokraa paikkaa.



Ennen ruokatarjoilua tytär isoäidin roolissaan ehti nauttia kahden vanhimman tyttärensä tyttäristä. Lapsenlastenlasten toistaiseksi ainoa poika veteli päiväunia ulkona, ja minä hyrisen tyytyväisenä kuvaa katsellessa. Samoin tein jo paikan päällä, kun katselin melkoista pöytäkuntaa, jolle täydellisen maukas lohikeitto teki kauppansa.


Yleisön pyynnöstä Hilkka-emäntä, Siuntio-opas ja paikallinen kulttuurisihteeri evp, kertoi elämästä Fanjunckarsissa Charlotta Lönnqvistin aikaan. Se, että hänestä nykyään puhutaan merkittävimpänä suomalaisen kirjallisuuden mesenaattina, luultavasti hymyilyttäisi arvon mamsellia.

Tapio jatkoi juttua talkoomuistoilla. Hän opasti nuorempiaan, että uudelle paikkakunnalle muutettaessa on hyvä hankkiutua toimimaan yhteisölle tärkeissä hankkeissa. Sillä tavoin tutustuu ihmisiin ja voi osaltaan olla edistämässä merkittäviä asioita.


Lämmin tunnelma sisällä Fanjunckarsissa ei kerro totuutta päivän säästä. Vettä satoi jos ei kaatamalla, niin ainakin riittävästi kastelemaan koirien kanssa puolentoista tunnin lenkin tehneet. Uimareita sade ei haitannut eikä meitä kahta vanhusta, sillä lähdimme jo aamulla varhain poutasäässä kiertämään kylpylähotellin ympäristön luontoliikuntapolkuja. Kuivin jaloin selvittiin jopa lintutornille hämmästelemään laajalle levittäytynyttä tulvaa.


Kuvat Heikin. Pari otosta WhatsAppin kautta saatuja. Kiitos kuvaajille!