Otin kopin tästä blogijutusta, jossa Marjatta Mentula kuvaa lukukokemustaan Vesa Haapalan romaanista Alexis Elämänkertomus (Otava 2023). Se kattaa päiväkirjamerkinnöin Kiven elämästä vuodet 1866–1870, niistä pahimpia nälkävuosia olivat 1867 ja 68. Ihmisten hätä näkyy ja tuntuu romaanissa. Alexis potee syyllisyyttä nauttimastaan suojaisasta olosta Fanjunkarsissa monien nääntyessä pakkasiin. Avaramielisen, pätevän pitokokin Charlotan ruokavaroista moni kerjäläinenkin saa hetkeksi avun.
Lisään Marjatan havaintoihin muutaman seikan. Lukiessa tuntui usein siltä, että kuljin varjona Alexiksen mukana niin metsissä kuin kaupunkireissuilla. Syntyy kuva täydestä miehestä haluineen ja heikkouksineen. Pääsin jyvälle miehen ihmisarkuudesta, mutta myös välähtävistä tarkkailijan oivalluksista ja kuvittelemisen voimasta, kun hän hahmottelee veljeksiään ja valikoi aiheita "osotelmiinsa" palkkioiden toivossa. Vähiin jäävät tulot.
Kolmekymppistä miestä painaa olo Charlotan rahattomana suojattina. Piinaa lisää ympäristön kuiskuttelu suhteen laadusta. Haapalan Alexis huomaa, että Charlotta olisi valmis kosketuksiin, mutta kokee ne mahdottomiksi. Paremminkin Charlotta on hänelle kuin isosisko. Aikoinaan Veijo Meri tutkielmassaan Aleksis Stenvallin elämä (Otava 1973 todisteli, kuinka saman katon alla asuneiden kesken on väistämättä ollut tositoimia, ei pelkkiä haaveita erotiikasta. Charlotan puuhissa omenankukkien karisteluineen Meri näki rakastuneen naisen höpsähdyksiä. En vakuuttunut. Nyt Haapala tarjoaa ymmärrystä, johon tunnen voivani luottaa. Charlotta arvosti ylirasittuneen suojattinsa kirjallista uurastusta siinä määrin, että oli valmis häätämään omenkukissa pörisevät hyönteiset pudottamalla kukat oksista ikkunan takana.
Marjatta kysyy oman blogijuttunsa lopussa, miten muut Haapalan romaanin lukeneet ovat ymmärtäneet kertomuksen viimeisellä sivulla esitetyn siirtymisen Lake Superiorin maisemiin Pohjois-Amerikkaan. Minulle se oli Alexiksen oma pelastautuminen mielikuvituksen voimalla kauas pois murhaavien kritiikkien ulottuvilta. Veljesten ilmestyttyä neljänä vihkona 1870 Agathon Meurman ehti ensimmäisenä runtata sen. Vielä paremmaksi pani August Ahlqvist, joka pitkässä lehtikirjoituksessaan murskasi Kiven sekä kirjalijana että ihmisenä, mutta ehti itse kuolla ennen Kiven tuotannon arvostuksen nousua uuden vuosisadan vaihteessa. Silloin Volter Kilpi ja Eino Leino muita ennen paneutuivat tosissaan siihen, miten Kivi suomen kielellä hahmotteli maailmoita ja loi runoutta. Hänen tuotantonsa muodosti suomenkielisen kirjallisuuden perustan. Sittemmin moni tutkija ja kirjoittaja on ansainnut leipänsä poimimalla hedelmiä A. Kiven teoksista.
Siuntion Fanjunkarsissa käydessä kuulee onneksi juttua myös siitä, kuinka merkittävä mesenaatti Charlotta Lönnqvist on ollut. Hänen hautaansa ei kuitenkaan ole helppo löytää Siuntion kirkkomaalta, mutta Charlotan talon pihalle on laskettu muistolaatta.
Kiven huoneeessa voi käydä katselemassa kirjoitusvehkeitä ja sänkyä. Charlotan malliin talo tarjoaa tilat pidoille, kuten omasta kokemuksesta tiedän. Nimittäin ennen korona-aikaa ehdimme kokoontua Fanjunkarsiin lasten perheiden kanssa syntymäpäivilleni tammikuun lopussa 2020 ikään kuin 80-vuotispäivän kenraaliharjoituksiin. Niitä ei kuitenkaan seurannut premiääri, vaan karanteeni.
