Kähkösen Kuopio-kirjojen myötä olen pohdiskellut oman isäni tulenpalavaa innostusta kommunismiin. Hän odotti pitkään vielä 1950-luvulla "suurta mullistusta" ja Suomen siirtymistä Neuvostoliiton malliseen sosialismiin matkalla kohti täydellistä kommunistista yhteiskuntaa. Isä oli jatkosodan alkuvaiheissa haavoittunut pahasti ja menettänyt samalla luottamuksensa suomalaisiin upseereihin sekä koko yhteiskuntaan. Sotatrauma ja vaikeat vaivat rassasivat kolmekymppistä miestä. Sodan jälkeinen aika oli kiihkeää poliittista kamppailua. Levysepän töissä telakalla sotakorvausaluksia tehdessä taottiin miehiin myös unelmia, joiden uskoteltiin toteutuvan, kunhan porvarivallasta päästäisiin.
Graniittimiehessä eletään kansalaissodan jälkeistä aikaa, jolloin kaksi vakaumuksellista nuorta, tuore aviopari, hiihtää rajan yli Venäjälle. Romaanissa seurataan parinkymmenen vuoden verran Klaran ja Iljan vaiheita Petrogradissa, jonka nimi vaihtui Leningradiksi vallankumousjohtajan kuoltua 1924. Koska itse luin kirjan jälkijunassa ja siitä on kirjoitettu runsaasti heti tuoreeltaan, en selosta kirjan sisältöä, vaan viittaan muutamaan aiheeseen paneutuneen kommentoijan teksteihin: (1) Teppo Kulmalan kritiikki 4.9.2014, (2) Kirsin kirjanurkka 15.11.2014, (3) Hanna/Kirjainten virrassa 29.12.2014, (4) Pekka Pesonen haastattelee Sirpa Kähköstä 18.1.2016
Lisään mukaan seikkoja omasta lukukokemuksestani. Ensinnäkin nautin Kähkösen notkeasta kielestä. Se on osumatarkkaa ja niin tiheää, että lukija pystyy eläytymään henkilöihin ja tapahtumiin eri tunnetilat tavoittaen. Komeasti kukin henkilö hahmottuu tunnistettavaksi yksilöksi, heidän keskinäiset suhteensa ja vaiheensa rakentuvat uskottaviksi. Riipaisevan kuvauksen saavat katulapset, joita uusi systeemi tuottaa yhä lisää. Näiden olosuhteista Kähkönen on hankkinut valtavasti tietoa, josta muokkautuu vaikuttavaa kerrontaa. Paikoin tosin mietin, miten myrskyn silmässä eläneet ja katulapsia huoltaneet romaanin henkilöt pystyivät kerrotun laiseen psykologiseen tulkintaan lasten kammottavista kokemuksista. Minua kuitenkin lukijana auttaa, että saan Kähkösen hankkimaa tietämystä oman ymmärrykseni vahvistamiseksi näinkin vaikeasta asiasta.
Romaanin rakenne on nautittavan selkeä, ammattilaistyötä. Teos jakautuu viiteen jaksoon: I Petrograd, II Leningrad, III Skatshki, IV Utopia, V Tashkent. Viides ja viimeinen jakso on lyhyt, eräänlainen utopia sekin kahdelle lapselle, joista toinen onnistuu pääsemään hetkeksi unelmien paikkaan. Piter eli Pietari nielaisee lopulta tämän onnen tavoittelijan. Mutta pikkusisko Dunja ei menetä unelmaansa Tashkentista, vaan ihmeen tavoin jaksaa tehdä siitä totta.
Moni kirjoittaja mainitsee teoksen muuttuvan puolivälissä kuin toiseksi. Sille löytyy selitys oman e-versioni sivulta 136: koko ystäväporukkansa pettänyt hurmuri Tom Mehrov tarjoaa luettavaksi Klara Viktorovna Tuomen käsikirjoituksen, jonka hän onnistuu saamaan haltuunsa mehiläispesän kätköstä. Klara kirjoittaa kokemuksistaan terrorin uhrina. Ja petturi-Tom tulee toimineeksi niin, että totuus tapahtumista säilyy.
Skatshkissa ystäväpiiri elää viimeisiä päiviään. Kohta terrorin valtaisa pyörre sieppaa heidät mukaansa. Seuraa hajoaminen, tuho, kuolema. Lukiessa päässäni soi Shostakovitsin Leningrad-sinfonia. Tuntui kuin Kähkönen olisi yltänyt vastaavan laisiin sinfonisiin kielen svääreihin, joissa rytminvaihdokset ja kumisevat sävelkuviot enteilevät lähestyvää tuhoutumista. Komeasti romaanin loppupuolisko kaappaa sivuilleen kaiken sen Stalinin ajan kauheuden, josta jo pitkään on tiedetty, vaikkei kaikin ajoin ole haluttu todeksi myöntää. Hentoinen, sairas Klara kuolee Leningradiin vietynä, Ilja häviää ties minne, ehkä niskaan ammuttuna niin kuin moni.
Hengissä selviää vain sitkein lapsi Dunja ja hänen varassaan mykkyyteen vajonnut sirkustähti Susha ja 15-vuotias Jekaterina/Katinka, Jelenan tytär, joka muistaa kaiken. Dunja on taistellut porukalleen luvat lähteä Tashkentiin. "Ja minä alan kertoa heille tarinaa, jonka Klara-täti kerran kertoi, he makaavat kuumeessa, Tahskentin yö on musta ja jäinen – minä kerron.
Me tulimme tähän kaupunkiin hiihtäen." (s. 364) Siinä romaanin viimeiset sanat.
Jo hyvissä ajoin ennen loppua selityksen saa romaanin nimi. Se viittaa nerokkaiden taiteilijoiden elokuvaan, rohkeaan näkemykseen kaupungista, joka hetken tarjosi mahdollisuuksia ilmaista asioita aivan uudella tavalla. Pian nousee vasta-aalto, pyyhkäisee mennessään ja alistaa osaajat palvelemaan pimeitä tarkoitusperiä. Lopuksi monen neron niskaan napsahtaa kuula.
Helpotusta koin Kähkösen tavasta tarjoilla hurjia, historiallisiin tosiasioihin pohjautuvia käänteitä tavalla, jossa keitaina loistavat monet arkiset tilanteet. Yhä edelleen, niin kuin jo isäni aateperintöä setviessäni, tunnen tarvetta pohtia, mitä Suomelle olisikaan tapahtunut, jos isän ja muiden hänen kaltaistensa unelma olisi toteutunut. Entä mitä Neuvostoliitosta olisikaan voinut sukeutua, jos siellä ei olisi sorruttu terrorisoimaan kansalaisia? Kuinkahan pitkälle varjot yltävät nyky-Venäjällä?
