Onnen etsintää

Kristina Carlsonin Finlandia-palkittu romaani Maan ääreen (1999) on ollut lukueväänä samaan aikaan, kun mökkipihalla on riehuttu istutushommissa. Tiedä sitten, kuinka vahvasti ulkotyöt ovat haitanneet luettuun paneutumista. Se ainakin helpotti, että kirjassa on vain 192 sivua.

Osittain päiväkirjan tapaan kirjoitettu teos lainaa myös kirjeitä. Nuori mies, Lennart Falk, kaikkoaa 1871 Helsingistä kauas Siperiaan. Amurinmaasta hän etsii mahdollisuuksia rikastumiseen ja sitä kautta isän suosioon. Kaukaa löytyy kivihiiltä ja kumppaneita. Mutta kaivostoimintaan asti kumppanuus ei kanna. Onni on vastainen siinäkin mielessä, että eräänä iltana pimeässä Lennart saa jonkun iskemänä reiän kalloonsa. Seuraa tuskaisia selvityksiä. Omat yksinäiset pohdiskelut kuluttavat muutenkin vähäisiä voimia tuomatta valaisua murhayritykseen. Itsetutkiskelu kiduttaa.

Tätä tekstiä kirjoittaessani hain netistä tietoja romaanista. Löysin muun muassa Putte Wilhelmssonin siitä laatiman kritiikin, jonka Helsingin Sanomat on julkaissut alunperin 17.10.1999. Kannattaa avata linkki ja lukea, mitä Wilhelmsson saa sanotuksi kirjasta. En ryhdy kilpasille. Myönnän kritiikin tekevän komeasti oikeutta romaanille. Valitan: linkki ei enää vie Wilhelmssonin kritiikkiin, enkä löydä koko juttua edes Hesarin arkistosta.

Aikuisille kirjoittamissaan teoksissa Carlson on etsiytynyt yhä uudestaan pöyhimään yksinäisten miesten toiminnan ja aatosten kautta isoja asioita. Miehet eivät ole pelkkää fiktiota, vaan todella eläneitä ihmisiä. Tämä seikka vahvistui Maan ääreen -teoksesta. Keskeisin henkilö, Lennart Falk, on Carlsonin sukulainen, jos oikein ymmärsin. Kymmenkunta vuotta myöhäisemmissä romaaneissa Herra Darwinin puutarhuri (2009) ja William N. Päiväkirja (2011) ei liene samaa kytkentää kirjoittajan sukuun. Carlsonin pohdiskelut 1800-luvun loppupuolen kuumista uskon ja tietämisen kysymyksistä,  tieteestä ja keksinnöistä tuntuvat helposti lähestyttäviltä, kun niihin pureudutaan tutuksi tulevan henkilöhahmon kautta.

Kristina Carlson tutkii tutkijaa

Kirjaston pikalainojen valikoimasta tarttui käsiin Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja (2011). Viime vuonna se huomattiin niin, että kirja nimettiin ehdolle Finlandialla palkittavaksi. Niinpä teoksesta löytyy helposti kritiikkejä ja muita mainintoja nettihaulla.

Omalaatuinen 1800-luvun lopulla elänyt tutkija William Nylander on viimeistään tässä fiktiivisessä päiväkirjassa saanut monumentin, jota paitsi hän Carlsonin mukaan uskoi jäävänsä. Äkkiväärä mielensä pahoittaja kutsui minutkin seuraansa, mutta perin lyhyeksi ajaksi, sillä kirjan 159 sivua lukee äkkiä.

Tiukasti omassa linjassaan sinnittelevä, keskusteluun taipumaton tutkijatyyppi tulee valaistuksi sisältä päin. Mies ei anna periksi jäkälätulkinnoissaan eikä unohda loukkauksia, joiksi hän tulkitsee monet kuulemansa satunnaisetkin sanomukset. Lieneekö kyseessä persoonallisuus, jonka 2000-luvun psykologit määrittäisivät jonkinlaiseksi autismikirjon tyypiksi? Voisi olla asperger-tapaus. Olipa niin tai näin, Carlson on tajunnut äärimmilleen työhönsä paneutuneesta, sosiaalisia kuvioita kaihtavasta  miehestä seikkoja, joista on syntynyt uskottavan tuntuista ja monin tavoin kiehtovaa päiväkirjatekstiä.

Kysyä sopii myös sitä, mikä kiinnittää kirjailijan  näihin 1800-luvun uraa uurtaviin tutkijoihin. Asiaa tuli pohdituksi jo Herra Darwinin puutarhuria (2009) lukiessa. Carslonin Finlandia-palkittua romaania Maan ääreen (1999) en ole lukenut. Teos sijoittuu Siperiaan, muuta en vielä tiedä.  

Otavan sivuilta poimin tietoja, joista ei kuitenkaan selviä, mikä kaukaisissa tieteentekijöissä kiehtoo kirjailijaa:

Kristina Carlson (s. 1949 Helsingissä) on opiskellut Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä.

Hän työskenteli Suomen Kuvalehden toimittajana yli kaksikymmentä vuotta, kunnes jäi vapaaksi kirjailijaksi ja toimittajaksi vuonna 1996. Carlson avustaa edelleen Suomen Kuvalehteä. Hän on tehnyt reportaaseja, kirjailijahaastatteluja, pakinoita ja kirjallisuuskritiikkiä.