Missä tatit?

Tarkistuskuljeskelu lähimetsässä vahvisti, että mustikoita löytyy, ei kuitenkaan viljalti. Vahvistui päätös käydä torilla mustikassa. Alkoi näet tuntua samalta kuin pojastani muinoin, kun hän seisoi lohduttoman näköisenä kivellä litran kippo kädessä. Selvisi silloin minullekin, että sen täyttäminen mustikoilla oli kymmenvuotiaasta ylivoimainen homma. Pojan isääkään ei mustikkametsään saanut, sillä hänen punavihersokeutensa yltyi aina heinäkuussa niin pahaksi, ettei hän nähnyt sinisiäkään marjoja...

Mustikoita napsin muutaman suuhuni, mutta sieniä keräsin. Kolme neljä mehevää kantarellikasvustoa tuotti sopivasti ilta-aterian tarpeisiin. Muita sieniä ei juuri näkynyt. Viimevuotisia tattisatoja muistellessa ihmetyttää, missä tatit tänä vuonna lymyävät. Kyllä niitä jo pitäisi löytyä, vaikka sientenkin satokausi on myöhässä.

Eilen pihakuusen alta poimin pari kaunista tatinpoikasta: sappitatteja! Viime vuonna heinäkuussa sain mökkipihasta saaliiksi kuusen herkkutatteja ja komeita punikkitatteja. Lähimetsässäkään ei tarvinnut kauaa  tallustella, ennen kuin jo törmäsi tattiin.

Tässä vielä päivän kantarellisaalis putsattuna ja kuvattuna. Vanhaan tapaan paistan sienet sipulisilpun kanssa pannulla voissa, lisään ruokakermaa ja hiukan suolaa, ehkä myös pippuria. Haudutan jokin aikaa. Siinä se sitten on syötävän hyvänä: metsäsuomalaisen kesäherkku.

Löytö

Viikko sitten Teiskossa äkkäsin muhkeita kotkansiipien kasvustoja. Niitä löytyi ojista, polkujen varrelta siinä kuin laveammin metsäpuitten katveesta. Niinpä muutama nuori saniainen lapioitiin ämpäriin ja muovilaatikkoon tuliaisiksi mökille. Vettä kaapaistiin Soukonlahdesta kostukkeeksi.

 Hyvin kasvit kestivät kuljetuksen ja runsaan vuorokauden odotuksen auton takakontissa, kunnes istutin ne uuteen ympäristöön. Eivät näytä ottaneen nokkiinsa siirrosta.

Pieniähän saniaiset vielä ovat, mutta ehkä jo ensi kesänä ne komistavat runsaslehtisinä pihakuusen alustaa. Ravinteitakin riittää, sillä vastikään siitä jyrsittiin lahokanto, se käärmeiden lymyjuurakko.

Tänään lähimetsä tarjosi totisen näkymän: kauris oli päässyt hengestään näillä main. Mikä lienee syynä? Se tiedetään, että Nousiaisten metsissä, joskus jopa pihojen tuntumassa, viihtyy susia. Olisikohan tässä kyse suden saaliista? Äskettäin liikuskelin samoilla poluilla, mutten silloin hoksannut luurankoa. Se on tainnut lojua maassa pitkään, kun jäljellä on enää pelkkiä luita.

Mietinpä vaan, miltä tuntuisi osua yksin silmäkkäin susien kanssa. Mustikkaan nääs pitäisi yritellä tuota pikaa, samoin sienijahtiin. Mikä avuksi?

Fiksua metsää

Kakkarin kylästä löytyy rytömetsää ja sitten myös tämmöistä kuin kuva näyttää. Helpotti havaita, ettei kaikki talousmetsä ole toivottoman vaikeakulkuista. Näille marjamaille pääsee, kun siirtää pari kolme runkoa mökkitontilta sillaksi ojan yli, tarpoo keväisten risukasojen peittämiä metsäkoneuria kohti sitä kohtaa toisessa ojassa, jonka yli on kaatunut tai kaadettu puu. Runkoa pitkin selviää parilla askeleella ojan vastalaidalle ja lähes saman tien tasamaalle, jota sivuaa ruohottunut, helppokulkuinen metsäkoneura. Ja siinä se sitten on: upea metsä molemmin puolin kulkuväylää. Mustikka kukkii, soisessa maaperässä riittää kosteutta, ellei sitten helle kestä ylettömän pitkään. Jos vielä pörriäisiä löytyy häärimään kukinnoissa, marjasatoa sopii odottaa.

Heinäkuussa testaan, kuinka ruoto taipuu kykkimiseen mustikkavarvikossa. Vaikka enimmät marjastukset hoitaisin edelleen Turun torilla, muutaman litran lupaan kerätä myös omin kätösin.