Elettyä, muistettua, kerrottua

Olen taas nauttinut annoksen Torgny Lindgrenin proosaa. Viikon mittaan luin hänen toiseksi viimeisen kirjansa nimeltä Minnen (Norstedts 2010) Liisa Ryömän suomennoksena otsikkonaan Muistissa (Tammi 2012). Kirjan oli määrä jäädä Lindgrenin viimeiseksi, mutta toisin kävi. Enteeksi osoittautuu Muistissa-kirjan päättävä herkullinen kohtaus, jossa kirjailijan luokse saapunut kustannustoimittaja saa käsiinsä paperinivaskan ja sitten vielä pikku ryypyn. Se nautitaan 

pienistä etsatuista käsintehdyistä laseista jotka ovat Reijmyrestä. 

Kippis ja kiitos sitten, kustantaja sanoo.

Luullakseni Edvin Ollers on suunnitellut nämä lasit.

Arveletko sinä, kysyn, että kustantamo voisi tehdä tästä pienen kirjan?

Ainahan sitä voi yrittää, sanoo kustantaja.

Kun sinä lähdet ja viet mennessäsi tämän ksäikirjoituksen, sanon, niin silloin alkaa vanhuus.

Oletko sinä unohtanut, hän sanoo, että olet aina väittänyt tietäväsi tarkkaan mitä tehtävää sinulla on? Että sinulla on suunnitelma elämällesi?

Olen, sanon. Ponnistan kovasti unohtaakseni.

Se romaani vanhusten vallankumouksesta? hän sanoo.

Profeetta Jeremiaan monologi kun hänet on heitetty kaivoon?

Runot joita et ole antanut julkaista?

Gustav Mahlerin viimeinen matka?

Lieder ohne Worten tekstit?

Runoilija Nicanderin elämäkerta?

Tarina neitsyestä jonka ryövärit veivät Finnforsfalletilla?

Kuvaus Ruotsin kartoista keskiajalla ja renessanssin aikana? 

Västerbottenilaisen metsätyön historia.

Ystävä kallis, sanon. Älä muistuta minua siitä!

Minua hykerryttää Lindgrenin kiemurtelu ja pikkutarkkojen yksityiskohtien kanssa pelaaminen. Pitkin matkaa muistellessa esiin nousee näennäisen irrallisia sattumuksia. Niistä syntyy eloisa, taiten koostettu kuva, vaikkei se tunnu tyydyttävän kirjailijaa itseään. Hän olisi kaivannut selkeää linjaa, niin kuin suurenmoisessa romaanissa. Muutamaan kertaan tulee mainituksi, että elämästä tuli pelkkä novellikokoelma. Vahvan sijansa saavat sukulaiset, heidän sairautensa ja kuolemansa sekä muut västerbottenilaiset, joiden ominaisuuksia Lindgren tunnistaa itsessään. Huomaan, että myös moni Ormens väg till Hälleberget -romaanin henkilöhahmoista uskomattomine kohtaloineen on saanut piirteitä kirjailijan kotipuolen ihmisistä. Omasta väkevästä lukukokemuksestani kirjoitin tämän blogijutun. 

Mietin, mitä itse kirjoittaisin kaikista elämäni ihmisistä sanataiteeksi hiomattomalla arkikielelläni. Osaisinko Lindgrenin tapaan ristivalottaa tapahtumia ilman katkeruuden häivää ja nähdä itseni suhteessa muihin leppeästi ironisoiden? Osaisinko kertoa olennaisista asioista esineiden kautta? Maaliskuussa 2017 kuollut kirjailija oli syntynyt vain pari kolme vuotta ennen minua. Yhteisiä sukupolvikokemuksia pitäisi löytyä, vaikka naapurimaiden erot ottaisi huomioon. Lisäksi löytyy tuo kutkuttava västerbottenilaisuus ja siihen liittyen metsätyöt, joihin yllättäen olen saanut tutustua. Vielä vanhana Lindgren miettii, olisiko hänen sittenkin pitänyt ryhtyä semmoisiin metsähommiin, joissa hintelä ruumiinrakenne ei olisi haitannut.

Kuinka ollakaan vanhin tyttärentytär on osunut miniäksi aitoon västerbottenilaisperheeseen, jossa elanto on hankittu isoksi osaksi metsästä. Olen saanut nauttia tuon ruotsalaisperheen metsätiedoista ja -taidoista, kun nuoripari on karsinut mökkiplänttini "perämetsää".  Mikä parasta, nuoren sukupolven edustajana Gustaf on oppinut metsätyöt isänsä kanssa, mutta hankkinut myös alan koulutuksen ensin Suomessa ammattikorkeakoulussa, nyttemmin Oslon yliopistossa tavoitteena maisteritason tutkinto. Metsätöitä nuoret käyvät aika ajoin tekemässä Skellefteåssa. Gustafin äidinpuoleisella suvulla on juuria saamelaisuudessakin, kuten käy ilmi tästä blogijutusta. Joskus olen sähköpostitse kysäissyt, mitä nuoret tietävät Torgny Lindgrenistä, mutta vastauksia ei tullut. Otanpa asian esiin, kunhan taas tavataan. Kenties jokin sukujen haara liittyy toisiinsa, kun kerran kyse on kauan samoilla seuduilla asuneista klaaneista.

Niin ja kirjailijanuran päätösteokseksi ei jäänyt Minnen/Muistissa, vaan julki tuli vielä yksi, Taiteilija Klingsor, josta kirjoitin tämän blogijutun. Viimeisessä kirjassa taiteilija palaa synnyinseudulleen Västerbotteniin. Sen tietyt paikannimet ovat tulleet minullekin tutuiksi paitsi näistä erikoislaatuista kirjoista myös Gustafin ja hänen äitinsä puheista. 

Maailmankirjat - käännökirjallisuuden verkkolehti tarjoaa luettavaksi Riitta Vaismaan kritiikin Muistissa-teoksesta otsikolla Hilpeät ja surumieliset muistelmat. Suosittelen.

"Elämäni on kuin novellikokoelma"

Västerbotten kutsuu. Uuden vuoden aikoihin minunkin pitäisi olla jossain päin Skellefteåta. Osoite paljastuu vapunaattona, jolloin perhe kokoontuu simalle ja samalla pohtimaan Ruotsin-matkaa tulevan hääparin kutsusta.

Ihmekö, että innostun lukemaan yhä lisää Länsi-Pohjan alueen kirjallisuutta. Onhan tuleva vävy sieltä kotoisin.Tuntumaa olen jo saanut sulhasmiehen esiäidistä  Adak-Ullasta. Hänestä kirjoittamani juttu löytyy nimen linkistä.

Erikoislaatuisiin pohjoisruotsalaisiin persooniin ja tapahtumiin tutustuin myös lukemalla Torgny Lindgrenin läpimurtoromaanin Ormens väg på Hälleberget. Siitäkin kirjoitin blogitekstin. Lisää ehtii ilmestyä, ennen kuin joulumatka katkaisee lukupuuhat.

Huikea on myös kirjailija itse sellaisena, kuin hän näyttäytyy Muistissa-kirjassaan  (Tammi 2012, 197 s.)  Nautin tekstistä siksikin, että Liisa Ryömä erinomaisella suomennoksellaan vapautti minut tuskailemasta alkukielen kanssa, jota osaan vain kohtalaisesti. Lindgrenin taiturimainen kielenkäyttö näet edellyttäisi äidinkielen tasoista ruotsin osaamista. Siksi toiseksi Lindgrenin yllättävät assosiaatiot ja monesti niistä irtoava huumori hyrisyttävät, vaikkeivät hohotuta. Hän myöntää kirjoittavansa jonkinlaisessa hilpeyden tilassa. Se tila tarttuu lukijaan!

Jo kirjan alku hykerryttää:

Sinun pitäisi kirjoittaa Muistelmasi, kustantaja sanoi.

En minä voi, sanoin. Minulla ei ole muistoja.

En muista kuka kuudesta kustantajastani hän oli. Luultavasti kaikki kuusi, vaikka eri aikoihin. Kirjankustantajat ovat käyttötavaraa. Niillä on kaikilla samanlajisia toiveita.

Kaikilla ihmisillä on muistoja, kustantaja sanoi ja hymyili minulle, hän luuli että minä yritin tehdä itsestäni numeroa väittämällä, ettei minulla ollut muistoja.

Minä en kuvittele että muistaisin jotain, sanoin. Olen kohta puoli vuosisataa elättänyt itseni kuvitelmillani. Ne ovat olleet hyvin laaja-alaisia. Olisi kiusallista ruveta nyt nimittämään niitä muistoiksi.

Pikku hiljaa teksti nousee siivilleen. Mitään yhtenäistä, saati kronologista tapahtumain kulkua ei seuraa, vaan syystä tai toisesta muistiin pulpahtaneita sattumuksia. Moni niistä kietoutuu suuriin uutisaiheisiin kuten Palmen murhaan tai tunnettuihin kulttuuri-ihmisiin. Aina mukana on myös jokin aivan persoonallinen sävähdys.

Kirjan alkupuolella pysytellään sukulaisissa. Heistä etenkin äidinisä kasvaa monumentaalisiin mittoihin. Myös Torgnyn oma isä hahmottuu väkevänä miehenä. Hän lausahtaa pariin otteeseen pojalleen, että jos tämä kirjoittaa muistelmansa, syntyykin tekstiä isästä. Niin tuntuu tapahtuvan. Vanhemmiten poika myös ulkoisesti saa isänsä näköä. Leuka on yhtäläinen, samoin kalju pää.

Ennen kuin lukemani e-kirjaversion tarina loppuu sivulla 139, kirjailija istuu kustannustoimittajan kanssa kahvilassa. Hän vääntelehtii vaivaantuneena ja pohtii, ettei hänen elämästään synny romaania, korkeintaan novellikokoelma. Lopulta hän kysäisee, voisiko paperinivaskasta painaa pienen kirjan. Kustantajan edustaja myöntää, että ehkä siitä syntyisi kirja, ihan pieni. Ja niin kirjailijasta purkautuu lausahdus, että nyt vanhuus alkaa eikä hän enää koskaan kirjoita mitään. Kotona ei enää pyörisi sekalaisia papereita, eikä alvariinsa pauhaisi muhkea musiikki. Kaikki voisivat entistä paremmin. Kuvitelma kellahtaa kumoon, kun kustannustoimittaja muistuttaa leppeästi kaikista suunnitelmista, joista on ehditty puhua, muttei vielä toteuttaa...

Hilpeyttä herättää sekin, että Torgny Lindgreniltä on ilmestynyt Minnen-teoksen jälkeen ainakin neljä kirjaa lisää:

• 2014 – Klingsor, roman
• 2015 – Nåden har ingen lag (romanerna Hummelhonung, Pölsan, Dorés bibel och Norrlands akvavit)
• 2015 – Berättelserna (samlade noveller)
• 2015 – Tankar om Bibeln (Svenska Bibelsällskapet: Boken om oss alla)

Eritoten yksi kritiikki Muistissa-kirjasta on sellainen, että painokkaasti suosittelen sen lukemista. Sen on kirjoittanut Riitta Vaismaa, joka on otsikoinut juttunsa sanoin Hilpeät ja surumieliset muistelmat. Koko teksti avautuu tästä linkistä.