Kliseillä kirkastettua

Karjalan kunnailla -sarjan uusintaa vuodelta 2007 olen katsonut ensimmäisen kauden 12 osaa ja ihastunut ikihyviksi. Peter Franzenin esittämä Jake ja Laura Birnin Hanna rakastuvat ja sellaisina soittelevat katsojassa herkkiä muistojen sointuja. (Kuva Pasi Räsämäki / Suomen Filmiteollisuus.)

Ylittämättömän kaunis kuva nuoresta parista ohjaa katsojan hymyilemään itsekseen. Klisee toimii! Erityisesti näin kesän kynnyksellä on nautinnollista katsella vihertyvää, kukkivaa luontoa paitsi Turussa myös samalla nähdä uhkeita kuvia Pohjois-Karjalan maisemista. Sinne ohjaaja Markku Pölönen aikoinaan rakensi elokuvakylän. Miikkulana se tulee tutuksi osa osalta.

 

Kari Järvinen kirjoittaa Ilta-Sanomissa 29.4.2025:

Hyvä suhde on 70 prosenttia draamaa ja 30 prosenttia komediaa. Se on aika lähellä sitä, miten asiat elämässä yleensä menevät. Sarjassa on paljon tragikomiikkaa. Mielestäni on hyvin suomalaista, kun ei tiedä, itkeäkö vai nauraa, kertoi ohjaaja Markku Pölönen Tv-lehdelle.

Sarjan henkilöistä oitis tutuksi tulee Heikki Kinnusen esittämä tohtori Rosenius, Jaken isä, ja hän lemmittynsä Kirsi Miettinen, opettaja, jota esittää Maria Sid. Kosinta vain on venynyt venymistään, mistä seuraa riemastuttavia komplikaatioita Paulin ilmestyttyä kilpakosijaksi.

Vahvasti Miikkulassa vaikuttavat myös Harri (Heikki Hela) ja Arja (Elina Knihtilä) kauppiaspariskuntana. Virallinen avioliitto kuitenkin uupuu, mihin tulee korjaus ortodoksipapin, isä Antonin (Hannu Virolainen) johtamassa seremoniassa. Kauden viimeisessä osassa jäädään epätietoisiksi hedelmöityshoidon onnistumisesta. Mutta se käy selväksi, ettei Arja pysty yrityksistä ja opastuksista huolimatta hillitsemään tulistumisiaan. Mikään ei kuitenkaan horjuta kylän Elviksenä tunnetun Harrin rakkautta Arjaan.

 

Lisää tietoja sarjan näyttelijöistä, kolmesta kaudesta ja niiden osista tarjoaa Wikipedia.

Hykerryttävänä omana kokemuksena lisään vielä sen, että sarja lohduttaa nykyuutisten kaameuksien keskellä. Kaikessa ihmisen pöllöydessä piilee kuin piileekin toivo tulla nähdyksi ja rakastetuksi.

Sain eilen olla todistamassa kymmenvuotisen seurustelusuhteen vahvistumista avioliitoksi Turun maistraatissa Suomen laki -kirjaan präntätyn tekstin mukaisesti. Pojanpoika luopui rimpuilustaan nyt, kun jo heinäkuussa parille odotetaan syntyväksi tyttövauva. Iloiseksi yllätykseksi rouva merkkautti itselleen miehensä sukunimen.

Paljon kuvia otettiin, mutta itse tyydyin vain pariin.  Yllä niistä toinen. Tilanne kuvassa on se, että tuore aviomies on hakemassa autoa, johon mahtuu viisi. Minut vanhimpana sijoitettiin etupenkille. Kuva paljastaa, kuinka Turussa rakennetaan. Valtion komeaan virastotaloonkaan ei pääse kuin kiertämällä tiettyä reittiä talon joen puoleiselle sivustalle. Ennen siitä aukesi näkymä Itsenäisyyden puistikkoon ja Aurajoelle. Nyt paikalle kohoaa konserttitalo Fuuga. Viereistä Wäinö Aaltosen museota remontoidaan. Hyvää on toki luvassa, mutta vasta parin kolmen vuoden kuluessa.

Pienimuotoisina juhlallisuudet jatkuivat, kun siirryttiin vihkimisen jälkeen drinkeille erääseen jokilaivaan melko kauas maistraatista. Laivalta pääsee kävellen Förillä yli Aurajoen ja edelleen kohti Kakolanmäkeä Funikulaarille, joka siirtelee ihmisiä ylös, alas jyrkkää rinnettä. Mäen laelta löytyy muun muassa ravintola nimeltä Kakolanruusu. Siellä parinkymmen ihmisen seurue nautti herkkuja maistelumenun mukaisesti. Puheitakin kuultiin. Niistä ainakin sulhasen isän pitämä oli tehty ChatGBT:llä, mikä kirvoitti nauruja. Sulhasen sisko testasi parin asiantuntemusta toisistaan kymmenellä kysymyksellä, joihin kumpikin vastasi heilauttamalla sitä kenkää, joka oli puolison jalasta. Me seurasimme yleisönä, miten selät vastakkain istuneet selvisivät. Hämmästyttävän hyvin tunsivat toisensa.

Monikulttuurista hääriemua Skellefteåssa

 

Lauantaisten häitten alkunäytös esitettiin jo 12. elokuuta 2016, jolloin pieni joukko kokoontui Turun maistraattiin tärkeään tilaisuuteen. Vapaasti toisensa valinneet kaksi aikuista, Sonja ja Gustaf, solmi silloin avioliiton. Ilokseni myös minut oli kutsuttu paikalle, vaikka todistajaksi ei mummua tarvittu. Siinä tehtävässä toimivat morsiamen isä ja äiti. Häälounaan Turun Samppalinnassa tarjosi isäpappa.

Lähes saman tien tuore aviopari muutti Osloon. Suomessa muutaman vuoden kirjoilla ollut ja opiskellut Ruotsin poika ja täällä syntynyt Suomen tyttö lähtivät maasta asettuakseen pysyvästi (?) Norjaan, mikä pitkälti selittää tapahtumien järjestyksen. Oli näet tiedossa, että varsinainen hääjuhla vietetään uudenvuoden aattona sulhasen kotikonnuilla Skellefteåssa ja että vuoden viimeistä päivää pari tulee muistamaan hääpäivänään. Sitä juhlimaan meitä morsiamen sukulaisia reissasi melkoinen liuta, nuorimpana kahdeksanviikkoinen Emma Amanda.

Oli helppo tutustua Gustafin taustajoukkoihin, kun pöytäkunnissa istui mukavasti kummankin osapuolen väkeä. Sulhasen perheen metsäomistuksiin saatiin oitis tuntumaa, sillä kukin neljästä pöydästä oli nimetty tietyn havupuun mukaisesti. Lajin nimi oli kirjoitettu klapiin. Eteisen kartasta näki, minkä puulajin pöydästä löytyi kullekin paikka.

Istuin Picea abies -pöydässä sulhasen isän vieressä. Harmi, että havahduin ottamaan muutaman puhelinkuvan vasta aterian lopulla, kun piti saada lähetettävää Taiwaniin morsiamen serkulle. Hätäiseen kuvaan ei mahtunut edes havunoksia tutusta tunnuspuusta. josta katkotut muutamat pikku oksat toimittivat kukkien virkaa samoin kuin havut muissakin pöydissä. Onneksi kunnon kuvia saataneen ennen pitkää, sillä valokuvaaja liikuskeli mukana kaiken iltaa ja oli jo iltapäivällä ottamassa perhekuvia.

Reipashenkiseen jutusteluun ja ilonpitoon ilmaantui lisää kierroksia, kun päästiin tanssimaan. Hymyssä suin, kyynel silmäkulmassa seurattiin häätanssia. Pian mukaan liittyi muitakin ja vauhti kiihtyi.
Espanjan, Dominikaanisen tasavallan, Saksan  ja ties minkä muun maan tuliset tanssijat kuuluvat innostuneen taidonnäytteisiin, joita en ollut katsomassa, sillä niitä esitettäessä nautin yksin hiljaisesta kävelystä hotelliin tähtikirkkaassa pakkasillassa. Ehdin kuitenkin nähdä, kuinka sulhasen äiti irrotteli tanssilattialla niin upeasti, että melkeinpä jätti toiseksi aviomiehensä villin koikkelehtimisen.

Tänään tiistaina pariskunta on reissanut takaisin Osloon. Siellä kuulemma piti mennä suoraan työhön. Viestejä ehdittiin vaihtaa aamulla ennen jatkolentoa Arlandasta nykyiseen kotiin Oslon liepeille. Sinne muuten olen menossa hyvän ystävän kanssa käymään huhtikuun alussa.

Liitän mukaan vielä yhden kuvan, jonka onnistuin sopivasti nappaamaan. Sulhanen näemmä osaa mainiosti pitää sylissä pientäkin typykkää, koska viiden kuukauden ikäinen Sylvi on aivan tyytyväinen. Tytön isältä kuulin, että perhe asuu Salossa. Äiti on morsiamen läheisiä ystäviä.

Monin kiitoksin toivotan juhlien järjestäjille iloisen uutteraa arkea vakaana avioparina. On hauska taas tavata niin Suomessa kuin Oslossa tai missä tahansa muuallakin.

Häähumua jokirannassa - alkupalana Ranskalainen illallinen

On juhlittu tuoretta avioparia, Heidiä ja Ilkkaa, kahden suvun  ja ystäväporukan voimin. Pari solmi avioliiton jo maanantaina 22.6. maistraatissa. Eilen liitto siunattiin Turun tuomiokirkossa. Kuvia otti moni. Ammattikuvaajan otoksista nähtäneen aikanaan valikoima kirkkotapahtumista alkaen. Yllä yksi illan mittaan syntynyt tilanne, jossa lähipiiri kutsuttiin ulos kuvauksia varten. Kun kaasot, aviopari ja bestman poseerasivat kuvaajalle, minä osallistuin vierestä Lumia-kameralla.

Morsiamen perheestä keskimmäinen tytär loistaa poissaolollaan tästä kuvasta. Hän on jo osa muita kokonaisuuksia, mikä ei näytä surettavan ainakaan vaimonsa (tyttäreni) selän takaa luuraavaa isäpappaa.

Sisällä Submarinan juhlasalissa nappasin näkymän lähisukulaisten pöydästä, jossa hääperheiden ainoana yhä elossa olevana isoäitinä itsekin istuin sulhasen enon, sedän, tädin ja ukin keskellä. Tulimme tutuiksi. Kaksi päivää sitten ukki menetti vaimonsa, mutta jaksoi silti kaikkien iloksi  osallistua hääjuhlaan ja jopa pitää kauniin puheen.

Edellisen kuvan etualalla näkyvät morsiamen Otto-setä Ruotsista ja Ilkka-eno Turusta. Lähinnä morsiusparia kummankin vanhemmat. Viereisessä otoksessa näkyy Pia, Oton puoliso. Hänen kanssaan jutut jäivät kesken, mutta hymyileviä katseita tarjoilimme toisillemme pitkin iltaa. Pia on etevä käsityötaiteilija. Hän käyttää materiaalinaan nahkaa. Yksi teos löytyi paketoituna lahjapöydältä. Ennen paljastustilaisuutta arvailen, että paketista avautuu jokin seinälle ripustettava, yllättäviä yksityiskohtia sisältävä silmänilo.

Kun morsian ohi kulkiessaan moikkasi mummuaan, nappasin tilanteesta muistoksi kuvan. On helppo katsella toisiaan suopeasti, kun on paljon yhteistä. Hyvin tuttuja, jopa kavereita ollaan - ihan alusta alkaen!

Hauskoja hetkiä pitkin iltaa syntyi, kun moni puhkesi puhumaan. Kuvassa tilanne, jossa sulhasen espanjalaisen ystäväperheen edustaja muistelee yhteisiä aikoja melontaleireiltä Espanjassa. Sulhasen setä tulkkaa. Keskellä ison videokameransa kanssa Elias, pojantyttäreni poikakaveri, tallentaa tapahtumaa. Hän on jo melkoinen mestari kuvahommissa. Eliaksen valmis taidonnäyte nautittiin valkokankaalle heijastettuna koosteena hääparin vaiheista. Tohdin ennustaa, että tästä kuvataiturista kuullaan vielä isosti lisää.

Liitän mukaan juttuun vielä yhden kuvan hääjuhlasta, ainoan muhkeasta pitopöydästä ottamani. Kuvaa katsellessa mielessä pyörii perjantai-iltana kotona  katsottu elokuva nimeltä Ranskalainen illallinen (1987). Se tuli toiveuusintana Teemalta 2.4.2015, jolloin ymmärsin tallentaa herkun. Erityisen nautittavaksi elokuvan teki paitsi itse katsominen myös lauantaiaamuna pitkään jatkunut pohdinta elokuvasta. Jääköön toistamatta, mitä tuli puhutuksi, sillä löysin tästä Karen Blixenin Babetten pidot -novelliin perustuvasta leffasta yhden verrattoman kritiikin. Suosittelen lämpimästi lukemaan jutun ja katsomaan tanskalais-ranskalaisen Gabriel Axelin tulkinnan novellista. Leffan lopulla katsojakin pääsee osalliseksi kuin pyhästä ehtoollisesta täydellisenä ranskalaisena illallisena. Sen kuninkaana pöydässä istuu koreassa puvussaan kenraali, joka tunnistaa kauan sitten nauttineensa samoja harvinaisia ruokalajeja pariisilaisessa Café Anglais'ssa. Kenraalista mallia ottamalla muu pöytäseurue vapautuu pikku hiljaa myöntymään makunautinnoille. Kaunat ja katkeruus alkavat sulaa, hyvyys saa tilaa, olemassaolon ankeus väistyy.

Vaivoja säästämättä valmisteltu hääjuhla levitti sekin siinä määrin hyvää mieltä, että kaikki juhlassa koettu valaisee oloa kohottavina muistoina. Uusia tuttavuuksia, kenties jopa ystävyyksiä alkoi orastaa. Ilokseni yhä terveenä sain olla mukana ja tuntea kuuluvani yhä laajenevaan perhepiiriin. Kiitos!