Erityinen lauantai

Aahollista alkoi eilinen päivän mittainen tapahtumien sarja, kun parinkymmentä kutsun saanutta saapui kymmeneksi perille. Enin osa joukosta on Rymättylässä aikoinaan eläneiden jälkeläisiä sekä heidän puolisoitaan tai kumppaneitaan. Oli siis aivan paikallaan kokoontua tähän nykyiseen pitäjätaloon ja tutustua myös museoon samassa pihapiirissä. Sinne on palattava uudestaan, sillä minulta jäi tyystin käymättä muun muassa nuottavajassa ottamassa selvää, mitä aaholli on aikoinaan tarkoittanut.

Rymättylän kunta teki loistokaupat 1963 ostamalla Maskulaisten merenrantatilan paikan perineiltä serkuksilta. Sen vanhasta päärakennuksesta muodostettiin kotiseutumuseo. Aittoja ja muita pikku rakennuksia on siirretty lähettyville muualta pitäjästä. Kivitalo on sittemmin ollut viranhaltijoiden asuntona sekä kirjastona. Nytkin alakerrassa on asunto ja museon lämmin varastotila. Yläkerta on kuntalaisten käytettävissä pienimuotoisiin juhliin ja muihin kokoontumisiin.

Oli melkoinen tuuri, että kuulin moisesta paikasta. Koulukaverini Riitta Räikkä ja hänen Harri-puolisonsa ovat paikan puuhaihmisiä. Niinpä meidän sukulaisporukka sai uljaat raamit asiantuntevan opastuksen kera aloitella muistelupäiväänsä isien Rymättylässä.

Tuliaiskahvit tuotiin paikallisesta Tuulisolmun kahvilasta. Pöydän antimista nautittiin mukavasti kuin olohuoneessa ikään. Harri kertoili olennaisia seikkoja itse paikasta, sen perinnehuoneesta ja myös seinille ripustetuista kukkamaalauksista. Ne ovat nähtävinä kesän ajan.

Aahollista siirryttiin hautausmaalle muutaman sadan metrin päähän. Siellä meitä odottivat monien  suvun vainajien hiljaiset leposijat. Kirkon ja hautausmaan asioista hyvin perillä olevana Riitta tarjosi lisätietoja, joista saattaa olla olennaista hyötyä, kun mietitään esivanhempien hautapaikan jatkoa. Ruohosten sukuhaudalla muisteltiin Autuisten tilan vanhaa emäntää Lahja Ruohosta (e Alakoski). Hän oli se serkkuni, jolta sain paljon Rymättylä-tietoja sukututkimuksen tarpeisiin. Lahjan lapsista erityisesti tytär huolehtii haudan hoitamisesta.

Hyytävän tuulisena päivänä oli autuasta päästä sisälle iki-ihanan kivikirkon suojiin. Riitan opastamina katseltiin voimallisia seinämaalauksia ja muita taideharvinaisuuksia. Hyvää hetkeä ei mikään häirinnyt, ei kiirekään.

Kirkon kiviaidan vieressä pysähdyttiin Alakosken penkin paikalle pohdiskelemaan takavuosikymmenten linja-autoliikennettä. Entisen Kunnantalon tuntumassa katseltiin komeaa Nuotanvetäjät-patsasta. Sen taustalla häämöttää entinen Kunnantalo, joka ei ole millään lailla entisensä, jos vertaan rakennusta omiin muistoihini. Ainoana porukasta minulla on yhä muistoja sotavuosilta. Silloin tultiin Kunnantalon vahtimestari-tätini hoiviin, kun Turkua pommitettiin. Sodan loputtua ilo pääsi irti. Juhlasali toimi milloin teatterina, milloin iltamien ja häiden pitopaikkana. Edesmenneen Paula-serkkuni kanssa istuimme monesti eturivissä niin kuin kunniavieraat ainakin. En muista, että meitä olisi koskaan ajettu pois - edes häistä.

Kävelyretki mäellä selvensi kaikille, missä pitäjänräätäleinä toimineet esi-isät olivatkaan nauttineet rälssitilansa osasta ja asuneet pitkän rakennuksen toista päätä. Toinen kuului pitäjänsuutarille. Suvun taustoista ja tarkasta Rymättylän historiasta minulle rakennuksen sijaintikin kirkastui, vaikka itse rakennuksesta ei ole jäljellä kivenmurikkaakaan. Oli hauska kertoa näistäkin asioista oikeassa ympäristössä.

Esi-isämme - minulle ja kahdelle paikalle olleelle serkulleni isoisä - Aleksis oli käynyt Tuorlan maanviljelysopistoa kaksi vuotta. Hän ei enää jatkanut räätälintöissä, vaan kiersi pitäjää eläinlääkärin apuna ja myös itsenäisenä eläinvälskärinä. Niinpä asuinsijatkin vaihtuivat. Viimeisin paikka katsastettiin. Se sijaitsee yhä edelleen läheisillä kallioilla, monille nuorillekin suvun jäsenille tutussa Kuivalassa. Siellä näet emännöi isänsä kuoleman jälkeen se täti, joka oli ollut voimainsa vuosina kunnantalon vahtimestari, kunnan henkikirjoitattaja ja puhelinkeskuksen hoitaja. Tämän tädin kuoltua Kuivala myytiin.

Seuraavaan etappiin pääsemiseksi tarvittiin autokyyti Poikkoon. Pohjakulman kouluna alkujaan tunnettu kaunis rakennus oli ollut vuosikaudet myös Räikän opettajapariskunnan kotina. Nykyisin Ravintola Pohjakulmassa tarjoillaan hyvää ruokaa, tosin useimmiten vain viikonloppuisin tai tilauksesta. Väkeä ei riitä arkiruokailuihin kuin kesäisin.

Kelpo lounaan jälkeen autoletka suuntasi Askaisiin ja siellä Louhisaaren kartanoon. Olemme näet hyvin perillä siitä, että esiäitimme Amanda Wilhelmiina on kotoisin Askaisista Hannulan tilalta. Hänen vanhempansa palvelivat siellä. Louhisaaren ja Hannulan väliä ovat epäilemättä kulkeneet monet Mannerheimit, sillä Hannulan tilan oli omistanut suomalaisten tunteman marskin isän isoäiti. Tuo Robert Mannerheim, tunnettu naistenmies, on tiettävästi myös yhden Amanda Wilhelmiinan veljen isä, joskin kirkonkirjoihin on merkitty sama isä kuin muillekin sisarussarjan lapsille. Semmoinen muutos kuitenkin tapahtui, että sukunimi Hannula ilmestyi oman isänikin tiettyjen serkkujen nimeksi. Tarinan mukaan kreivitär oli se, joka kiinnitti poikalapsen sukunimeksi Hannula ja etunimiksi Gustaf Adolf. Tämä poika syntyi 26.1.1866, Carl Gustaf Emil Mannerheim 4.6.1867.

Oivallisesti opastettuina tiedämme tästä harvinaisesta paikasta seikkoja, joista aiemmin itse kullakin oli ehkä ollut vain aavistuksia. Ehkä poikkean Louhisaaressa vielä tänä kesänä uudestaan varsinkin, jos olisi mahdollista osallistua opastettuun puutarhakierrokseen. Puutarhaan on näet vastikään perustettu ja avattu myös myrkkykasvien nurkkaus.

Naurua ja herkuttelua

Suvun nuoriso tempaisi ennen joulua kokoamalla asianosaisilta vastauksia, milloin sopisi kokoontua viettämään suvun pikkujuhlaa. Eipä moista juhlaa olekaan vuotuiskalenterissa tavanomaisten juhlien joukossa! Kyselyyn liittyi pitkä lista ennen kokemattomista urheilu- tai muista mukavista puuhista, joita voi tehdä yhdessä. Eniten kannatusta sai naurujooga.

Niinpä kokoonnuttiin hyvissä ajoin ennen illan juhla-ateriaa isohkoon lukaaliin. Sinne saapui myös ohjaajaksi lupautunut Maria Sundqvist, siviiliammatiltaan sairaanhoitaja-kätilö lähisairaalan keskolasta.

Alkuun istuttiin ringissä ja otettiin tuntumaa hommaan. Porukan nuorin yritti omille teilleen, mutta kummisetäpä esti.

Hauska harjoitus oli se, kun ringissä sormeiltiin edellä seisovan hartioita ja paitaa. Myöhemmin sokkona etsittiin saman kokoista ja tuntuista. Pikku hiljaa edettiin uudestaan ringiksi.

Naurattavia tilanteita syntyi kuin itsestään. Usein oli määrä toimia sanomatta sanaakaan. Tässä on etsitty ja löydetty paikka rivistä lyhimmästä pisimpään. Uskomatonta, että tätä nykyä olen lyhyempi kuin Niina, joka on "aina" ollut meidän pikkuruisin, ennen kuin Emma ilmaantui joukkoon. Olenkohan mennyt kasaan vai onko Niina kasvanut vielä yli parikymppisenä? Lähes kaksimetrinen ehta svenski meni kärkeen pituusvertailuissa. Leksa lenkkareissaan päihitti Ipen.

Toinen versio rivin muodostamisesta oli se, kun piti löytää paikkansa vaaleimmasta tummimpaan tukan värin perusteella. Ja taas naurettiin. Entä kun pullistettiin poskia ja toisen piti käydä sipaisemassa pullukoita, jolloin ilma suhahti ulos! Sopii toistaa ja yrittää pysyä vakavana...

Kaikkein eniten hirnuttiin, kun palaute runsaan tunnin mittaisesta sessiosta piti antaa puhumalla kieli alahuulen ja alahampaiden väliin työnnettynä. Vieläkin naurattaa se, miltä itse kukin näytti ja mitä sai mökelletyksi. Vielä illan tullen aterialle kotioloihin ehdittäessä yksi ja toinen jatkoi apinan naamaisena kommentointia, mikä oitis nauratti.

Ateriaosuuteen jokainen kantoi kortensa niiden tehtävien mukaisesti, jotka Minna viestitti hyvissä ajoin. Pirkko-mummu hoiti osuutensa tarjoilemalla illan mittaan muhkean runon, jolla irtosi sekä nauruja että aplodeja. Minä pääsin vähällä, sillä riitti, kunhan toin erilaisia oliiveja, mieluimmin rosmariinilla maustettuja. Siinäpä pikku pulma! En ollut kuullutkaan rosmariinioliiveista, eivät myöskään Turun kauppahallin asiantuntevat myyjät. Kun muuta ratkaisua en keksinyt, ostin tuoretta kotimaista rosmariinia ruukussa. Siitä sitten riivittiin muutama neulanen oliivien sekaan. Enkä silti tullut maistaneeksi yhtään oliivia. Muille ne kelpasivat.

Itäaasialaisia dumplings-herkkuja valmistivat Tommi ja Mia. Ne olivat mukavan pienikokoisia, silti maukkaita piirakoita. Ne pitäisi syödä kuumina, mikä hiukan aiheutti huolta, kun aloittamaan ei päästy heti piiraiden valmistuttua. Idea ruokalajiin oli luonnnikas, koska kummallakin kokilla on omakohtaisia muistoja Aasiasta. Pian on kuulemma taas edessä viikon matka Pekingiin.

Talon emäntä oli pyöritellyt lihapullia ranskalaismaustein. Niistä saatiin muusatuksi osa ateriaa myös porukan nuorimmalle.

Vihreät rullat ovat silkkaa kasvista. Kaksi espanjalaistyyppista perunamunakasta a la Ile näkyvät vieressä, taustalla pellillinen piirakkaa, josta puolet on kasvisyöjille suunnattua. Kombinaatio syntyi Hannan ja Leksan yhteistyön tuloksena. Tulisia kastikkeita sopi käyttää oman maun mukaisesti.

Erittäin kiva osuus ennen ruokailuun ryhtymistä oli se, kun jokainen esitteli valmistamansa ruuat tai muut tuomisensa.

Niina kertoi vietnamilaisista kasvisrullistaan. Minä hääräsin kameran kanssa niin, etten muista selostuksesta paljoakaan. Joskus kuulemma rullien ainekset on pantu tarjolle kasviksittain, jotta kukin aterioitsija on voinut koota niitä tacoon (?) tai muulle leivälle ja sitten pistellä poskeensa. Tapa lienee peräisin tanskalaisista opiskelijaporukoista, joihin Niina kuuluu vielä parisen vuotta.

Talon isäntä mainosti sushejaan ja etenkin niiden kaunista asettelua tarjottimelle. Ihan ensimmäiseksi ei käynyt ilmi, että koko komeus on hommattu valmiina kauppahallin sushiosaajilta. Sushien vieressä näkyy iso kipollinen salaattia naapuritalon emännän tuomisina. Kuvassa sisko ja sen veli valkoisissa paidoissaan lähekkäin, saman pihapiirin asukkaita molemmat.

Skellefteån kautta kotiinsa Norjaan matkustavat Sonja ja Gustaf poikkesivat hyvästä syystä Suomenkin sukulaisia moikkaamassa. Pariskunta toi tullessaan itse leipomaansa vaaleaa rieskan tapaista leipää, juustoja ja poronlihaa. Sitä oli tarjolla murusina juustojen keskellä kuin kukan siemeninä. Taidokas asettelu pantiin myhäillen merkille.

Ennen kuin käytiin käsiksi hyvältä tuoksuviin, kauniisiin ruokiin, ne piti tietysti kuvata monella kameralla. Semmoisia me ollaan nykyään. Ainakaan Niina ei malta edes ravintolassa olla tallentamatta ateriaansa kameran muistiin. On jäänyt kysymättä, mihin kuvat lopulta päätyvät.

Niin ja sitten me syötiin! Oi nautintoa, oi hauskuutta, kun voi kaveerata sukulaisporukassa tälläkin tavalla. Kun vielä illan mittaan ilmestyi tarjolle Minnan ja Teemun taikoma täydellinen mustikkajuustokakku valkosuklaakuorrutuksin nautittavaksi kahvin kera, on myönnettävä, että ateriasta ja koko happeningista tuli täysosuma.

Suurkiitos kaikille järjestelyistä huolehtineille. Hannalle erityiskiitos naurujoogasta tila- sekä ohjaajavarmistuksineen. Ilmoittaudun maksamaan osuuteni kustannuksista.