Erityinen lauantai

Aahollista alkoi eilinen päivän mittainen tapahtumien sarja, kun parinkymmentä kutsun saanutta saapui kymmeneksi perille. Enin osa joukosta on Rymättylässä aikoinaan eläneiden jälkeläisiä sekä heidän puolisoitaan tai kumppaneitaan. Oli siis aivan paikallaan kokoontua tähän nykyiseen pitäjätaloon ja tutustua myös museoon samassa pihapiirissä. Sinne on palattava uudestaan, sillä minulta jäi tyystin käymättä muun muassa nuottavajassa ottamassa selvää, mitä aaholli on aikoinaan tarkoittanut.

Rymättylän kunta teki loistokaupat 1963 ostamalla Maskulaisten merenrantatilan paikan perineiltä serkuksilta. Sen vanhasta päärakennuksesta muodostettiin kotiseutumuseo. Aittoja ja muita pikku rakennuksia on siirretty lähettyville muualta pitäjästä. Kivitalo on sittemmin ollut viranhaltijoiden asuntona sekä kirjastona. Nytkin alakerrassa on asunto ja museon lämmin varastotila. Yläkerta on kuntalaisten käytettävissä pienimuotoisiin juhliin ja muihin kokoontumisiin.

Oli melkoinen tuuri, että kuulin moisesta paikasta. Koulukaverini Riitta Räikkä ja hänen Harri-puolisonsa ovat paikan puuhaihmisiä. Niinpä meidän sukulaisporukka sai uljaat raamit asiantuntevan opastuksen kera aloitella muistelupäiväänsä isien Rymättylässä.

Tuliaiskahvit tuotiin paikallisesta Tuulisolmun kahvilasta. Pöydän antimista nautittiin mukavasti kuin olohuoneessa ikään. Harri kertoili olennaisia seikkoja itse paikasta, sen perinnehuoneesta ja myös seinille ripustetuista kukkamaalauksista. Ne ovat nähtävinä kesän ajan.

Aahollista siirryttiin hautausmaalle muutaman sadan metrin päähän. Siellä meitä odottivat monien  suvun vainajien hiljaiset leposijat. Kirkon ja hautausmaan asioista hyvin perillä olevana Riitta tarjosi lisätietoja, joista saattaa olla olennaista hyötyä, kun mietitään esivanhempien hautapaikan jatkoa. Ruohosten sukuhaudalla muisteltiin Autuisten tilan vanhaa emäntää Lahja Ruohosta (e Alakoski). Hän oli se serkkuni, jolta sain paljon Rymättylä-tietoja sukututkimuksen tarpeisiin. Lahjan lapsista erityisesti tytär huolehtii haudan hoitamisesta.

Hyytävän tuulisena päivänä oli autuasta päästä sisälle iki-ihanan kivikirkon suojiin. Riitan opastamina katseltiin voimallisia seinämaalauksia ja muita taideharvinaisuuksia. Hyvää hetkeä ei mikään häirinnyt, ei kiirekään.

Kirkon kiviaidan vieressä pysähdyttiin Alakosken penkin paikalle pohdiskelemaan takavuosikymmenten linja-autoliikennettä. Entisen Kunnantalon tuntumassa katseltiin komeaa Nuotanvetäjät-patsasta. Sen taustalla häämöttää entinen Kunnantalo, joka ei ole millään lailla entisensä, jos vertaan rakennusta omiin muistoihini. Ainoana porukasta minulla on yhä muistoja sotavuosilta. Silloin tultiin Kunnantalon vahtimestari-tätini hoiviin, kun Turkua pommitettiin. Sodan loputtua ilo pääsi irti. Juhlasali toimi milloin teatterina, milloin iltamien ja häiden pitopaikkana. Edesmenneen Paula-serkkuni kanssa istuimme monesti eturivissä niin kuin kunniavieraat ainakin. En muista, että meitä olisi koskaan ajettu pois - edes häistä.

Kävelyretki mäellä selvensi kaikille, missä pitäjänräätäleinä toimineet esi-isät olivatkaan nauttineet rälssitilansa osasta ja asuneet pitkän rakennuksen toista päätä. Toinen kuului pitäjänsuutarille. Suvun taustoista ja tarkasta Rymättylän historiasta minulle rakennuksen sijaintikin kirkastui, vaikka itse rakennuksesta ei ole jäljellä kivenmurikkaakaan. Oli hauska kertoa näistäkin asioista oikeassa ympäristössä.

Esi-isämme - minulle ja kahdelle paikalle olleelle serkulleni isoisä - Aleksis oli käynyt Tuorlan maanviljelysopistoa kaksi vuotta. Hän ei enää jatkanut räätälintöissä, vaan kiersi pitäjää eläinlääkärin apuna ja myös itsenäisenä eläinvälskärinä. Niinpä asuinsijatkin vaihtuivat. Viimeisin paikka katsastettiin. Se sijaitsee yhä edelleen läheisillä kallioilla, monille nuorillekin suvun jäsenille tutussa Kuivalassa. Siellä näet emännöi isänsä kuoleman jälkeen se täti, joka oli ollut voimainsa vuosina kunnantalon vahtimestari, kunnan henkikirjoitattaja ja puhelinkeskuksen hoitaja. Tämän tädin kuoltua Kuivala myytiin.

Seuraavaan etappiin pääsemiseksi tarvittiin autokyyti Poikkoon. Pohjakulman kouluna alkujaan tunnettu kaunis rakennus oli ollut vuosikaudet myös Räikän opettajapariskunnan kotina. Nykyisin Ravintola Pohjakulmassa tarjoillaan hyvää ruokaa, tosin useimmiten vain viikonloppuisin tai tilauksesta. Väkeä ei riitä arkiruokailuihin kuin kesäisin.

Kelpo lounaan jälkeen autoletka suuntasi Askaisiin ja siellä Louhisaaren kartanoon. Olemme näet hyvin perillä siitä, että esiäitimme Amanda Wilhelmiina on kotoisin Askaisista Hannulan tilalta. Hänen vanhempansa palvelivat siellä. Louhisaaren ja Hannulan väliä ovat epäilemättä kulkeneet monet Mannerheimit, sillä Hannulan tilan oli omistanut suomalaisten tunteman marskin isän isoäiti. Tuo Robert Mannerheim, tunnettu naistenmies, on tiettävästi myös yhden Amanda Wilhelmiinan veljen isä, joskin kirkonkirjoihin on merkitty sama isä kuin muillekin sisarussarjan lapsille. Semmoinen muutos kuitenkin tapahtui, että sukunimi Hannula ilmestyi oman isänikin tiettyjen serkkujen nimeksi. Tarinan mukaan kreivitär oli se, joka kiinnitti poikalapsen sukunimeksi Hannula ja etunimiksi Gustaf Adolf. Tämä poika syntyi 26.1.1866, Carl Gustaf Emil Mannerheim 4.6.1867.

Oivallisesti opastettuina tiedämme tästä harvinaisesta paikasta seikkoja, joista aiemmin itse kullakin oli ehkä ollut vain aavistuksia. Ehkä poikkean Louhisaaressa vielä tänä kesänä uudestaan varsinkin, jos olisi mahdollista osallistua opastettuun puutarhakierrokseen. Puutarhaan on näet vastikään perustettu ja avattu myös myrkkykasvien nurkkaus.

Etäinen Kökar

Ensimmäisiä havaintoja Kökarista, kun sitä lähestyy lautalla Korppoon suunnasta, on punainen seinämä, josta tulee kysyneeksi, mikähän tuo on. Se osoittautuu kirkon katoksi. Muun kirkon näkee vasta sitten, kun menee kirkkosaareksikin mainitulle Hamnölle.

Tunsin vetoa Kökariin Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaanin takia. Se teki ilmestymisensä aikoihin parisen vuotta sitten niin ison vaikutuksen, että lopulta sain toimeksi lähteä kirjan Luodoiksi nimittämille saarille. Ostin kirjasta e-version matkalukemiseksi ja muistin verestämiseksi. Romaani tarjoaa väkevän ja todentuntuisen kuvan muutaman vuosikymmenen takaisista saarelaisista ja heidän nuoresta papistaan perheineen. Tunteehan kirjailija omakohtaisesti aiheen, mistä kirjoittaa, kuten hän vahvistaa TV-haastatteluissa tuoreeltaan Finlandia-palkinnon jälkeen. Kirjoitin silloin minäkin tämän blogitekstin.

Saarella on yhä tallessa se vanha pappila, johon romaanin tarpeisiin luotu perhe asettuu. Siinä toimii nyt seurakuntakoti. Muutaman kymmenen askeleen päässä kohoaa kirkko ja sen takana kellotapuli, josta kellonsoittaja alkoi läpätä pikkukelloja, kun näki papin astuvan pappilan ovesta.Tässä fakta lyö kättä fiktiolle.

Romaanissa on mainio kuvaus uuden papin ensimmäisestä saapumisesta pitämään jumalanpalvelusta. Niinpä tallensin aidosta näyttämöstä kuviin sen, mikä yhä on havaittavissa.

Kirjan papin tapaan Kökarin kyliin on hyvä tutustua polkupyörällä ajaen. Nykyisillä asfalttiteillä matkat taittuivat melko kivuttomasti. Vain vinha tuuli teki tenää.

Palattaessa kirkkosaarelta poikettiin kolmen tuhannen vuoden takaisella hylkeenpyytäjien suojapaikalla. Polku vie yli laakeiden kallioiden, joilla kanervat yhä kukkivat. Perillä kalliot muodostavat kuin linnoituksen.

Opaste tarjoaa tarkkaa tietoa, jos tekstistä edes suurentamalla saa selvää. Oikean alanurkan kartta kertoo, kuinka merivesi on vellonut paljon nykyistä korkeammalla. Maa-alueet olivat silloin vielä vähäisiä saaren lämpäreitä.




Mukava oli asua Karlbyn keskustassa, jossa Brudhällin hotelli palvelee  sekä hotelliasiakkaita että vierassatamaan saapuvia. Turistikausi oli kuitenkin jo niin lopuillaan, että vain yksi purjevene kiinnittyi rantaan. Niinpä odotettu retki Källskäriin jäi toteutumatta, vaikka ennakkotietojen mukaan sinne olisi päässyt elokuun loppuun asti, jolloin myös hotelli sulkeutuu muilta paitsi tilausryhmiltä.

Vähäisen kävelymatkan päässä hotellista kohoaa kallioinen mäki, jolla näkyi kulkijoita. Sinne piti siis yrittää. Löytyi polunpää, jonka viitassa lukee UTKIK. Liekö paikallista murretta? Ylhäältä avautuu näkymiä, joista yksi tuli otetuksi talteen viereiseen kuvaan.

Enpä ollut tiennyt, että Kökarissa liplattavat leppeät laineet omassa järvessä nimeltään Oppsjö. Se on aarre, josta saarelaiset saavat juomavetensä. Siksi uimareilla ei ole asiaa veteen. 

Lähtöpäivän aamuna oli leppoisaa kävellä katsastamaan tätäkin saaren vesi-ihmettä. Iltapäivällä oli aikaa poiketa kirjastossa, joka toimii hienosti peruskoulun yhteydessä. Useita poikia (!) piipahti asioimassa ystävällisen kirjastonhoitajan luona. Tämä olisi jopa lainannut satunnaisille kävijöillekin Ulla-Lena Lundbergin Kökar-nimisen kirjan (1975), jota vartavasten tultiin katsomaan. Eipä lainattu, vaan katsotaan, löytyykö se antikvariaatista.

Ihmeellisenä sattumana kirjastossa oli meneillään taidenäyttelyn avajaistilaisuus. Kaikki tulijat, joita ei tosiaan ollut jonoksi asti, saivat tervetuliaisdrinksuna paikallisen Applegårdin oivallista juomaa. Sekin paikka laajoine omenatarhoineen tuli nähdyksi, kun poljettiin saaren itäosiin aina Hellsön perukkaan asti. Mutta yllätysten yllätys oli, että taidettaan esille tuonut kuvanveistäjä Anitta Toivio kertoi kotipaikakseen Kangasalan, oman pitkäaikaisen asuin- ja kotikuntani. Siinähän havisi jo lähes sukulaisuus meidän kahden kesken. Tämä ja moni muu taiteilija viettää vuosittain aikaa Kökarissa. Samoin Ulla-Lena Lundberg, joka kirjastonhoitajan mukaan saapuu jo keväällä nykyisestä kotipaikastaan Maarianhaminasta ja tarkkailee kaiken kesää innokkaasti lintuja.  Saarelaisten kelpaa olla hyvin ylpeitä tästä vakituisesta kesävieraastaan.

Piano soi Rymättylän kirkossa

Naantalissa on taas meneillään musiikkijuhlat. Ne levittäytyvät paljon itse kaupungin ulkopuolelle kuten Rymättylän ikivanhaan ja -ihanaan kivikirkkoon (http://www.rymattyla.fi/Suomeksi/Kunta-info/Rymattylan_kirkko). Eilen tasan klo 16 siellä alkoi voimallisesti soida alttarilla näkyvä flyygeli. Konsertti kesti tunnin, eikä lisänumeroita herunut, vaikka yleisö niitä kärtti bravoota huutamalla, nousemalla innostuksesta seisomaan ja taputtamalla, minkä käsistä irtosi.

Musiikkijuhlien sivuilta kopioin ohjelmatiivistelmän ja - kas kummaa - mukana tuli myös pianistin kuva. Tunnin soittorupeama tarjosi minulle kuulijana ihmeellisiä päänsisäisiä kuvioita. Hetkittäin vajosin kuin meren tuuditettavaksi, kunnes myrskyiset sävelet taas herättivät. Pikku hiljaa aloin ihmetellä paitsi vahvaa tulkintaa myös pianistin voimia: miten mahtanee ikämies kuntoilla ja hoitaa käsiään hartianseutua myöten? Kuuloakin täytynee varjella.

21 Pianoiltapäivä

Peter Frankl

Joseph Haydn: Sonaatti pianolle Es-duuri nro 52

W. A. Mozart: Sonaatti pianolle D-duuri, K576
Ludwig van Beethoven: Sonaatti pianolle c-molli, op. 111

- Peter Frankl, piano

Tarinoita kuuntelemassa

Liedon kirkon vierustan kellotapuli kutsui eilen illalla eskarilaisia oikein sisälle kirkkoon. Samaan aikaan pikku porukka aikuisia noudatti lehdestä luettua kutsua tulla opastetulle hautausmaakierrokselle. Nehän ovat jo pitkään olleet suosittuja joka niemen notkossa ja saarelmassa.

Selvisi nyt sekin, miksi kirkon itäpuolella ei ole hautoja ja miksi länsipuolen hautojen kivet sekä ilmeisesti myös vainajat arkuissaan katsovat kohti kirkkoa. Kuulemma ihan tosissaan on uskottu, että Jeesuksen toinen tuleminen toteutuu idästä päin, joten vainajien on hyvä olla valmiina nousemaan haudoistaan katse kohti Kristusta.Ollapa näkemässä moinen happening!

Täytynee joskus vilkaista, mitä asemakaavaa uusilla hautausmailla noudatetaan.