Erityinen lauantai

Aahollista alkoi eilinen päivän mittainen tapahtumien sarja, kun parinkymmentä kutsun saanutta saapui kymmeneksi perille. Enin osa joukosta on Rymättylässä aikoinaan eläneiden jälkeläisiä sekä heidän puolisoitaan tai kumppaneitaan. Oli siis aivan paikallaan kokoontua tähän nykyiseen pitäjätaloon ja tutustua myös museoon samassa pihapiirissä. Sinne on palattava uudestaan, sillä minulta jäi tyystin käymättä muun muassa nuottavajassa ottamassa selvää, mitä aaholli on aikoinaan tarkoittanut.

Rymättylän kunta teki loistokaupat 1963 ostamalla Maskulaisten merenrantatilan paikan perineiltä serkuksilta. Sen vanhasta päärakennuksesta muodostettiin kotiseutumuseo. Aittoja ja muita pikku rakennuksia on siirretty lähettyville muualta pitäjästä. Kivitalo on sittemmin ollut viranhaltijoiden asuntona sekä kirjastona. Nytkin alakerrassa on asunto ja museon lämmin varastotila. Yläkerta on kuntalaisten käytettävissä pienimuotoisiin juhliin ja muihin kokoontumisiin.

Oli melkoinen tuuri, että kuulin moisesta paikasta. Koulukaverini Riitta Räikkä ja hänen Harri-puolisonsa ovat paikan puuhaihmisiä. Niinpä meidän sukulaisporukka sai uljaat raamit asiantuntevan opastuksen kera aloitella muistelupäiväänsä isien Rymättylässä.

Tuliaiskahvit tuotiin paikallisesta Tuulisolmun kahvilasta. Pöydän antimista nautittiin mukavasti kuin olohuoneessa ikään. Harri kertoili olennaisia seikkoja itse paikasta, sen perinnehuoneesta ja myös seinille ripustetuista kukkamaalauksista. Ne ovat nähtävinä kesän ajan.

Aahollista siirryttiin hautausmaalle muutaman sadan metrin päähän. Siellä meitä odottivat monien  suvun vainajien hiljaiset leposijat. Kirkon ja hautausmaan asioista hyvin perillä olevana Riitta tarjosi lisätietoja, joista saattaa olla olennaista hyötyä, kun mietitään esivanhempien hautapaikan jatkoa. Ruohosten sukuhaudalla muisteltiin Autuisten tilan vanhaa emäntää Lahja Ruohosta (e Alakoski). Hän oli se serkkuni, jolta sain paljon Rymättylä-tietoja sukututkimuksen tarpeisiin. Lahjan lapsista erityisesti tytär huolehtii haudan hoitamisesta.

Hyytävän tuulisena päivänä oli autuasta päästä sisälle iki-ihanan kivikirkon suojiin. Riitan opastamina katseltiin voimallisia seinämaalauksia ja muita taideharvinaisuuksia. Hyvää hetkeä ei mikään häirinnyt, ei kiirekään.

Kirkon kiviaidan vieressä pysähdyttiin Alakosken penkin paikalle pohdiskelemaan takavuosikymmenten linja-autoliikennettä. Entisen Kunnantalon tuntumassa katseltiin komeaa Nuotanvetäjät-patsasta. Sen taustalla häämöttää entinen Kunnantalo, joka ei ole millään lailla entisensä, jos vertaan rakennusta omiin muistoihini. Ainoana porukasta minulla on yhä muistoja sotavuosilta. Silloin tultiin Kunnantalon vahtimestari-tätini hoiviin, kun Turkua pommitettiin. Sodan loputtua ilo pääsi irti. Juhlasali toimi milloin teatterina, milloin iltamien ja häiden pitopaikkana. Edesmenneen Paula-serkkuni kanssa istuimme monesti eturivissä niin kuin kunniavieraat ainakin. En muista, että meitä olisi koskaan ajettu pois - edes häistä.

Kävelyretki mäellä selvensi kaikille, missä pitäjänräätäleinä toimineet esi-isät olivatkaan nauttineet rälssitilansa osasta ja asuneet pitkän rakennuksen toista päätä. Toinen kuului pitäjänsuutarille. Suvun taustoista ja tarkasta Rymättylän historiasta minulle rakennuksen sijaintikin kirkastui, vaikka itse rakennuksesta ei ole jäljellä kivenmurikkaakaan. Oli hauska kertoa näistäkin asioista oikeassa ympäristössä.

Esi-isämme - minulle ja kahdelle paikalle olleelle serkulleni isoisä - Aleksis oli käynyt Tuorlan maanviljelysopistoa kaksi vuotta. Hän ei enää jatkanut räätälintöissä, vaan kiersi pitäjää eläinlääkärin apuna ja myös itsenäisenä eläinvälskärinä. Niinpä asuinsijatkin vaihtuivat. Viimeisin paikka katsastettiin. Se sijaitsee yhä edelleen läheisillä kallioilla, monille nuorillekin suvun jäsenille tutussa Kuivalassa. Siellä näet emännöi isänsä kuoleman jälkeen se täti, joka oli ollut voimainsa vuosina kunnantalon vahtimestari, kunnan henkikirjoitattaja ja puhelinkeskuksen hoitaja. Tämän tädin kuoltua Kuivala myytiin.

Seuraavaan etappiin pääsemiseksi tarvittiin autokyyti Poikkoon. Pohjakulman kouluna alkujaan tunnettu kaunis rakennus oli ollut vuosikaudet myös Räikän opettajapariskunnan kotina. Nykyisin Ravintola Pohjakulmassa tarjoillaan hyvää ruokaa, tosin useimmiten vain viikonloppuisin tai tilauksesta. Väkeä ei riitä arkiruokailuihin kuin kesäisin.

Kelpo lounaan jälkeen autoletka suuntasi Askaisiin ja siellä Louhisaaren kartanoon. Olemme näet hyvin perillä siitä, että esiäitimme Amanda Wilhelmiina on kotoisin Askaisista Hannulan tilalta. Hänen vanhempansa palvelivat siellä. Louhisaaren ja Hannulan väliä ovat epäilemättä kulkeneet monet Mannerheimit, sillä Hannulan tilan oli omistanut suomalaisten tunteman marskin isän isoäiti. Tuo Robert Mannerheim, tunnettu naistenmies, on tiettävästi myös yhden Amanda Wilhelmiinan veljen isä, joskin kirkonkirjoihin on merkitty sama isä kuin muillekin sisarussarjan lapsille. Semmoinen muutos kuitenkin tapahtui, että sukunimi Hannula ilmestyi oman isänikin tiettyjen serkkujen nimeksi. Tarinan mukaan kreivitär oli se, joka kiinnitti poikalapsen sukunimeksi Hannula ja etunimiksi Gustaf Adolf. Tämä poika syntyi 26.1.1866, Carl Gustaf Emil Mannerheim 4.6.1867.

Oivallisesti opastettuina tiedämme tästä harvinaisesta paikasta seikkoja, joista aiemmin itse kullakin oli ehkä ollut vain aavistuksia. Ehkä poikkean Louhisaaressa vielä tänä kesänä uudestaan varsinkin, jos olisi mahdollista osallistua opastettuun puutarhakierrokseen. Puutarhaan on näet vastikään perustettu ja avattu myös myrkkykasvien nurkkaus.