Yksinäisen illan lohtu

Elokuviin voi uppoutua ypöyksin kotioloissa. Niin kävi eilen, kun tallennuksista poimin viikko sitten Yle Teemalta tulleen Terrence Malickin Onnellisten ajan (1978). Tiesin, mitä odottaa, sillä Malickin Elämän puu on minulle ollut suuria katsomiskokemuksia. Unohtumattomaksi näytän maininneen myös Knight of Cups -leffan, vaikken tällä haavaa muista siitä mitään.

Onnellisten ajan alusta asti olin kiikissä upeisiin kuviin, niiden aamu- ja iltavalaistuksiin. Työläisten karu kohtelu valimossa, väkivalta ja pako tilanteesta siirtää äkkiä tapahtumat junan kyydissä uusiin, avariin maisemiin.

Tarmo Poussu puffaa Avussa 11.4.2020:

Onnellisten aika on huumaavan kaunis ja hauraan surumielinen elokuva ihmisen kyvyttömyydestä vaalia paratiisia, jonka luonto tai Luoja on meille lahjoittanut. Sen kuvat majesteettisina lainehtivista, laskevan auringon kultaamista viljapelloista säilyvät mielessä jopa vuosikymmeniä.

 Poussu jatkaa:

Bill (Richard Gere läpimurtoroolissaan) ja Abby (Brooke Adams) ovat sisaruksiksi tekeytyviä rakastavaisia ja Linda (Linda Manz) edellisen 12-vuotias sisko, joka toimii myös elokuvan kertojana. Kolmikon elämä muuttuu, kun rikas maanomistaja (Sam Shepard) rakastuu Abbyyn.

Kolmiodraamaksi kiertyvä tarina on pelkkä kehys, jonka sisään Malick maalaa riipaisevan visionsa ihmisen osasta. Keskelle luonnon rikkautta olemme luoneet yhteiskunnan, joka on täynnä keinotekoisia rajoja, riistoa ja eriarvoisuutta.

Elokuvan lumoavan musiikin sävelsi Ennio Morricone ja sen Oscarilla palkitusta kuvauksesta vastaavat Nestor Almendros ja Haskell Wexler.

Vakituiselle juttukaverille, joka asustelee omassa karanteenissaan, ellei olla mökillä, kehuin puhelimessa leffaa niin voimallisesti, että hän haki sen Areenasta. Mutta ei tullut kauppoja! Mies nukahti tuskin kymmenen minuuttia katsottuaan. Yhdysvaltain 1910-luvun olosuhteisiin liittyvä yhteiskunnallinen aihe ei kuulemma napannut. Kolmiodraamasta hän ei ehtinyt päästä lainkaan perille.

Ei siis ole toivoa jälkipuheista ja analyyseista. Yksin saan pyöritellä mielessäni kysymyksiä maaomaisuuden kasautumisesta, määrätietoisesta huijauksesta seurauksineen, kulkurielämän vetovoimasta, heinäsirkkaparvista ja koneellisesta viljankorjuusta, kun pesivät linnut tirkistelevät viljakorsien lomasta. Kuvat iskevät lähtemättömästi tajuntaan.

Voin luoda tarinan kertojalle, Lindalle, elämää ohi kerrotun tarinan, koska Malick jättää kuvittelulle tilaa. Lindalle pako koulusta taitaa merkitä seikkailemista tuttuun tapaan, vapaana säännöistä. Myös rouvan päiviä viettäneelle Abbylle tuskin on enää luvassa vakaata elämää, sillä hän hylkää komean plyyshilaukkunsa ja hyppää junan kyytiin.

Viimeiseksi katsoja näkee Abbyn jossakin pikkukaupungissa, kun hän katselee talon seinustalta kadun toisella puolen parveilevia nuoria naisia. Siihen joukkoon hän tuntee vetoa. Kuljeskelevista työläismiehistä saa seuraa, tienestiä ja toviksi ehkä myös onnea. Karuselli jatkaa pyörimistään...