Karanteeni on nyt pop. Niinpä oli perusteltua ajella varmaan talteen kotoa 30 kilometrin päähän mökille ruokaa mukana. Yhtä ja toista kevätaskaretta tuli tehdyksi: mökki siivottiin perusteellisesti, pensaat karsittiin, oksat silputtiin, haravoitiin. Kävelyreissuihin löytyi vaihtelua naapurien opastamina. Kuvat kertovat reitin näkymistä.
Metsiään hoitavan mukana kulkiessa ja opastettuna alkaa nähdä jopa sellaista, kuinka hirvi katkoo nuoria mäntyjä ohi askeltaessaan.
Metsänpohjassa risteilee polkuja. Niitä on mukava ihmisenkin kulkea, vaikka lienevät sorkkajalkaisten vakituisia reittejä.
Monesti polku törmää ojiin. Niitä on kaivettu määrävälein talousmetsään, jossa risteilee myös isojen koneiden avaamia väyliä ja ihan oikeita teitä. Tuskin eläimet kaihtavat niitäkään.
Näillä paikoin omin neuvoin kulkiessa nähtiin kokonainen lauma peuroja rynnistämässä ohitse lähietäisyydeltä. Oli menoa! Mikähän niitä oli säikyttänyt? Ei ainakaan metsästäjä ollut asialla tähän aikaan vuodesta. Tuskin sudetkaan hätyyttelivät peuroja asutuksen liepeillä keskellä päivää. Mene tiedä, sillä Nousiaisissa susia liikkuu.
Sekä ihminen että susi jahtaavat samoja saaliseläimiä. Kyllähän riistaliha maistuu sellaisellekin, joka jäisi nälkäiseksi, jos itse pitäisi ampua ruokansa. Onneksi metsästävä naapuri myi syksyn saaliistaan muun muassa pakastettua palapaistia. Ulkohellan kelpo tuli kuumensi valurautapannun äkkiä sopivaksi ruskistamaan sulatetut palaset voissa. Uunivuokaan siirrettyinä ne saivat rauhassa kypsyä muutaman tunnin sähköhellan uunin 140 asteen lämmössä, kunnes tuloksena oli muhevan murea herkku. Lisukkeineen siitä riitti maukasta syötävää hyvinkin pariksi päiväksi.
Metsään on menty monesti. Tätä nykyä metsä itsessään kiinnostaa niin, että on tullut kaverini kanssa yksissä tuumin hommatuksi tietokirjoja alalta. Joulukirjaksi hankittu Metsä meidän jälkeemme (Like 2019) on tällä haavaa minun uusin urakkani, jonka kanssa en kiirehdi. Kirjalahjan saaja sen jo luki ja on auliisti kuvannut vaikutelmiaan. Itse luen artikkelin kerrallaan, mietin ja katselen ympärilleni. Enimmäkseen näen pienehköjä metsäpalstoja sekä paljon avohakkuita. Miksi näin on?
Emeritusprofessori Sixten Korkman myönsi vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon Metsä meidän jälkeemme -teokselle. Hänen tärkeimmät perustelunsa ovat nämä:
Aihe on tärkeä. Jokaisella meistä on suhde metsään, jossa ulkoilemme, virkistymme, poimimme marjoja, keräämme sieniä, kenties metsästämme. Suomen talous on kautta aikojen nojannut metsiin. Metsäteollisuuden merkitys viennin ja koko kansantalouden kannalta on iso.
Kirja on kiihkoton, mutta otteeltaan kriittinen ja esittää metsäpolitiikastamme karun kuvan. Olemme metsäkansa, mutta kirja herättää meitä huomaamaan, että suuri osa Suomen metsiä on nyttemmin avohakkuita läpikäyneitä talousmetsiä. Teollisuuden toiveiden mukaisesti ja hallituksen hyväksynnällä metsiä kaadetaan laajoilla avohakkuilla. Puusta keitetään sellua, joka rahdataan Kiinaan ja muualle vessa- ja talouspaperin tuottamiseksi. Tästä ovat hyötyneet metsäteollisuus ja myös kansantalous, mutta nyt luonnontilaista metsää on enää vähän jäljellä, eteläisessä Suomessa noin 2 prosenttia metsästä. Luonnon moninaisuus on vähenemässä ja uhattuna. Metsän kasvun nopeuttamiseksi tehdyillä, valtion tukemilla ojituksilla on pilattu Suomen vesistöjä. Jykevää puuta ei löydy puurakentamisen tarkoituksiin, joka meillä on heikkoa verrokkimaihin Ruotsi, Norja ja Kanada verrattuna.
Metsäpolitiikassa on käsillä kirjan avaama tavoiteristiriita, joka Luken tuoreiden arvioiden mukaan on aiempaa ajateltua hankalampi. Virallinen Suomi näkee mielellään asian siten, että biotaloutta voi kasvattaa, tai sellun keittoa entisestään lisätä, koska Suomessa metsää on enemmän kuin koskaan ja sen kasvu ylittää hakkuut. Mutta metsän hakkuiden kasvattaminen pienentää tällöinkin hiilinieluja ja vaikeuttaa siten ilmastopolitiikan tavoitteiden saavuttamista. Tutkijat ovat jo vuosia viestittäneet, että hakkuita tulisi rajoittaa sekä ilmastopoliittisesti tärkeiden hiilinielujen kasvattamiseksi että luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. Ratkaisua ristiriitaan voisi ehkä parhaiten hakea panostamalla nykyistä enemmän uusia metsäpohjaisia tuotteita kehittävään tutkimukseen. Olisi pyrittävä jalostusasteen nostamiseen.
Käsillä oleva kirja ei ole, eikä väitä olevansa koko totuus, mutta se on painava puheenvuoro tuiki tärkeään metsäpoliittisen keskusteluun. Lisäksi kirja on hyvin jäsennelty, raikkaasti kirjoitettu ja kauniisti kuvitettu.
Kuvassa kirjan tekijät Anssi Jokiranta, Pekka
Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä.
Kirjasta Metsälehdessä käytyyn keskusteluun voi tutustua tästä. Muuallakin aihe on esillä. Edes koronakohu ei näytä vievän kaikkea palstatilaa lehdistä, sillä eilen 14.4.2020 Hesarissa oli sivuilla 22 - 23 Heli Saavalaiselta koko aukeaman juttu, jonka mukaan metsäomistus keskittyy uusmaalaisille. Juttu valaisee metsän omistamista ja hoitotapoja monilta kanteilta kuin tiivistelmänä palkitusta kirjasta. Tänään 15.5.2020 Turun Sanomien pääkirjoitussivun alakerrassa ilmestyi Panu Kuntun artikkeli otsikkonaan Metsän jatkuvalla kasvatuksella on monia ympäristöhyötyjä. Kunttu on WWFn johtava metsäasiantuntija, maatalous- ja metsätieteiden tohtori.
Tietoa ja näkemyksiä ei tosiaan pantata.
Tietoa ja näkemyksiä ei tosiaan pantata.
Mökkinaapurissa vakituisesti asuva pariskunta hoitaa metsäpalstojaan paikalliseen tapaan. Heillä on ulottuvillaan jälkikasvua, mikä takaa, etteivät metsät jää hoidotta. Kiinnostusta nuorillakin riittää sekä metsästykseen että kaiketi myös metsän istutushommiin, joihin ainakin yhden palstan osalta ryhdytään melko pian. On hienoa päästä läheltä tarkastelemaan metsää muultakin kuin retkeilyn kantilta. Kiitos naapurit!
