Näytetään tekstit, joissa on tunniste Metsäretki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Metsäretki. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Mentiin metsään

Karanteeni on nyt pop. Niinpä oli perusteltua ajella varmaan talteen kotoa 30 kilometrin päähän mökille ruokaa mukana. Yhtä ja toista kevätaskaretta tuli tehdyksi: mökki siivottiin perusteellisesti, pensaat karsittiin, oksat silputtiin, haravoitiin. Kävelyreissuihin löytyi vaihtelua naapurien opastamina. Kuvat kertovat reitin näkymistä.

Metsiään hoitavan mukana kulkiessa ja opastettuna alkaa nähdä jopa sellaista, kuinka hirvi katkoo nuoria mäntyjä ohi askeltaessaan. 

Maastoon oli jäänyt jälkiä myös kuolemaan johtaneesta kamppailusta. Kun sudet ovat piirittäneet ison peurapukin, ne eivät itsekään ole päässeet helpolla. Pukki isoine sarvineen on ollut kova vastus, vaikka hävisi taistelun. Kaluttu luuranko kertoo yhä tapahtumasta.

Jäi kysymättä, ovatko maahan jääneet karvat peräisin pukista vai susista. Osittain hajalle revitty pukin ranko lojuu kuvan vasemmassa laidassa. Pää oli hävinnyt ties minne. Oliko joku kaapannut sen sarvineen kaikkineen seinälleen? Yksi peuran koipi kuitenkin pilkottaa edelleen läheltä muuta kroppaa.


Metsänpohjassa risteilee polkuja. Niitä on mukava ihmisenkin kulkea, vaikka lienevät sorkkajalkaisten vakituisia reittejä.

 

Monesti polku törmää ojiin. Niitä on kaivettu määrävälein talousmetsään, jossa risteilee myös isojen koneiden avaamia väyliä ja ihan oikeita teitä. Tuskin eläimet kaihtavat niitäkään.


Hyvin kaunis osa reittiä vie paikkaan, jossa peuroja ruokitaan. Siinä ne tosin saattavat päästä hengestään, jos ampumakopista pamahtaa laukaus. Riistakamera paljastaa, kuinka usein eläimiä vierailee syömässä viljaa ruokintapytyn alaosasta. Ihan läheltä kulkuväylän keskeltä erottuu jännä kuoppa. Se on kuulemma kiimaisen uroshirven pissan lorotuksesta kehkeytynyt. Tehoviestintää naaraille!

Näillä paikoin omin neuvoin kulkiessa nähtiin kokonainen lauma peuroja rynnistämässä ohitse lähietäisyydeltä. Oli menoa! Mikähän niitä oli säikyttänyt? Ei ainakaan metsästäjä ollut asialla tähän aikaan vuodesta. Tuskin sudetkaan hätyyttelivät peuroja asutuksen liepeillä keskellä päivää. Mene tiedä, sillä Nousiaisissa susia liikkuu.

Sekä ihminen että susi jahtaavat samoja saaliseläimiä. Kyllähän riistaliha maistuu sellaisellekin, joka jäisi nälkäiseksi, jos itse pitäisi ampua ruokansa. Onneksi metsästävä naapuri myi syksyn saaliistaan muun muassa pakastettua palapaistia. Ulkohellan kelpo tuli kuumensi valurautapannun äkkiä sopivaksi ruskistamaan sulatetut palaset voissa. Uunivuokaan siirrettyinä ne saivat rauhassa kypsyä muutaman tunnin sähköhellan uunin 140 asteen lämmössä, kunnes tuloksena oli muhevan murea herkku. Lisukkeineen siitä riitti maukasta syötävää hyvinkin pariksi päiväksi.


Metsään on menty monesti. Tätä nykyä metsä itsessään kiinnostaa niin, että on tullut kaverini kanssa yksissä tuumin hommatuksi tietokirjoja alalta. Joulukirjaksi hankittu Metsä meidän jälkeemme (Like 2019) on tällä haavaa minun uusin urakkani, jonka kanssa en kiirehdi. Kirjalahjan saaja sen jo luki ja on auliisti kuvannut vaikutelmiaan. Itse luen artikkelin kerrallaan, mietin ja katselen ympärilleni. Enimmäkseen näen pienehköjä metsäpalstoja sekä paljon avohakkuita. Miksi näin on?


Emeritusprofessori Sixten Korkman myönsi vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon Metsä meidän jälkeemme -teokselle. Hänen tärkeimmät perustelunsa ovat nämä:
Aihe on tärkeä. Jokaisella meistä on suhde metsään, jossa ulkoilemme, virkistymme, poimimme marjoja, keräämme sieniä, kenties metsästämme. Suomen talous on kautta aikojen nojannut metsiin. Metsäteollisuuden merkitys viennin ja koko kansantalouden kannalta on iso.

Kirja on kiihkoton, mutta otteeltaan kriittinen ja esittää metsäpolitiikastamme karun kuvan. Olemme metsäkansa, mutta kirja herättää meitä huomaamaan, että suuri osa Suomen metsiä on nyttemmin avohakkuita läpikäyneitä talousmetsiä. Teollisuuden toiveiden mukaisesti ja hallituksen hyväksynnällä metsiä kaadetaan laajoilla avohakkuilla. Puusta keitetään sellua, joka rahdataan Kiinaan ja muualle vessa- ja talouspaperin tuottamiseksi. Tästä ovat hyötyneet metsäteollisuus ja myös kansantalous, mutta nyt luonnontilaista metsää on enää vähän jäljellä, eteläisessä Suomessa noin 2 prosenttia metsästä. Luonnon moninaisuus on vähenemässä ja uhattuna. Metsän kasvun nopeuttamiseksi tehdyillä, valtion tukemilla ojituksilla on pilattu Suomen vesistöjä. Jykevää puuta ei löydy puurakentamisen tarkoituksiin, joka meillä on heikkoa verrokkimaihin Ruotsi, Norja ja Kanada verrattuna.
Metsäpolitiikassa on käsillä kirjan avaama tavoiteristiriita, joka Luken tuoreiden arvioiden mukaan on aiempaa ajateltua hankalampi. Virallinen Suomi näkee mielellään asian siten, että biotaloutta voi kasvattaa, tai sellun keittoa entisestään lisätä, koska Suomessa metsää on enemmän kuin koskaan ja sen kasvu ylittää hakkuut. Mutta metsän hakkuiden kasvattaminen pienentää tällöinkin hiilinieluja ja vaikeuttaa siten ilmastopolitiikan tavoitteiden saavuttamista. Tutkijat ovat jo vuosia viestittäneet, että hakkuita tulisi rajoittaa sekä ilmastopoliittisesti tärkeiden hiilinielujen kasvattamiseksi että luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. Ratkaisua ristiriitaan voisi ehkä parhaiten hakea panostamalla nykyistä enemmän uusia metsäpohjaisia tuotteita kehittävään tutkimukseen. Olisi pyrittävä jalostusasteen nostamiseen.
Käsillä oleva kirja ei ole, eikä väitä olevansa koko totuus, mutta se on painava puheenvuoro tuiki tärkeään metsäpoliittisen keskusteluun. Lisäksi kirja on hyvin jäsennelty, raikkaasti kirjoitettu ja kauniisti kuvitettu.
Kuvassa kirjan tekijät Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä. 

Kirjasta Metsälehdessä käytyyn keskusteluun voi tutustua tästä. Muuallakin aihe on esillä. Edes koronakohu ei näytä vievän kaikkea palstatilaa lehdistä, sillä eilen 14.4.2020 Hesarissa oli sivuilla 22 - 23 Heli Saavalaiselta koko aukeaman juttu, jonka mukaan metsäomistus keskittyy uusmaalaisille. Juttu valaisee metsän omistamista ja hoitotapoja monilta kanteilta kuin tiivistelmänä palkitusta kirjasta. Tänään 15.5.2020 Turun Sanomien pääkirjoitussivun alakerrassa ilmestyi Panu Kuntun artikkeli otsikkonaan Metsän jatkuvalla kasvatuksella on monia ympäristöhyötyjä. Kunttu on WWFn johtava metsäasiantuntija, maatalous- ja metsätieteiden tohtori.

Tietoa ja näkemyksiä ei tosiaan pantata.

Mökkinaapurissa vakituisesti asuva pariskunta hoitaa metsäpalstojaan paikalliseen tapaan. Heillä on ulottuvillaan jälkikasvua, mikä takaa, etteivät metsät jää hoidotta. Kiinnostusta nuorillakin riittää sekä  metsästykseen että kaiketi myös metsän istutushommiin, joihin ainakin yhden palstan osalta ryhdytään melko pian. On hienoa päästä läheltä tarkastelemaan metsää muultakin kuin retkeilyn kantilta. Kiitos naapurit!



torstai 18. syyskuuta 2014

Päivä metsässä

Tätä täydellistä syyspäivää tuskin olisi voinut paremmin viettää kuin painumalla metsään. Viikko sitten jo taivalsimme kävelytuttuni Eevan kanssa kahteen naiseen Kurjenrahkan kansallispuistossa (http://www.luontoon.fi/retkikohteet/kansallispuistot/kurjenrahka/Sivut/Default.aspx). Kiersimme parin kilometrin mittaisen luontopolun. Reissun päätteeksi painuimme mökille syömään. Ajomatkaa kansallispuiston lähimmältä Rantapihan parkkipaikalta mökille on vain seitsemän kilometriä.

Kokemus innoitti yrittämään hommaa uudestaan. Savojärven Rantapihalla tutkailtiin karttaa ja päätettiin nyt rohkeasti painua yhdeksän kilometrin taipaleelle. Hyvin merkittynä se kulkee kuulun Pukkipalon aarnimetsän kautta Takaniitun vuorelle. Ennakkotietojen mukaisesti sieltä aukeaa avara näkymä suoalueelle. Ylle kopioidun linkin kautta pääsee katselemaan kuvia koko alueen maisemista. Tarjolla on myös karttoja. Itse otettuja kuvia ei nyt olekaan, koska unohdin Lumiani kotiin enkä edes yrittänyt kuvaamista pikkuisella kakkospuhelimella.

Vuorelle päästyä olimme jo paarustaneet viitisen kilometriä. Oli kaikin puolin mainio hetki istahtaa parhaaseen maisemien katselupaikkaan kiinnitetylle puupenkille natustamaan eväsleipiä ja hörppämään juotavaa. Ihmeeltä tuntui hiljaisuus. Ei kuulunut maatalouskoneiden, ei autojen, ei lentokoneiden ääniä. Vain yksinäinen pikkulintu tirskahteli lähipuussa. Lintua emme nähneet, emme muitakaan eläimiä mitä nyt jokusen hirvikärpäsen nitistimme niskavilloista. Muutama hyttynenkin inisi ajoittain korvanjuuressa, muttei sen kummempaa.

Mökille päätyi tämänkin päivän reissu. Iltapäiväkahvissa tuntui maistuvan erityinen aarnimetsän aromi, kun kupposen sai nenänsä alle. Virkkua oloa piisaa yhä, vaikka saisi jo talttua, kun pian on mummojen aika yritellä nukkumista.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Kangenmiekkaa ja suppareita

Tänään koitti se päivä, jolloin ei ensimmäiseksi rynnätty raivaushommiin, vaan painuttiin ihan toisaalle. Pitkin kesää kangasteli mielessä, mikä ihme paikka on Kangenmiekka. Nimi näkyy tutulla tiellä viittoina, mutta tällä kertaa edes nettihaku ei tarjoa selvennystä kummaan nimeen. Geokätkentä, kartat ja retkeily mainitaan (ks. esim. http://www.kuhankuono.fi/fi/reitit-ja-opasteet/). Reitin varrella tavattu paikallinen maanomistajakin pyöritteli päätään osaamatta tarjota selitystä nimelle - ja tarjosi vinkkejä suppilovahveropaikoista.
Lampia ei näistä maisemista puutu. Ainakin isoimmat ovat syntyneet soranoton seurauksena. Missähän vaiheessa vettä on alkanut kaivannosta siprahdella? Ja käykö päinsä yhä kaapia soraa, vaikka vettä jo tulvisi? Näitä jäin miettimään, kun reitin varrelta löytyi järven kokoinen alue rannoillaan pari huvilaa.
Hiekkaranta levittäytyy kuin Rivieralla ikään. Komeat huvilat kuuluvat erään sorayrityksen omistajaveljeksille. He ovat kuulemma järjestäneet alueella muun muassa triathlon-kisoja. Näin kertoili se sienestämästä tavattu maanomistaja, jonka metsät rajoittuvat äveriäiden veljesten maihin.
Tässä toisen veljen aurinkoista rantaa. Huvila lymyää männikössä. Vettä tekojärvessä on parin metrin syvyydeltä. Veljesten huviloita yhdistää hietakannas, jonka toisellakin puolella levittäytyy vesi. Eikä näy yhtään mökkiä, saati huvilaa!
Vahdon ja Nousiaisten metsiä halkovat isot, runsasvetiset ojat, sillä alue on perin soista. Kuvan mökki löytyi Käärmelähteen tuntumasta lammen rannalta, josta tumma vesi virtaa ojaa pitkin ties minne. Melkeinpä lampi kuin lampi on saanut rannoilleen mökin, joskus useita kuten se Turtan lampi, jonka yhdessä rantamökissä istun kirjoittamassa.
Paikoin Kangenmiekan reittipolku kulki mehevissä sammalikoissa. Suppilovahveroita löytyi miltei polulta. Tuli sentään otetuksi tyhjä kori matkaan sienten varalta, eikä suotta. Melkoisen satsin keräsin, vaikken suuremmin suppiksia etsinyt.Oli paljon muutakin katseltavaa kuten kukkivat lieot ja hienot jäkäliköt. Taukopaikoissakin tuli viihdytyksi. Ei siis ihme, että alle kymmenen kilometrin matkaan hupeni neljä tuntia.





torstai 24. kesäkuuta 2010

Jussin juhla


Tänään torstaina 24.6. on  ihan oikeasti Johanneksen, Juhanin, Juhan, Jukan, Jannen, Juhon, Janin, Jussin ja Juhanan päivä, vaikka Suomessa juhannuspäivää vietetään vasta ylihuomenna.  Radiouutisten mukaan täällä siirryttiin 1955 juhannuksen juhlintaan sinä viikonloppuna, joka sijoittuu välille  20. - 26. kesäkuuta. Toisin kuuluu olevan muun muassa Virossa. Siellä juhannus on perinteisellä paikallaan, osuipa Johannes Kastajan päivä mille viikonpäivälle tahansa.

Taannoisella metsäretkellä katse osui piskuisiin yrittäjiin louhikon laella. Juhlistakoot ne nyt toivoa herättävän tuoreina kesän lakikohtaa, josta jo on käännytty kohti pimeneviä iltoja. Monien Kannonkoskella vietettyjen juhannusten muistona tuli mieleen, että ottaa aikansa, ennen kuin näistä koivuista irtoaa vihta-aineksia. Siellä nuoria koivuja riitti meikäläiselle vihdantekijälle! Vastoja syntyi monen kokoisia, kun ehdassa savusaunassa kylpijöitäkin oli iso liuta  pätkästä pitkään. Mutta eipä enää ole hollilla savu- tai muuta saunaa eikä sen puoleen rantaakaan, niin että mitäpä vihdaksista. Tällä erää kerrostaloasukas juhlii tyytyväisenä kotonaan. Riittäköön onnea ja iloa kaikille meille tasapuolisesti!

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Jälkiä ammoisista metsistä

 Kuinka usein kuljemmekaan metsäpolkuja kiinnittämättä sen kummempaa huomiota reheviin saniais- ja sananjalkakasvustoihin? Eilen ei kuljettu, vaan jopa etsittiin silmä tarkkana kaikenlaisia kortteita ja sanikkaisia. Kameralla sai talteen vehreitä näkymiä, kunhan nöyrtyi kontalleen katselemaan lehvästöjä alaviistosta. Itsensä voisi kuvitella peukaloiseksi kuvan kasvustojen sekaan, jotta saisi hiukan käsitystä, miltä kivihiilikauden metsissä näytti.

Lunttasin Wikipediasta asiatietoja kivihiilikaudesta. Lisäksi kopioin alle kasvillisuutta tarkastelevan kappaleen, jossa jo itsessään näkyy monta linkkiä:

Kiviihiilikaudella sanikkaismetsät kukoistivat ja kasvillisuus oli rehevimmillään, sillä ilmasto oli ainakin osan kautta päiväntasaajan lähellä hyvin lämmin ja kostea. Muita kaudella kasvaneita kasvilajeja olivat kortteet ja liekokasvit (Lycopodum, Selaginella). Kaudella oli monilajisia, suuria kortemetsiä. Puusto koostui muun muassa sinettipuista (Sigillaria) ja suomupuista (Lepidodendron). Suomupuu saattoi kasvaa yli 35 metriä korkeaksi. Jotkin sanikkaispuut kasvoivat 50 metriä korkeiksi ja saniaspuut kahdeksanmetrisiksi. Kivihiilikauden maailma oli vihreä, mutta kukkakasveja ei vielä ollut.
Noin 350 miljoonaa vuotta sitten kasveille kehittyivät ilmaraot. Noin 305 miljooonaa vuotta sitten ilmestyivät ensimmäisen siemenpuut, Cordaites.[8]
Noin 335-325 miljoonaa vuotta sitten kasvoivat ensimmäiset laajat trooppiset metsät.[9] Kasvun kukoistuksen on ajateltu johtuneen nykyistä suuremmasta ilmakehän hiilidioksidipitoisuudesta. Tällä kaudella syntyivät suuret kivihiilikerrostumat maahan hautautuneiden kasvien jätteistä. Syyksi puiden laajamittaiseen fossiloitumiseen on epäilty kasvien solujen kuorien ligniiniä hajottavan bakteeriston puuttumista. Ensimmäiset havupuut ja siemenkasvit ilmestyivät kauden aikana.

Että tämmöistä historiaa tällä kertaa. Lisää sanikkaiskuvia ilmestynee blogissakin, kunhan metsäretket tuottavat satoa.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Yhteen kasvaneet


Monituhatvuotinen kalmisto Lapin - nykyisen Rauman Lapin - Sammallahdenmäellä tarjoilee ainakin yhden esimerkin pysyvästä ja sopuisasta yhteiselosta: kuvan koivu ja mänty puskevat esiin samasta kannosta eikä kumpikaan osoita mitään näivettymisen elkeitä. Olisiko peräti jokin enne?

Toinen tai oikeastaan kolmas taianomainen puumuodostelma löytyy aivan ison polun tuntumasta. Kuulemma metsän haltia tai kenties hiisi kuulee, jos juurakon umpirenkaan läpi huhuilee ja pyytää palauttamaan kadonneen esineen... Tarina kertoo, että tällä keinoin kauan kadoksissa olleita tavaroita on vihdoin löytynyt. Hiisi vieköön tai siis tuokoon!

maanantai 17. toukokuuta 2010

Kuivasta kosteaan

Eilisen kuuman retkipäivän kuvasato alkaa kallioisen maaston kelosta. Se komeilee Pitkänsalmen ja Kariinanlaakson tuntumassa, Turkua molemmat. Mäeltä alas kävellessä löytyi rehevää, suorastaan mattona levittäytyvää valkovuokkokasvustoa, josta todisteena vain yksittäinen esimerkki siksi, että osasin A-moodilla tarkentaa vuokkoon juuri niin kuin piti - ja tausta sumeni!


Rauvolanlahden vetisestä rannasta avautuu näkymä valtaisaan ruovikkoon, lintujen pesäparatiisiin. Kosteikossa, jonka sivuitse kiertelee polku, helottavat mukulaleinikit ja rentukat, vastustamattomia kuvauskohteita tänäkin vuonna... Tässä malliksi alla kuva rentukoista.

Kesäkausi eväsretkineen on taas kunnolla avattu!

perjantai 14. toukokuuta 2010

Metsän palleroita


Eiliseltä metsäretkeltä Rauman Lappiin tarttui kameraan oheiset pari kuvaa ihan jalkojen juurelta. Alueen rapakivet tarjoavat sammalille ja jäkälille oivan kasvualustan. Vihreä pallo lienee hohkasammalta (Leucobryum glaucum), joka Jouko Rikkisen Jäkälät ja sammalet -kirjan mukaan on yleinen Lounais-Suomen kuivissa kangasmetsissä, mutta puuttuu sisämaasta ja Pohjois-Suomesta. Toinen kuva esittää palleroporonjäkälää (Cladonia stellaris). Sitä kasvoi upean laajoina kenttinä etenkin Lapin Sammallahdenmäellä pronssikautisten kivikasahautojen tuntumassa.

Muuten: missähän näkisi palleroporoja?

torstai 13. toukokuuta 2010

Paljasjalkaisena Lapissa

Päivän ihme on ollut Härkätien vaeltajien paljasjalkainen tallustelija, joka oli mukana Rauman Lappiin suuntautuneella metsäretkellä. Niin olemme loitonneet muutamassa kymmenessä vuodessa esivanhempiemme tavoista, että kengätön kulkija ihmetyttää ja kummastuttaa. Tältä tädiltä  - ikää 75 vuotta - kaikki ryteiköt ja kosteikot taittuivat ällistyttävän kepeästi vapain varpain. Metsänpohja tuntui kuulemma pehmeältä, kallio lämpimältä. Eikä hän kaivannut vedenpitäviä lenkkareita kuten minä. Mitäpä maapohjan märkyys haittaa, jos ei ole koko kenkiä kastumassa. On siis vielä ainakin yhdessä naisessa ytyä kuin Lönnrotissa ikään. Tämänhän tiedetään kävelleen pitkiä taipaleita avojaloin, mitä nyt joskus tervaili jalkapohjaan. Taisivat paljossa käytössä muuten kulua puhki...