Nuoret herättäjinä

 

Odotin pitkään Havumetsän lapset -dokumentin näkemistä. Se oli isosti esillä ensiesityksen aikoihin keväällä 2024, mutta vilahti nopeasti ohi turkulaisesta leffateatterista. Piispanristin Kinoon sitä ei kai otettu lainkaan. Sinne olisin mieluimmin mennyt. Pelastukseksi Yle Areena tarjosi Runebergin päivänä Virpi Suutarin kiehtovan dokumentin. Areenassa se pysyy pitkään katsottavissa.

Viime viikonloppuna tapitin hartaasti dokumenttia TV-ruudulta. Menetteli. Sisällöstä saa parhaan käsityksen lukemalla tämä Film-o-holicissa julkaistu arvostelu. Siitä kopioin kuvat, joissa näkyy kaksi keskeisintä esiintyjää: Ida Korhonen ja Minka Virtanen.

Miksi innostuin dokumentista? Selityksiä löytyy sekä Virpi Suutarin aiemmista töistä, kuten Eedenistä pohjoiseen (2014), mutta myös omista metsäkokemuksista mökkivuosilta. Jalkapatikassa kulkemisista kirjoitin Mentiin metsään -blogijutun omin kuvin. Mieleen on jäänyt retkikumppanin ääneen pohdiskelu uusimman metsäpalstahankinnan kohdalla. Palstalta oli hakattu kaikki puut, koska kuulemma metsänhoitoyhdistys edellytti siten toimittavan. Kaadettujen puiden tilalle istutettaisiin pian uudet taimet.

Ennen mökin myymistä ehdin nähdä useiden lähimetsikköjen häviämisen pikavauhtia moton karsiessa rungot saman tien. Kauhistuttavan tehokasta. Ei taida säästävä metsänhoito olla edelleenkään muodissa.

Mistä mahtanevat metsä-eläimet löytää suojaisia pesimäpaikkoja?  

Päivän puheenaihe on Pohjois-Savon käräjäoikeudessa alkanut Suomen suurimman metsästysrikoksen käsittely. 31 miestä vastaa syytteisiin suojeltujen susien, ilvesten, ahmojen, laulujoutsenten ja haukkojen ampumisesta. 

Tulin äskettäin katsoneeksi Ylen uudelleen lähettämän dokumentin Hukkamies (2013). Siitä iskostui mieleen, kuinka 130 metsästäjää Itä-Suomessa saarrosti kaksivuotiasta sutta. Kyse oli kaulapannoitetusta alfanaarasta. Se tapettiin, samoin sen puoliso. Ne eivät muistaakseni ehtineet hoitaa kuin yhden pentueen.

Havumetsän lapset -dokumentissa Ida ja Minka hyräilevät toisiaan katsoen, kuinka Suomen luonnosta häviää susi, ahma ja moni muu... 

Aallon jäljillä Noormarkussa

 Dokumenttileffa viritti lähtemään Noormarkkuun ja siellä kurkistelemaan Villa Maireaa. Virpi Suutarin Aalto on yhä katsottavsissa Yle Areenassa. 

Koronarajoitukset ovat helpottuneet sen verran, että toukokuun 15. päivä oli tarjolla tutustumiskierroksia ruukkialueella. Niistä löytyi tietoja eri sivuilta. Tuli valituksi Ahlströmin ruukki-infon tarjouksista se, jossa kuljettiin Aallon jäljillä käymättä sisällä Villa Maireassa. Rakennus kierrettiin ympäri, mikä itse asiassa riitti, sillä monista kuvista tutussa talossa olisi päässyt vain ensimmäiseen kerrokseen. Toinen kerros palvelee yhä suvun jäseniä vapaa-ajan viettokohteena.

Turvekattoiselle saunalle johtaa päärakennuksesta kulku katettua väylää. Kuvassa näkyy yhä vino runko. Mänty haluttiin aikoinaan säilyttää, minkä takia koko rakennusta siirrettiin metrin verran. 

Jätin ottamatta kuvan kuuluisasta uima-altaasta, koska se odotti tyhjänä vettään. 

Runsaan tunnin mittainen kävelykierros päättyi oppaan johdolla kapuamiseen Mairenmäkeä laajan alueen etäisessä nurkassa sijaitsevalle kuuluisalle huvilalle. Sieltä opas johdatteli halukkaita Harrin metsäpolkua alas omenatarhaan ohi Mairen lapsuusaikaisen kodin, Havulinnan.

Omenapuita kasvaa runsaasti siten leikattuina, ettei sadonkorjuussa tarvita tikkaita. Ylös yrittävät oksat karsitaan armotta. Satoa hyödynnetään muun muassa ruukkialueen Klubirakennuksen ravintolassa. Sieltä olikin hyvä ottaa vauhtia heti ruukille tultua. Lounaspaikat oli varattu ennakkoon yhtaikaa majoituksen kanssa. 

Kolmen ruokalajin ateria aloitettiin salaatilla, jossa pilkottaa alueelta metsästettyä hirvenlihaa savustettuna. Pääruoaksi valittiin taimenta mukana hiukan omien omenoiden kuutioita, jälkiruokana tyrnijäätelöä kinuskikastikkeessa.

Lounaan jälkeen piti oitis omin nokkineen suunnistaa Makkarakoskelle. Sehän on syy, miksi paikalle perustettiin jo 1700-luvulla sahamylly ja miksi Antti Ahlström aikoinaan pureutui Noormarkun ruukkiin. Saha ja metallipaja takasivat kukoistuksen 1900-luvun puolelle asti.

Makkarakosken yli kulkevalta sillalta näkyy kosken kuohuja. Itse sahan punainen rakennus jää kuvassa koskea katsovasta vasemmalle.

Vasemmalla häämöttää Pääkonttori. Vaaleaan päätyseinään sulautuu A. Ahlström-yhtiöiden tunnus. Oikeanpuoleinen rakennus oli aikoinaan paja, nykyisin näyttelytila. Kuvan ulkopuolelle jäävät kalaportaat.

Yläjuoksun suuntaan sillan korvalta avautuu tyyni vesi. Vastarannalla sahan tuntumassa on sijainnut palokunnan rakennus letkutorneineen.

Kuvan ottaja poimi kameraansa myös tukinuittajien muistomerkin Sahala-nimisen keltaisen talon viereltä. Siellä oli mukava yöpyä Metsäpäällikölle nimetyssä avarassa huoneessa. Rakennus palveli alkujaan sahan toimistotiloina.

Varsinainen opaskierros alkoi ruukin pajasta, joka nykyään palvelee näyttelytiloina. Alakerrassa on esillä pienoismalli ruukkialueesta kaikkine rakennuksineen sekä yhtiön lasitehtaiden tuotteita vitriineissään.

Savoy-vaasien valmistuksessa pitkään käytetyt, käsin valmistetut puumuotit ovat saaneet edustajansa esille valmiiden tuotteiden rinnalle.

Yläkerrassa huomiota herättävin kohta oli katettu juhlapöytä taustanaan kuva häistä. Minua kiinnostivat eniten hienot ikkunat.

 Syyn sisätiloissa viipymiseen tarjosi rankka ukkossade. Kun se taukosi, päästiin kävelemään Ahlströmin jälkeläisten - heitä kuuluu nykyisin olevan noin 450 - yhä käyttämän Isotalon sivuitse kohti Villa Maireaa. Matkalla kuultiin juttua erinäisistä tapahtumista sekä ranta-alueille pystytetyistä muistomerkeistä ja äskettäin kaadetuista ylettömän kookkaista puista.

Jälkikasvu on pystyttänyt yhteisen kiven Eva ja Antti Ahlströmille. Kaksi muutakin muistomerkkiä löytyy samalta pikku saarelta, jonne pääsee siltoja pitkin. Kaiken kaikkiaan kierros tarjosi selkeän kuvan koko alueesta loistokunnossa olevine rakennuksineen ja puistoineen.

Taival kohti Villa Maireaa vei poikki pitkän koivukujan, jota pitkin ajettiin seuraavana aamuna pois Noormarkusta kiertoteitä kohti Porin taidemuseota. Siellä katsastettiin Maire Gullichsenin säätiön taidekokoelman teoksia.

Aimo annos elämyksiä runsaassa vuorokaudessa tuli hankituksi. Kotiin palattiin melko hyvissä voimin, vaikka auton navigaattorin ohjeilla olisi jouduttu Merikarvialle...

Seppo Aalto, Kapina tehtailla - järisyttävä lukukokemus

Äskettäin Hesarin kirjasto tarjosi digitilaajille kuukauden kuluessa luettavaksi tuoreimman Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla kruunatun teoksen. Se on Seppo Aallon Kapina tehtailla Kuusankoski 1918 (Siltala 2018). Sen palkitsemista perusteli dokumenttielokuvistaan tunnettu Virpi Suutari näin:

”Teos ei ole tunteeton, mutta se uskaltaa tutkia ja kertoa kauheista asioista viileästi.

Minullekin teos oli vavisuttava lukukokemus. Kuvaus ei sivuuta ketään asianosaista edes taisteluja tarkasteltaessa. Miten tutkijan on ollut mahdollista saada selville kaikki se nimiä myöten, mikä kirjan sivuilta löytyy? Aalto on maininnut, että Suomesta löytyy pätevästi koottuja ja vaalittuja arkistoja, joiden varaan on ollut mahdollista perustaa myös Kuusankosken tapahtumien huolellinen kartoitus sisällissodan eri vaiheissa.


 Suomalaisen Kirjankaupan esittelyteksti ei jätä hämäräksi, mistä on kyse:

Kesällä 1918 Kuusankoskea kutsuttiin Kuolemanlaaksoksi. Tehdasyhteisö oli sokissa. Sen oli perinpohjaisesti järkyttänyt verilöyly, jossa kuukauden aikana oli teloitettu 280 punaista miestä ja naista. Väkilukuun suhteutettuna valkoinen terrori oli maan huippua Kuusankoskella, joka oli läpikotaisin punainen. Kuusankoskella sijaitsivat Euroopan suurimmat paperitehtaat. Lähes jokainen paikkakunnan 12 000 asukkaasta oli riippuvainen Kymi Oy:stä. Tehdas toi sekä valoa että varjoa. Luokka- ja elintasoerot olivat suuret. Tehtaiden herrasväki ja työväestö elivät samalla paikkakunnalla, mutta eri maailmoissa. Niiden välillä oli ylittämätön kuilu. Dosentti Seppo Aalto tutkii kirjassaan kotipaikkakuntansa sisällissodan järkyttäviä tapahtumia. Kapina tehtailla kertoo, miksi kapinaan noustiin, millainen oli punainen valta ja terrori ja miten punakaarti kävi sotaansa. Entä mikä aiheutti kaikki kohtuuden rajat ylittävän valkoisen terrorin? Kuusankosken tapahtumien kautta avautuu laajempi näkökulma vuoden 1918 sisällissodan syihin ja seurauksiin koko maassa.

Aineisto on jäsennelty selväpiirteisesti päälukuihin ja ne puolestaan melko lyhyisiin alalukuihin puhuttelevin otsikoin, mikä helpottaa lukemista. Päälukuja ovat nämä:

ALUKSI
VERNERI JUOKSEE
EDISTYS JA YKSINVALTA
KOHTI KAPINAA
JÄRISTYSTEN VUOSI 1917
VALLANKUMOUS
SOTA
PUNAISET TEHTAAT
VERIPELLOT JA KORIAN SILTA
KUOLEMANLAAKSO
KAPINAN JÄLKEEN

LÄHDEVIITTEET
LÄHTEET
HENKILÖHAKEMISTO (digikirja ilman sivunumeroita)
KUVALIITE

Aallon tutkimus pohjustaa vuoteen 1918 huipentuvat tapahtumat vuosisadan alusta asti, mikä auttaa ymmärtämään suomalaisen yhteiskunnan pohjavirtoja. Teos on täynnä raskasta, tuskallista asiaa paikoin erittäin yksityiskohtaisesti kuvattuna. Siksi kaiketi en jaksanut lukea kovin pitkiä pätkiä kerrallaan. Lisäksi sorruin pelkästään silmäilemään runsaasti nimiä sisältäviä jaksoja. Lohduttauduin taas kerran selityksin, että kirja olisi hyvä saada oikeana kovakantisena versiona omaan hyllyyn. Sieltä sen voisi tarvittaessa poimia hyppysiinsä, kun haluaisi tarkistaa joitakin tietoja kirjan aihepiiristä. Taitaa kumminkin jäädä ostamatta.

Kirja herättää luottamusta suomalaiseen historiantukimukseen. Olen pannut merkille, että alalta julkaistaan tämän tästä nuoren tutkijapolven painokkaita työn tuloksia. Kiitos niistä! Emme siis pääse vaipumaan tuhoisaan unhon yöhön, kun meitä onneksi herätellään. Täytyy vain jaksaa tarttua tutkimusraportteihin, lukea ne ja suositella niitä muillekin.

Veli-Pekka Leppänen arvioi Aallon kirjan Helsingin Sanomissa 21.11.2018. Kannattaa tutustua juttuun. Samoin Erkki Tuomio-ojan blogikirjoitukseen.