Maan ja taivaan välissä

 

Kuvassa komeilee paksu lainaopus, jota kesyynnyin lukemaan pöydän ääressä nojatuolin asemesta. Kyseessä on brittihistorioitsijan Peter Frankopanin Maan ja taivaan välissä Ihmiskunnan ja ilmaston uusi historia. Suomentaneet Riina Vuokko & Jaakko Kankaanpää. Atena / Kustannusosakeyhtiö Otava 2024. Sivuja 876. Lukijan pintahavainto: korjauslukemista olisi pitänyt tarkentaa.

Lähdeviitteet on julkaistu internetissä.

Luku-urakan koin ensi alkuun musertavaksi, vaikka tunnustaudun historiaa pitkään opiskelleeksi harrastajaksi. Siksi innostuin lehtikritiikeistä, kuten tästä Petja Pellin kirjoittamasta ja Hesarin 30.10.2024 julkaisemasta. Ammattihistorioitsijana näet Frankopan oli kokenut vihdoin heränneensä tarkastelemaan menneitä aikakausia pelkkien ihmiskulttuurien sijasta painokkaasti myös luontoympäristöjen ja ilmaston näkökulmasta.  Hän siis hyödyntää muita tieteitä ja tuntuu katselevan ympäristöjä muokkaavia ihmisiä kuin yläilmoista, ei pelkästään maan pinnalta, vaan maan ja taivaan väliltä. Niinpä äkkisiirtymät kaakkoisen Aasian kulttuureista Jukatanin niemimaalle Väli-Amerikkaan tai nykyisen Chilen maisemiin alkoivat käydä ymmärrettäviksi. Samalla rupesin kaipaamaan silmien ulottuville kunnon karttaa, oikeastaan karttapalloa lukemisen avuksi. Olisi aihetta kerrata koko opus karttoihin keskittyen, mutta en taida sittenkään ryhtyä moiseen. Kirjan alkuun liitetyt kartat jäivät nekin vähälle hyödyntämiselle, toistaiseksi.

Jatkan silmäilemällä luku luvulta, mitä kaikkea tuli luetuksi. Selviää myös se, että Frankopan tarjoaa aineistonsa päättelyineen selkeästi jäsenneltynä.

Jo teoksen aikahaarukka väistää roimasti pelkät ihmiskulttuurit, joihin yleensä historiantutkimus keskittyy. Johdannon jälkeen ensimmäinen luku avaa maailmaa aamunsarastuksesta alkaen, mikä tarkoittaa aikaa noin 4,5 miljardia vuotta - noin 7 miljoonaa vuotta sitten. Seuraavassa luvussa Lajimme alkuperä noin 7 000 000 - noin 12 000 vuotta sitten hominidit ilmestyvät näyttämölle. Maaperä ja ilmasto myllertyivät moneen otteeseen. Kaikesta on jäänyt kiistattomia jälkiä. 

Onneksi oma rajallinen ajantajumme auttaa meitä nukkumaan yömme paremmin. Kun ajattelemme historiaa, käsitämme ajan suhteessa niihin ihmisten saavutuksiin ja historian tapahtumiin, joihin vertaaminen tuntuu meistä mielekkäältä, ja väkisinkin vertailukohdat ovat paitsi itsekeskeisiä ja lajikeskeisiä myös ajallisesti suorastaan koomisen kapeita. (104)

Ihminen jättää jälkensä ekosysteemeihin  -luvussa lähestytään historiantutkijoiden perkaamia tapahtumia ajalta noin 12 000 - 3 500 e.Kr. Luvun motto on peräisin Raamatusta: Syksyllä laiska ei kynnä - elopellolta hän palaa tyhjin käsin. Sananlaskut 20:4

Seuraavan luvun otsikko kertoo olennaisen sisällöstä ajalta noin 3 500 - 2 500 e.Kr. : Ensimmäiset kaupungit ja kauppaverkostot 

Luvun motto Hän on mies, joka rakensi Urukin juontaa Sumerin kuninkaiden luetteloon ajalta noin 2100 e.Kr. 

Seuraavissa luvuissa tarkastellaan yli varojen elämisen vaaroja sekä ensimmäisten yhteyksien aikoja. Näin on päästy aikaan noin 800 e.Kr. Sitten on vuorossa kokoava katsaus aikaan noin 1700 - 300 e.Kr. Vanhimmat dokumentit osoittavat ihmisten olleen selvillä ympäristön tuhoutumisen, resurssien ylikulutuksen ja liian suureksi kasvaneen väestöpaineen aiheuttamista vaaroista, kuten babylonialaisen Atrahasin myytin eri versiot osoittavat. (191)

Luvussa Arot ja imperiumien nousu viivytään yhä edellisen luvun aikajaksossa. Imperiumien luominen kävi päinsä, kun hevonen oli kesytetty. Seuraa antoisia kuvauksia hevospopulaatioista ja hevosten yleistymisestä Keski-Aasian aroilla. Ne levisivät Mesopotamiaan ja Egyptiin, jossa niitä valjastettiin vetämään sotavaunuja, niin kuin Sinuhestakin olemme oppineet. Mitä enemmän ihmiset kulkivat, sitä enemmän levisi kauppa ja sen ohessa ideat, tauditkin.

Luku Rooman ajan lämmin kausi noin 300 e.Kr.  -  noin 500 j.Kr. alkaa pohdiskelulla vesipulasta. Ongelmat toistuivat tiheästi asutuilla alueilla, joilla vettä kulutettiin ylen määrin. Puutteiden ratkominen pakotti yhteistyöhön. Vettä piti varastoida, kanavoida, säännöstellä. Vedenkulutuksesta piti kirjata sopimuksia. Niihin on merkitty myös hallintoa ilmentäviä seikkoja sekä jälkiä tulivuorenpurkauksista ja muista tuhoista. (260 - 261) Lukijalle kirkastuu, kuinka suuresti valtaisat ja pienemmätkin tulivuorenpurkaukset ovatkaan vaikuttaneet kaikkien elollisten oloihin.

Kirjan mukaan vuosiin noin 500 - 600 j.Kr. osuvat ilmasto-olojen muutokset, joita tarkastellaan luvussa Myöhäisantiikin kriisi. Muun muassa kulkusirkkojen parveilu liittyy sääilmiöihin. Sirkkojen määrä on ollut suurimmillaan kylmien ja kuivien kausien aikana. Myös viimeisten kahden vuosituhannen kolmeen pahimpaan pandemiaan, kuten kuudennen vuosisadan Justinianuksen ruttoon, 1340-luvun mustaan surmaan ja 1600-luvun ruttoon, oli yhtenä syynä sääoloissa tapahtunut muutos. Lisäksi tiiviit populaatiot edistivät bakteerien tehokasta leviämistä. (289 - 290)

Imperiumien kultakausi vallitsi ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Ensin kuitenkin sodittiin niin Euroopassa, Afrikassa kuin suuressa osassa Aasiaa. Sotasaaliit vaihtoivat omistajia. Paimentolaiskansojen liittoutuman mahti oli kasvanut 600-luvun puolivälin aikoina (316 - 317). Turkkilaiset hallitsivat kauppareittejä ja pystyivät vaatimaan kunnianosoituksia ja lunnaita valtaamiltaan alueilta itäistä Aasiaa ja Persiaa myöten, kunnes turkkilaisten itäisen kaanikunnan huippuhetket päättyivät 620-luvun mittaan. Tapahtumissa on riittänyt selitettävää ja tutkimista. Myös arabeista on paljon tietoa, mutta ihmeekseni tuskin edes mainintoja viikinkien idänretkistä saati muista valloituksista.

Keskiajan lämmin kausi vallitsi noin vuosina 900 - 1250. Suotuisat sääjärjestelmät takasivat runsaita satoja Euroopassa, mistä seurasi väestön lisääntymistä ja muuttoliikkeitä. Atlantin saaria asutettiin, Pohjois-Amerikassa käytiin. Eläimet kantoivat suolistossaan siemeniä, joista virisi kasvustoa uudessa ympäristössä.

Tyynen meren puolella levittäydyttiin saarille. Mitään yhtenäistä onnen aikaa ei kuitenkaan eletty missään, sillä purkautuvat tulivuoret muuttivat ilmastoa vuosiksi laajoilla alueilla. Hyvinä aikoina ihmiset äityivät mittaviin rakennuspuuhiin esimerkiksi Angkorissa, jonka väkiluku kasvoi esiteollisen ajan suurimmaksi. Mutta ilmaston muuttuessa suuretkin rakennukset hylättiin, kuten Jukatanin niemimaalla.

Jätän enemmät referoinnit, sillä mitä lähemmäs omaa aikaamme tullaan, historian tapahtumat tuntuvat yhä tutummilta. Tosin Frankopan tarjoaa kaiken aikaa avartavia näkökulmia niihin maapallon osiin, joista Eurooppa-keskeinen tutkimus ei ole ollut kiinnostunut.

Painokkaasti kirja puhuu myös luonnon ja ihmisten riistämisestä, millä tarkoitetaan kaivostoimintaa, metsien hävittämistä viljelyn tieltä, orjatyövoiman käyttöä ja alkuperäiskansojen alistamista 1600-luvun puolivälistä alkaen.  Pieni jääkausi pakotti ihmiset mukauttamaan toimintansa olosuhteisiin, mikä ei kuitenkaan hillinnyt eurooppalaisten levittäytymistä. 

Loppua kohden tunnustan harpponeeni tekstiä yhden luvun päivätahtia. Enhän lukenut tenttiin, niin kuin vuosikymmeniä sitten yleistä historiaa opiskellessani. Eipä Frankopan myöskään paneutunut sen paremmin ensimmäisen kuin toisen maailmansodan vaiheiden yksityiskohtiin. Niistä istuin aikoinaan kuuntelemassa luentoja. Sittemmin elokuvantekijät ovat kilvan tarttuneet sotatapahtumiin ja tulkinneet niitä omien ja kaiketi myös tutkijoiden näkemystensä mukaisesti. Propagandan tarpeitakaan ei ole sivuutettu. Kaikkiaan historiasta tarjoillaan nykyisin runsaasti kuvamateriaalia tutkimustiedon ohessa. 

Petja Pellin mukaan Frankopan sanoo tunteneensa kirjoitusurakan päätteeksi noloutta. ”Minua hävettää, etten aiemmin ole asettanut työssäni etusijalle ilmastoa ja luonnon ja fyysisen maailman roolia. Koulussa historiantunneilla opitaan ihmisistä ja varsinkin heidän hallitsijoistaan.” Historiassa ihminen on usein kaiken mitta: ihmisikä, ihmisen ajatukset. Siksi kirja alkaa itse asiassa kauempaa kuin niistä savuluolista, joiden seinille esivanhempamme piirsivät myöhempien esivanhempiemme sukupuuttoon tappamia suuria nisäkkäitä.

Loppukaneettina huokaan: Frankopanin tavan tarkastella ihmisten toimintaa osana elinympäristöjä soisi yleistyvän historiatieteissä. Sitäkin sopisi pohdiskella, kuinka sitkeässä istuu ahneus selittämässä aluevalloituksia. Hyvin lisääntymiskykyiset ihmiset ovat tunkeutuneet kaikkialle kotiplaneetallaan. Mikä rajoittaisi ihmisiä tuhotoimista?

Loistavat Erkot – antoisaa tutkimusta

 

-

Luin jokseenkin putkeen kolme merkittävää tutkimusta Helsingin Sanomista. Ne ovat ilmestyneet Helsingin yliopiston Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 tutkimushankkeessa, jonka vastuullisena johtajana toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma. Helsingin Sanomain Säätiö on rahoittanut hanketta. Sen ensimmäinen julkaisu on ollut viimeksi lukemani Antti Blåfeldin Loistavat Erkot Patruunat ja heidän päätoimittajansa (Otava 2014). Kustantajan sivuilla teos esitellään näillä sanoin:

Yhden miehen yrityksestä maan suurimmaksi valtamediaksi – Helsingin Sanomien loiston loivat Eero, Eljas ja Aatos Erkko.

Erkot johtivat Helsingin Sanomia ja sen edeltäjää Päivälehteä yli vuosisadan ajan.

Persoonina Erkot olivat hyvin erilaisia: Eero määrätietoinen työmyyrä, hänen poikansa Eljas räväkkä ja tunteellinen patruuna, pojanpoika Aatos arvoituksellinen uudistaja. Kirja kuvaa valtakunnan päälehden kehitystä kustantajien ja päätoimittajien kautta. Kuudentoista miehen ja kahden naisen päätoimittajajoukossa on niin Erkkojen uskollisia palvelijoita kuin haastajiakin, akateemisia älykköjä ja ikuisia ylioppilaita, itseään korostamattomia sananvapauden puolustajia ja oman loistonsa vankeja.

Kirjan kannessa selin näkyvä mieshahmo on Aatos Erkko, joka suostui kuvaajan pyynnöstä taustaksi 17-vuotiaalle Hellevi Keolle. Tämä oli voittanut 1961 ensimmäisen Me Naiset -lehden mallikilpailun. Lehden kustantaja, joka tuolloin oli myös Viikkosanomien päätoimittaja, seurasi kuvauksia eikä pannut hanttiin kuvaajan esitettyä pyyntönsä. Antti Blåfeldin Lukijalle kirjoittaman tekstin mukaan kuva ilmentää hyvin Aatos Erkon asemaa kustantajana: hän on aina läsnä mutta silti sivussa. Vuoden 1961 lopussa Aatos joutui ottamaan vastuun Helsingin Sanomista. 

Mitä paremmin lehti menestyi, sitä ahdistuneempi ja yksinäisempi hänestä tuli. (7)

Innostuin Hesarin historiasta, kun osuin saamaan e-kirjana Reetta Hännisen kirjoittaman Maissi Erkon elämäkerran, sekin osa isoa tutkimushanketta. Sitten lainasin kirjastosta koko satsin viimeisen julkaisun. Samasta paikasta löytyi Blåfeldin Loistavat Erkot. Tutkijoiden taito kirjoittaa oli herkkua sekin, onhan ainakin Blåfeld myös toimittaja.

Jätän referoinnin ja kommentoinnin sikseen, mutta suosittelen tarttumaan ainakin näihin kolmeen raporttiin, jotka itse luin. Huomasin toki, kuinka hankkeen edistyessä korjauslukemista oli tehostettu, sillä Loistavissa Erkoissa vilisee lyöntivirheitä, joita joku kirjan lainannut oli ohuin merkinnöin korjaillut. Viimeisessä, tuloksia kokoavassa teoksessa en muistaakseni havainnut ainoatakaan kirjoitusvirhettä. 

Liitän kiitosten kera loppuun kuvan Antti Blåfeldistä sellaisena, kuin hän Heli Blåfeldin ottamassa kuvassa näkyy kirjan kansiliepeessä. Netistä löytyy uudempia kuvia, mutta tässä ilme puhuttelee ja kertoo mielestäni kirjoittajan vekkulista otteesta työnantajaansa. Kelpo toimittaja uskaltaa kaivella arkistoja eikä piilottele löytöjään saati tulkintojaan.

 

 

 

 

 

Seppo Aalto, Kapina tehtailla - järisyttävä lukukokemus

Äskettäin Hesarin kirjasto tarjosi digitilaajille kuukauden kuluessa luettavaksi tuoreimman Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla kruunatun teoksen. Se on Seppo Aallon Kapina tehtailla Kuusankoski 1918 (Siltala 2018). Sen palkitsemista perusteli dokumenttielokuvistaan tunnettu Virpi Suutari näin:

”Teos ei ole tunteeton, mutta se uskaltaa tutkia ja kertoa kauheista asioista viileästi.

Minullekin teos oli vavisuttava lukukokemus. Kuvaus ei sivuuta ketään asianosaista edes taisteluja tarkasteltaessa. Miten tutkijan on ollut mahdollista saada selville kaikki se nimiä myöten, mikä kirjan sivuilta löytyy? Aalto on maininnut, että Suomesta löytyy pätevästi koottuja ja vaalittuja arkistoja, joiden varaan on ollut mahdollista perustaa myös Kuusankosken tapahtumien huolellinen kartoitus sisällissodan eri vaiheissa.


 Suomalaisen Kirjankaupan esittelyteksti ei jätä hämäräksi, mistä on kyse:

Kesällä 1918 Kuusankoskea kutsuttiin Kuolemanlaaksoksi. Tehdasyhteisö oli sokissa. Sen oli perinpohjaisesti järkyttänyt verilöyly, jossa kuukauden aikana oli teloitettu 280 punaista miestä ja naista. Väkilukuun suhteutettuna valkoinen terrori oli maan huippua Kuusankoskella, joka oli läpikotaisin punainen. Kuusankoskella sijaitsivat Euroopan suurimmat paperitehtaat. Lähes jokainen paikkakunnan 12 000 asukkaasta oli riippuvainen Kymi Oy:stä. Tehdas toi sekä valoa että varjoa. Luokka- ja elintasoerot olivat suuret. Tehtaiden herrasväki ja työväestö elivät samalla paikkakunnalla, mutta eri maailmoissa. Niiden välillä oli ylittämätön kuilu. Dosentti Seppo Aalto tutkii kirjassaan kotipaikkakuntansa sisällissodan järkyttäviä tapahtumia. Kapina tehtailla kertoo, miksi kapinaan noustiin, millainen oli punainen valta ja terrori ja miten punakaarti kävi sotaansa. Entä mikä aiheutti kaikki kohtuuden rajat ylittävän valkoisen terrorin? Kuusankosken tapahtumien kautta avautuu laajempi näkökulma vuoden 1918 sisällissodan syihin ja seurauksiin koko maassa.

Aineisto on jäsennelty selväpiirteisesti päälukuihin ja ne puolestaan melko lyhyisiin alalukuihin puhuttelevin otsikoin, mikä helpottaa lukemista. Päälukuja ovat nämä:

ALUKSI
VERNERI JUOKSEE
EDISTYS JA YKSINVALTA
KOHTI KAPINAA
JÄRISTYSTEN VUOSI 1917
VALLANKUMOUS
SOTA
PUNAISET TEHTAAT
VERIPELLOT JA KORIAN SILTA
KUOLEMANLAAKSO
KAPINAN JÄLKEEN

LÄHDEVIITTEET
LÄHTEET
HENKILÖHAKEMISTO (digikirja ilman sivunumeroita)
KUVALIITE

Aallon tutkimus pohjustaa vuoteen 1918 huipentuvat tapahtumat vuosisadan alusta asti, mikä auttaa ymmärtämään suomalaisen yhteiskunnan pohjavirtoja. Teos on täynnä raskasta, tuskallista asiaa paikoin erittäin yksityiskohtaisesti kuvattuna. Siksi kaiketi en jaksanut lukea kovin pitkiä pätkiä kerrallaan. Lisäksi sorruin pelkästään silmäilemään runsaasti nimiä sisältäviä jaksoja. Lohduttauduin taas kerran selityksin, että kirja olisi hyvä saada oikeana kovakantisena versiona omaan hyllyyn. Sieltä sen voisi tarvittaessa poimia hyppysiinsä, kun haluaisi tarkistaa joitakin tietoja kirjan aihepiiristä. Taitaa kumminkin jäädä ostamatta.

Kirja herättää luottamusta suomalaiseen historiantukimukseen. Olen pannut merkille, että alalta julkaistaan tämän tästä nuoren tutkijapolven painokkaita työn tuloksia. Kiitos niistä! Emme siis pääse vaipumaan tuhoisaan unhon yöhön, kun meitä onneksi herätellään. Täytyy vain jaksaa tarttua tutkimusraportteihin, lukea ne ja suositella niitä muillekin.

Veli-Pekka Leppänen arvioi Aallon kirjan Helsingin Sanomissa 21.11.2018. Kannattaa tutustua juttuun. Samoin Erkki Tuomio-ojan blogikirjoitukseen.