Kesä ilman kevättä

 

Kuinka voikaan elokuva pitää otteessaan yli kolmen tunnin pituudesta huolimatta! Ihmeeltä tuntuu myös se, että katsoja pannaan heti alkuun seuraamaan lumessa rämpivää miestä. Talopahanen häämöttää kaukana. Jokin tilanteessa vaati jatkamaan katsomista: mitähän tästä seuraa?

Lehtikritiikin innostamana tulin tallentaneeksi Kesä ilman kevättä -leffan ja katsoneeksi sen kahdessa erässä peräkkäisinä iltoina. Ohjaaja Nuri Bilge Ceylan. (Kuru Otlar Üstune, Turkki 2023) mainitaan kuuluisaksi ja palkituksi. Käsikirjoittajana on toiminut hänen vaimonsa. Lisää tietoja löytyy muun muassa tästä.

Aika lailla olen miettinyt arkisen oloista elokuvaa ihmisineen. Tiiviisti kerrottuna tarjoilen otteita leffasta ja omista pohdiskeluistani:

Keski-ikäinen, perheetön taideaineiden opettaja Samet (Deniz Celiloǧlu) on palaamassa lomalta. Työ koulussa odottaa. Neljäs vuosi viheliäisessä peräkylässä Koillis-Turkissa tietää kuitenkin mahdollisuutta hankkiutua opettajan virkaan vaikkapa Istambuliin, ellei mitään poikkipuolista sattuisi.

Samet ja hänen kämppäkaverinsa ja kollegansa Kenan (Musab Ekici) pörräävät saman nuoren naisen, Nurayn (Merve Dizdar) ympärillä. Tämä on menettänyt toisen jalkansa vapaustaistelijana. Proteesin turvin hän kävelee hiukan ontuen, työskentelee englannin opettajana ja asuu vanhempiensa luona.

Talvi jatkuu, ei tietoakaan keväästä. Miehet rämpivät vuoripurolle noutamaan itselleen juomavettä, mikä pakottaa sinnittelemään. 

Nurayn tavatessa sattumalta Sametin hän kutsuu molemmat miehet kotiinsa ja lupaa tarjota aterian. Samet jättää kertomatta kutsusta Kenanille ja menee yksin kukkapaketti käsissä naisen luo. Vanhemmat eivät ole paikalla, kuten jo ennakkoon oli ollut puhetta. 

Ilmassa väreilee kolmiodraama, sillä Nuray ei ota hyväksyäkseen Kenanin poissaoloa. Samet saa tuta naisen vahvuuden, kun Nuray suorasukaisesti haastaa miehen toiminnan ja paljastaa sen taustalta löysän ajattelun. Tiukka keskustelu jatkuu jatkumistaan. Naisen sänkyyn Samet kuitenkin pääsee kuin testinä siitä, miten mies sietää naisen amputoitua jalkaa. Aamun koittaessa ollaan levollisesti sovussa. Samet joutuu tunnustamaan kämppäkaverilleen, missä vietti yönsä. Mies ei tietenkään kerro, että Nuray oli kutsunut heidät molemmat aterialle.

Katsoja tajuaa, että olosuhteitaan valittelevasta miehestä ei taida olla muuhun kuin pikku häijyyksiin muita kohtaan. 

Kuva saa lisää nurjia sävyjä koululuokan tapahtumista. Samet lampsii oppilaiden eteen rennosti niitä näitä jutustellen, suosii selvästi yhtä tyttöä, minkä muut tohtivat ilmaista ääneen. Kahden kesken Samet jopa sujauttaa suosikki-Sevimille (Ece Baǧci) pienen peilirasian tuliaisena lomalta. 

Yllättäen luokkaan pyyhältää useita aikuisia ja tutkii oppilaiden reput. Niistä takavarikoidaan muun muassa Sevimin saama kirje. Se päätyy Sametin käsiin. Kun tyttö pyytää kirjettä takaisin, opettaja ei anna, vaan väittää repineensä sen. Seuraa kosto.

Kaksi tyttöä liittoutuu ja ilmoittaa rehtorille Sametin ja myös Kenanin kosketelleen heitä sopimattomasti. Seuraa kiivas tutkinta kuulusteluineen ja ylempien kouluviranomaisten hälyttäminen paikalle.

Räntää satelee...

Nähdään myös alakuloisten miesten istumista kauppiaan luona. Ryypiskellään. Kauppias haukkuu porukkaan sujahtaneen poikansa luuhaamisesta terroristien kanssa. Poika kokee Nurayn tavoin osallistuvansa kurdien vapauttamiseen. Illan pimeydessä lähekkäin kyhjöttävät miehet tarjoavat koskettavan näkymän paikallisiin oloihin. Talvi tuntuu nujertavan ihmiset. Kesän jo tehdessä tuloaan Samet toimii kelpo opettajan tavoin, kun tapaa Sevimin. Tyttö yrittää vielä sulkea oven kiusoitellakseen opettajaansa, mutta Samet estää sen selväsanaisesti. Pelit on pelattu. 

Ihmeellisenä pitkään liukuvana kuvana lumisuus hellittää ja viherrys lisääntyy. Talvesta siirrytään suoraan kesään. Maisema avartuu jokiuomaan, vuorille. Kenan ehdottaa retkeä antiikin ajoista tunnettuun paikkaan. Nuray lähtee mukaan. Sametissa tuntuu tältäkin osin tapahtuneen muutos, sillä hän ei enää pyri omimaan Nurayta, vaan lähtee omille teilleen. Kenan ja Nuray jäävät kahden.

Maiseman jylhyys siirtyy katsojaan, musiikki kohottaa luottamaan tulevaisuuteen...

Murenevia kummajaisia

Maailman ihastuttavimmaksi keijujen maisemaksi luonnehtii matkan ohjelmalehtinen Kappadokian paikkoja, joissa kiertelimme pari kolme päivää. Minusta omalaatuiset kivimuodostelmat ovat paremminkin tonttuja tai päivänvaloon pöllähtäneitä maahisia. Kotoisista alisen otuksista kerrotaan tarinoita, mutta yhtään kunnon juttua emme kuulleet tulivuorten jälkeläisistä. Tuulet, sateet, paahteet ja muutama tuhat vuotta myös ihmiskädet ovat muovailleet alueen runsaita, helposti muokattavia  tuffikiviä. Kolikollakin niistä saa palasia irti, kuten opas osoitti.

Aikoinaan kristityt koversivat alueelle luostareita sekä munkeille että nunnille. Munkkilaaksona tunnetusta paikasta löytyy yhä myös luolakirkkoja. Useimpiin pääsee piipahtamaan sisälle.

Vainoaikoina kristityt pakenivat maanalaisiin "kaupunkeihinsa". Niitä kuuluu löydetyn 36. Pikkukuvan otin sisältä pakopaikasta. Reikä, josta paistaa päivänvalo, on ollut alkuna yhdelle luolastolle. Sen alkukuoppaa syvenettiin miehen mentävän kokoisena. Pikku hiljaa kovertajaa laskettiin köyden varassa yhä alemmas. Kivenmurusia ilmeisesti hilattiin ylos maan pinnalle. Vuosituhansien kuluessa maanalainen verkosto täydentyi ja tarjosi ihmisille suojaa myös talven kylmyyttä vastaan.

Erciyes-tulivuori kohoaa yli 5000 metrin korkeuteen. Se häämötti taustalla usein, kun pyörittiin suppeahkon alueen kivimuodostelmia ja laaksoja ihmettelemässä.

Jossakin taannoisessa matkailuohjelmassa näytettiin kuvia hienosta luolahotellista. Sellaiseen ei tällä matkalla eksytty, mutta yksi rakenteilla oleva  - tai hylätty? - osui kohdalle.

Koska kuvasin vuoroin Nikonilla, vuoroin Lumialla, otosten jälki vaihtelee. Alla Lumiaan tallentunut näkymä laaksosta, jossa tuntuu asustavan hattivatteja. Herättivät hilpeyttä...

Taustalla  häämöttää vuorenseinämä. Siitä paistaa punaisena vyöhykkeenä kiviaines, jonka mukaisesti puhutaan Punaisesta vuoresta. Ollapa geologi tai muu asiantuntija! Näkymistä olisi pystynyt lukemaan maaperän historiaa jopa 60 miljoonan vuoden ajalta. Maallikkonakin huomasin, kuinka selvästi erilaiset kerrostumat esiintyvät. Monien kivitornien hattuosa oli rapautunut reiälliseksi ellei peräti ollut jo tyystin murentunut soraksi maahan. Kuinkahan pitkään nämä nurenenvat kummajaiset säilyvät? Nykyisin niissä ei enää ole lupa asua. Silti yhdestä laaksosta löytyi pikkuinen, toimiva  poliisiasema koverrettuna tuffikiveen.

Tässä vielä linkki, josta löytyy innostavia lisätietoja: http://www.rantapallo.fi/turkki/kappadokia/

Matkaa ei kuitenkaan järjestänyt linkin esittelemä taho, vaan sellainen, joka tarjosi halpaa pakettia muutaman aikakauslehden välityksellä.

Turkkia ihmettelemässä

Ensi kerta Turkissa tuotti elämyksiä, joita paraikaa sulattelen. Kotoisen harmauden sijaan sain viikon paistatella auringossa, mikä jo sinänsä tuntui hulppealta. Antalyan liepeillä viihdyttiin pari yötä. Sitten startattiin kohti Kappadokiaa lähes 600 kilometrin päähän.

Sesongin ulkopuolella reissuun lähteneet halpismatkalaiset ällistyivät ensimmäisen hotellin loistokkuutta. Yöllä tullessa ravintola tarjoili jos jonkinmoisia kylmiä herkkuja, aamulla ylen runsaan aamiaisen. Ja mitä ulkoa löytyikään? Allasta ja merenrantaa, vesiliukumäkiä, baareja, varjoisia lepotuoleja, kissojakin...

Papparazin puuhissani bongasin lavalta varhaiset jumppaajat ojentelemassa jäseniään musiikin tahdissa. Iltaisin kaiketi sama paikka palvelee esiintymislavana. Pikaisen katselmuksen jälkeen minun oli kiiruhdettava bussiin, sillä meidän porukka vietiin jokiristeilyille Manavgat-joen alajuoksulle. Kelpasihan sekin, ei siinä mitään.

Meren tuntumassa porukka pääsi laivasta vapaasti kirmailemaan lähes autiolle hiekkarannalle. Se on vielä melkoisen tuotteistamaton, muttei pitkään, sillä lähistöllä rakennetaan kahta hotellikolossia. Luulisi niiden levittäytyvän palveluineen rannalle asti. Toistaiseksi vain muutama huivi- ja mehukauppias houkutteli ostajia. Pari kamelia seisoskeli rannalla muovipussit hännäntöpönsä alla. Jokunen tarttui tilaisuuteen ja pääsi maksusta pikku kierrokselle kamelin selässä. Minä hipsin loitolle kaikista muista, keinottelin uikkarit päälleni ja painuin lämpöiseen mereen. Pikku hiljaa uimareita ilmaantui lisää.

Kun uusi aamu koitti, istahdettiin taas bussiin. Alkoi pitkä matka kohti Konyaa kaarrellen Taurus-vuoriston jyrkkiä teitä ja lopulta ajellen valtavaa tasankoa. Konyassa oli määrä pysähtyä ja käydä kuulussa Mevlana-museossa, entisessä tanssivien dervissien luostarissa. Paikka on nykyisin pyhiinvaelluskohde. Satunnaisena kävijänä en kuitenkaan saanut tungoksessa tuntumaa hartauteen saati pyhyyteen.

Matka jatkui kohti Göremeä ja sen liepeillä sijaitsevan kallioisen Ürgüp-nimisen kylän
uusvanhaa boutique-hotellia. Siellä viihdyttiin peräti kolme yötä. Päivät kuluivat erikoislaatuisissa tuffikivimaisemissa.

Kuvasin alle kartan, jonka vasemmassa alanurkassa häämöttää Hasan-tulivuori, oikealla laidalla Erciyes-tulivuori, Niiden purkaukset hyvin kauan sitten näkyvät yhä maiseman ominaispiirteissä. Niistä lisää seuraavassa blogitekstissä.