Jokiuomaa hiihdellen

On kulunut reippaasti vuosia siitä, kun edellisen kerran kohottauduin suksille. Tänään testasin upeassa talvisäässä, että vielä pysyn pystyssä kapeilla hiihtimillä. Paikalliset tietolähteet olivat jo opastaneet uutta lietolaista yrittämään Aurajoen jäälle. Niinpä suunnistin kirkonkylästä jokiuomaa alajuoksulle, siis Turkuun päin, enkä suotta. Pian olinkin jo Vierunkoskella. Se tuntui virtailevan hissuksiin, mutta kurkki sen verran virkkuna lumiaukoista, niin ettei jäätä pitkin voinut yrittää ohitusta. Mutta kosken sivuitse selviää, kun paikalle on tehty sillan tapaisia. Luultavasti ne palvelevat erityisesti patikoijia ja melojia. Latu tosin kertoi, etteivät hiihtäjätkään kavahda heppoisia rakennelmia. Ja mitkä näkymät avautuivat kulkijan silmien eteen! Kunnon kamerat olivat kotona, kuinkas muuten. Mutta onneksi matkassa oli kännykkä, ja sain kuin sainkin talteen ensimmäisen lietolaishiihtoni satumaiset näkymät. Vajaan parin tunnin reissun käännös osui riippusillalle, jonka alitse latu vei yhä lähemmäs Turkua. Sinne asti joskus toiste.

Kuun kutsu

Äskeinen pitkähkö sähkökatkos keskiyön molemmin puolin viritti miettimään, kuinka haavoittuvia olemmekaan: jopa talot ovat kuin koneita, jotka tarvitsevat sähköä käydäkseen. Hurinat loppuivat, valot kaikkosivat, mutta paniikki ei sentään iskenyt. Yöllä haahuilin ihmettelemässä taivaan vaaleanpunaista kajoa. Hanget hohtivat kuutamossa, pihalla erottui varjoja. Ei ollut pimeää, vaikka kaikki sähkövalot olivat sammuksissa. Olisi ollut satumainen hetki hiipiä ulos pällistelemään lähes täytenä kumottavaa maan kiertolaista, mutta yli -20 asteen pakkanen sai sittenkin pysymään hissuksiin viilenevissä sisätiloissa. Kylmä ei ehtinyt tulla, kun jo sähkövirta herätteli laitteet toimimaan. Puoli kuuden aikoihin tassuttelin tarkistamaan, miltä ulkomaailma näytti - ja hain kiireesti kameran hyppysiini. Kuun kutsu oli kuultu, kuten kuvasta näkyy.

Kamerasta kaveri

Alkuvuonna on tapana lupailla yhtä sun toista. Yksi omista lupauksistani olkoon tämä: kesytän Nikon D90 -kamerasta itselleni sopivan nöyrän kaverin, joka ei petä hämärissäkään oloissa. Samalla käynee niin, että kamera pakottaa käyttäjänsä ottamaan opaskirjat tosissaan, ennen kuin se suostuu tuottamaan kunnon kuvia. Toinen kamerakaverini, uskollinen Canon Ixus 850 IS, tallensi aamutuimaan arsenaalin, jonka avulla lähden yrittämään, löytyykö minusta oikea, välineensä hallitseva kuvaaja. Huomaa myös harmaakortti - kas sen käyttö kutsuu tasapainoilemaan... Pikku hiljaa tunnustelemalla luultavasti edistyn, jos kirjojen tarjoamiin evästyksiin on uskomista. Ja miksei olisi? Tänään olisi oiva tilaisuus kokeilla, millä säädöillä kamera selviäisi ulkona ylettömästä valosta, jota valkoiset hanget heijastelevat täydessä auringonpaisteessa.  Mutta nyt on muita puuhia, joten kamera olkoon rauhassa. Näitä juttujakaan ei vastedes tule joka päivä, vaan ehkä pari kolme kertaa viikossa, kun kertyy julkaistavaa.

Paavon-päivää!

Pitkästä aikaa palaan blogistiksi, nyt ihan avoimesti vaikkakin nimimerkin suojassa. Paavon-päivä sopii avaukseen. Isäni, joka täyttäisi helmikuussa sata vuotta, jos eläisi, oli nimeltään Paavo. Äitini puolestaan onnistui pyöräyttämään minut ihmisten ilmoille aamuyhdeksän aikoihin juuri ukkonsa nimipäivänä. Perimätiedon mukaan silloin oli pakkasta yli -40 C-astetta; tänään kotimittarini ilmoitti lukemaksi vain kymmenkunta astetta siinä puoli yhdeksältä, jolloin tiirailin lähiympäristöä Nikonin etsimen ja ikkunan läpi. Yksi otoksista pääsi tuntuvasti pienennettynä juhlistamaan Akanvirtaa-blogin avausta yhdistettynä synttäri- ja nimipäivään.

Tässä alku - tervetuloa toistekin näille sivuille!