Aurajoen rannoilla

Kaipuu jokirantaan sai eilen lähtemään jalan liikkeelle ensin yhdellä bussilla kauppatorin laitaan, toisella saman tien Tuomiokirkkopuistoon. Sieltä oli määrä askeltaa suoraan Aurajoelle, mikä osoittautui hankalaksi. Jokirannan puoleinen kirkkopuisto oli tyystin rajattu ravintola- ja esiintymistelttojen käyttöön. Kiertoteitse päädytään kivetylle rantapenkalle, jota pitkin voi kävellä arkkipiispan talolle asti ohi Åbo akademin ja Sibeliusmuseon rakennusten.

Arkkipiispan palatsin sivuitse osuu Piispankadulle. Sen varrella voi piipahtaa lounaalle tai kahville Fabbes-kahvilaan. Sieltä nappasin kuvan Piispankadusta. Mauno Koiviston lapsuudenkoti sijaitsee lähistöllä, mutta jäi tällä reissulla vilkaisematta.

Tarkoitus oli jatkaa kävelyä Tuomaansillan kautta joen läntiselle rannalle. Ennen siltaa silmiin osui juhannusruusu täydessä kukassa. 

Sillalta näkyy Tuomiokirkko niin uljaana, että kuva siitä täytyi ottaa talteen.

 

Puiden ja pensaiden suojassa kulkee kävelyreitti osittain lankuista rakennettuna. Lankkuosuudelta löytyy myös istuimia ja kaiteista portteja. Niistä pystyy siirtymään aivan veden partaalle. Kaiteen takaakin näkee, mitä linnut puuhaavat. Rinteessä kuulemma pesii rottia.

Sorsauros päiväunilla näkyy tässä otoksessa, toisessa pariskunta kaikessa rauhassa räpylöimässä sinne tänne. Kuvat otin iPhonella, käsittelin niitä kotikoneella.

Onkohan jonkun pesänteko jäänyt vaiheeseen? Vai tuuliko on järjestellyt kaisloja koristeeksi puun oksille? Tarkennuksena FB:n kautta ja myös kävelykaverilta tuli tieto, että korkealla ollessaan jokivesi kuljettaa kaislanjämiä. Niitä jää sitten kiinni puiden oksiin.

Vastarannan komeita puurakennuksia häämöttää muhkeiden lehtipuiden takaa. Niitä katselee mielikseen sekä lähietäisyydeltä että joelta. 

Äskettäin maalatulta näyttää iso vaalea rakennus. Olen melko varma, että siinä sijaitsee muutaman kerran nimeään vaihtanut, nykyinen ravintola Grädda.

Kuvista viimeiseksi jääköön otos runsaana rehottavasta rohtoraunioyrtistä. Ihan varma en ole nimestä, mutta muistan oppineeni tuntemaan kasvin vävyn äidiltä. Hän tiesi paljon erilaisia rohdoskasveja. Joistakin hän kuivaili lehtiä teetarpeiksi.

Meitä oli liikkeellä kaksi vanhaa ystävystä, nykyiset naapurit Saga Kaskenniityssä. Kun päädyimme Tuomiokirkkosillan tuntumaan, oli helppo jatkaa Vähätorille etsimään jäätelöä. Ei ollut turha yritys sekään. Ja bussilla reissattiin Aurakadulta kotiovelle!

Startti yskii

 

Mökki-innostuksen laannuttua vapauden huumaa rajoittaa vasemman polven nivelrikko. Erinäisiä hoitotoimia on luvassa lisää, kunnes pääsen kivuista. Niinpä ennen uusia matkailun avauksia tutkailen vanhoista blogijutuista, mitä kaikkea on tullut nähdyksi. Visiitti lapsuudenystävän luona Porvoossa 23.5.2012 antoi aiheen raporttiin, johon linkki vie. Silloin jo mielessä väikkyi pistäytyminen muissakin Suomen rannikkokaupungeissa. Hinku liikkeelle lähtemiseen on yltynyt koronarajoitusten jatkuttua jatkumistaan. Vain kipeä polvi pandemian lisäksi muistuttaa, ettei ihan vielä kannata rynnätä minnekään. 

Ennen muuttoa Turusta Lietoon 2009 ja Akanvirtaa-blogin aloittamista kirjoittelin kuvien kera Näin jokirannassa -blogijuttuja. Niihin sain aineksia tiirailemalla tapahtumia parvekkeeltani. Mitä kaikkea näinkään! Huomaan Blogger-ohjelman kehittyneen, sillä jokirantajuttujeni lay out vaikuttaa nyt katsottuna kankealta. Yritin kohentaa kuvien asettelua ja kokoa, onnistumatta. Digimaailma, jos mikä, elää muutoksesta. 

Netistä löysin hienon talvikuvan entisestä kotitalostani Wileniasta, jonka ylimmän kerroksen oikean puoleiselta parvekkeelta seurasin rannan tapahtumia. 

Kaikkein roimimpiin havaintoihin en tarjoile linkkejä. On hyvä muistaa, että järkyttävän usein kesämekkala tarkoitti jonkun pudonneen tai hyppänneen veteen. Sitten paikalle porhalsi kokonainen liuta pelastajia palokunnasta ambulanssiin ja poliiseihin. Kerran seurasin ryyppyporukan touhuja keskellä päivää, kunnes poliisit lopettivat mahdottomaksi äityneen näytöksen. 

Tässä muutamia maistiaisia jokirannassa asumisen ajoilta:

Olin passissa, kun Ruotsin kuningaspari saapui vierailulle Turkuun. Leffantekoa tutkailin muutamaan kertaan. Iso syy unelmien asuinpaikasta, Aurajokirannasta, pois muuttamiseen oli melu, jota piisasi kaiken kesää. Festarien aikaan oli parasta paeta kotoa. Huimia olivat myös monet urheilutapahtumat kuulutuksineen. Joihinkin tapasin osallistua, ellen unohtanut lähteä liikkeelle. Soutu- ja melontatapahtumiakin riitti ylenmäärin, saati äriseviä moottoriveneiden kisoja.

Yläilmoista laskeuduin aika ajoin jokirantaan. Kävelyretket suuntautuivat usein jokisuulle ja Turun linnaa kiertämään. Kun nähtävinä olivat isot purjelaivat, sain innokasta kävelyseuraa. Yhdellä reissulla aurinko porotti niin, että käsivarrestani löytyi pian melanoomaksi kehittynyt näppylä. Onneksi se ehdittiin operoida pois ennen vakavien jälkiseurauksien ilmaantumista.

Kahviloissa piipahtelin monesti ihan yksikseni. Viime tingassa ennen Lietoon muuttoa käytin hyväkseni tilaisuutta jokiristeilyyn.

Kaiken turkulaismekkalan jälkeen tuntuu siltä, että Liedossa Aurajoki tarjoilee paremminkin komeita luontoelämyksiä kuin taustaa ihmisten touhuille. 

Runsaan veden aikoihin kosket kuohuvat näyttävästi. Tässä pari omaa otosta takavuosilta sekä Nautelan- että Vierunkoskelta:

 

 

Riippusilta ei enää tutise!

Liedon keskustan sivuitse virtaavan Aurajoen maisemaa on pitänyt vain muistella, sillä paras katselu- ja kuvauspaikka on ollut remontissa. Entinen, tutiseva riippusilta uhkasi sortua jokeen, koska sen betoniset ja muutkin tukirakenteet olivat pahasti hapertuneet. Parissa kolmessa kuukaudessa vaivat on karkotettu. Moni on jo käynyt testaamassa siltaa ja ilokseen huomannut sen vakaaksi.

Mopoilijoille liikennemerkit eivät edelleenkään lupaa oikotietä. Kuinkahan lienee käytännön laita?

Sillan helposti vaihdettavat puuosat ovat saaneet vielä kelvata, koska niihin ei ole näkyvästi kajottu.

Muitakin uudistuksia olen löytänyt tutuilta reiteiltä. Hiljakkoin läheisen puiston laitaan näet ilmestyi opaste Tammireiteille, lisäksi Liedon kunnan sivuilta kopioin ohjeet luontopoluille. On meillä ainakin lääniä ulkoilla!

 
Pikku hiljaa olisi kyllä alttiutta osallistua muiden ihmisten kanssa myös livetapahtumiin ja nauttia yleisölle valmistelluista esityksistä.

Kesää talven keskellä

Parvekkeella sinnittelevät muhkeat marketat jo viidettä kuukautta. Moista menestystä purkkikasvien kanssa en ole koskaan aiemmin saavuttanut. Alkaa jo tuntua, että vähempikin riittäisi. Miten kummassa hennoisin heivata kukkivat olennot roskikseen? Kuvan purkille olisi uutta käyttöä, sillä hommasin jo sypressin parvekkeen talvikomistukseksi. Sen juurelle on varattuna pussillinen tete-narsisseja. Keväällä ehkä ne pilkistävät purkista, jos hyvin käy.

Sauvakävelyreitin varrellakin näkyi kesää jatkavia puita ja puskia, samoin ihmeellisiä taivasnäkymiä. Edes liukkaus ei haitannut kuin alkumatkasta. Peltoaukean poikki kulkevalla tiellä lunta riitti pitämään töppöset tukevasti maan pinnassa.

Autoilla sen sijaan oli vaikeuksia. Yhtä kuskia tuli opastetuksi hankalan iljanteen yli tielle, jolle ei pensasaidan takaa nähnyt lainkaan. Paluumatkalla löytyi samasta paikasta toinen auto osittain ojaan luiskahtaneena odottamassa vetoapua. Niinpä minä pysyn sunnuntaihin asti poissa autonratista. Puolilta päivin vaalipyhänä suunnistan palvelualttiiseen lähistön pikkupajaan, jossa juuri nyt vaihdetaan lähes tauotta talvirenkaita autojen alle.

 Paluumatkalla Aurajoen tuolta puolen piti taas pysähtyä ihailemaan maiseman muuttunutta ilmettä. Silmiä hivelee näkymän levollisuus. Värien vähäisyyskin vaikuttaa. Enää ei osaa kaivata ruskan hehkua, kun talvi näin lupaa näyttää omat upeutensa.

Aurajoki pullistelee yhä

Kuvassa Aurajoki vyöryttää sateiden paisuttamia vesiään läpi Nautelankosken. Kohina kutsuu paikalle ihmettelemään veden voimaa. Keväin syksyin mahtavan veden aikaan on tullut melkeinpä tavaksi poiketa koskella. Nykyisin visiitti onnistuu helposti, sillä mökkimatka kulkee kosken sivuitse. Viime lauantaina maltoin pysäköidä auton sopivalle hollille, josta pääsi kävelemään kosken ylittävälle vanhalle puusillalle. Oiva kuvauspaikka!

Yhdentoista metrin pudotuksen jälkeen vesi rauhoittuu hetkeksi. Pian piskuinen Lakonkoski pakottaa vedet taas ryöppyämään, muttei alkuunkaan Nautelankosken malliin. Saman tien vesi rauhoittuu suvantoon, josta taival jatkuu seitsemän kahdeksan kilometriä Liedon kirkolle ja siitä edelleen riippusillan alitse parin kolmen sadan metrin matkan vähäiselle Vierunkoskelle. Sen partaalla vanha, rapistunut mylly seisoo yhä vartiossa, vaikkei kukaan enää käytä myllyn palveluksia.

Alle nappasin kuvan riippusiltaa ylittäessäni viime perjantaina aamupäivällä. Silta tarjoaa sauva- ja muille kävelijöille mainion väylän halki avarien peltoaukeaminen. Sieltä kirkonkylää rakennuksineen voi joutessaan katsella kuin panoraamaa.

Aurajoen valoja

Aurajoelle voi joskus lähteä ihan vain valoja katselemaan. Syksyllä yhtenä merkkivuoden kohokohdista valmistui Myllysilta. Tutut ovat kehuneet paitsi kulkuväylää yleensä myös sen viimeistelyä. Sillan alustan kiiltävät teräslevyt ja upeat valaisimet innostivat minutkin Liedosta asti  iltakävelylle tutuille rannoille. Uljasta näkymää oli hauska kuvata. Tässä yksi otos:

 Kulttuuripääkaupunkivuoden päätteeksi turkulaisia ilahdutettiin erityisillä joulunajan värivaloilla. Ne loistivat Teatterisillalla ja sammutettiin samalla, kun merkkivuosi painui eilen historiaan.

 Juhlavuoden päättäjäisvalaistus komisti muutaman päivän myös viereistä kallioseinämää. Ajelin  sunnuntaina 18.12. vilkaisemaan sitäkin näkymää, mutta kaatosateessa en edes noussut autosta. Onneksi siltavalaistuksen ehti käydä kiireettä ihailemassa vielä joulun jälkeen.

Näillä vanhan vuoden kuvilla toivottelen uuden tervetulleeksi. Onnea tuokoon se mukanaan, jos mahdollista...

Aurajoki, mon ami

Kuinka ollakaan, yhä lämpimänä jatkuva sää veti kävelylle. Teki mieli nähdä, miltä rakas Aurajoki näyttää Vierunkosken vinkkelistä. Matkaa kuntakeskuksesta ei ole pitkästi, kuten kuvan horisontin kivitaloista huomaa. Kymppitie kohisee lähistöllä, mutta kosken partaalla liikenteen melu häviää veden kuohuihin. Niitä nimittäin löytyy aivan tämän suvannon alapuolelta.

Vieressä hiukan koskitunnelmaa melkein samasta paikasta, josta otin alkukuvan.

Muutaman lisäaskeleen päästä katsottuna alkoivat jo kunnon kuohut erottua. On eloa, on liikettä, on voimaa! Sitä ei kuitenkaan enää käytetä hyödyksi. Mutta rannan myllyrakennus seisoo yhä paikoillaan, tosin pahasti rapistuneena.

Veden liikkeen vangitseminen kameran otokseen on yksi niistä jutuista, joihin paneudun. Kaikki hyvät opit kesäiseltä Kuusamon-kuvakurssilta tuntuvat haihtuneen jälkiä jättämättä. On siis suostuttava kokeilemaan. Yrittelin jo hiukan, mutta kunnon tuloksia saa vielä odottaa.

Viimeinen kuva olkoon mukana kauniin sammaleen vuoksi. Aika luonnollisena värit toistuvat otoksessa, jos nyt realismia arvostaa. Pikku hiljaa irrottaudun tällaisesta dokumentoinnista. Olisi nääs tarkoitus oppia katsomaan toisin niin, että jälki näkyy kuvista.

Pyörällä pääsee joelle

Mökkiläinen huilailee viikonloppua talvikodissa niin, että alkoi jo pitkästyttää. Niinpä alakerran emännän seurassa hyppäsin minäkin illan tullen pyörän selkään, eka kertaa koko kesänä. Oli tarpeen tarkistaa, joko riippusilta oli saatu korjatuksi ajokuntoon. Olihan se. Yli pääsi entistä tukevammin. Piti kumminkin hidastella, että ehti katsastaa jokinäkymää: rauhallista, kaunista kuin juuri ennen sadetta.

Tältä Aurajoki näytti iltakuudelta ylävirtaan Liedon kirkonkylän kohdalla. Kirkko peittyy puitten taakse kuvan oikeaan yläkulman. Kuvat puhelimen kameralla otettuja.


Ihailtavaa löytyi peltoaukeiltakin, sillä kypsä ja tanakkavartinen vehnä levittäytyy lähes silmänkantamattomiin. Jos poutaa piisaa, puimakoneet pörräävät tuota pikaa pelloilla. Tällaisia näkymiä ei mökkimaisemissa näe. Siellä on se lampi sekä metsää ja pajupusikoita, joiden kimpussa olen ahertanut jo pitkään Siitä aiheesta lisää tuonnempana.

Strada

Tämmöistä stradaa Aurajoella hiihdellään ja ajellaan. Eilen otin suunnakseni Nautelankosken, jonne kirkolta on matkaa seitsemisen kilometriä. Ihan perille en jatkanut, kun sytytti, että paluumatka vastatuuleen voi olla pikku koettelemus. Niin kuin olikin. Jokiuoma vetää kuin hyvin putsattu hormi. Mennessä se lykkäsi, takaisin tullessa haittasi kulkua, vaikka kumpaankin suuntaan suksi luisti hyvin.

Pelloille ei näissä jokimaisemissa kannata suksilla yrittää, sillä alvariinsa tulee vastaan notkelmia. Niiden pohjalla virtaa vesi kohti isompaa jokiuomaa, oli se sitten Aura- tai Savijoki. Muitakin noroja löytyy. Yllä laimeahko kuva Rähälän krotista, jossa myös autot ovat pulassa. Vilkkaasti liikennöity Vintalan tie häämöttää lumihankien keskellä. Jokunen kuolonuhrikin on kuulemma tullut, kun ajaja on erehtynyt päästelemään liian kovaa koukkaistessaan krotin pohjan kautta toiselle laidalle.

Hiihtelen hankia hiljalleen

Voisin jatkaa laulun sanoin, että hiihtelen siskojen kanssa, jos vain olisi siskoja. Mutta kun ei ole siskoa, ei veljeä eikä hiihtointoista tuttuakaan, niin aloitin myöhäisen hiihtokauteni yksin. Reitti vei Liedon kirkolta Vierunkosken kautta Vääntelän koskelle ja sieltä Saviojan uomalle.

Läpi talven sulana virtaava Vierun koski pakottaa siirtymään jokiuomasta rannalle. Ränstyneen myllyvanhuksen ohi on rakennettu melojia varten sillan tapaisia. Samaisista rakennelmista on apua myös hiihtäjille.

Hankalimmassa paikassa moni varmaan nappaa sukset kainaloon, mutta ihmeekseni pääsin väljemmälle väylälle sukset jalassa hissukseen sujuttelemalla.

Kaksi tuntia nautiskelin auringosta ja puhtaista hangista. Niin näkyivät tehneen myös moottorikelkkailijat, joiden melkeinpä hurmoksellisen kiehkuraisia jälkiä näkyi jokitörmillä.Vissiin puuterilumi on innostanut päristelijöitä siinä kuin mutkamäessä viihtyviä yhä uusiin pyörteilyihin. Onneksi vain jäljet näkyivät, sillä iso osa iltapäivän nautinnoista oli lähes rikkumaton hiljaisuus.

Kesän mittaan tuli kierrellyksi pyörällä sen verran laajoja reittejä kotikunnassa, että tiesin jo, mitä mistäkin päin löytyy. Niinpä rohkenin jatkaa Vääntelän koskelta moottorikelkan jäljissä Saviojalle ja sitä pitkin takaisin kotinurkille. Osuin ensi yrittämällä nousemaan jokiuomasta paikassa, josta näkyi kaukana pellon takana tuttuja Vierun puiston omakotitaloja. Niiden lomitse pääsin kotiin, kun suostuin lipsuttelemaan autotien laitaa. Katsoin samalla valmiiksi toisen reitin, etten enää suotta suksi teitä pitkin, kun palaan Saviojan maisemiin hiihtämään.

Kalkutusta Aurajokirannassa

Torstai-iltapäivänä suunnistin jalkapatikassa tuttua joen länsirannan reittiä tällä kertaa satamasta päin kohti keskikaupunkia. Paikallinen aviisi oli jo kertonut, että rannassa kaikaa kuukauden päivät kalkutus, kun entistä järeämpi juntta tunkee Myllysillan paaluja ohi joen pohjamudissa pötköttävien raitsikkakiskojen. Kalke on niin voimallinen, että tiistaina illansuussa se kaikui vaivatta sisälle Wäinö Altosen museoon ja tarjoili lisärytmiä Perin videoteoksiin jopa luurien läpi.

Siltatyömaan sivuitse puikkelehtimalla pääsee pian takaisin jokirantaan. Marina Palace -hotellin edustalla rakennetaan piilossa pressujen takana jotakin. Voi olla, että siellä syntyy lisää jääveistoksia. Tuttujen, mukavien sohvien paikalla jököttävät nyt jääpenkit ja niillä taljat istujien kankkuja lämmittämässä.

Olin niin jokirannan näkyminen ja rakennustyömaiden - taas yksi kerrostalo paalutettavana ja julkisivultaan korjattavana - lumoissa, että unohdin tyystin penkkariajelut. Niitä olisi nähnyt ihan lähellä Linnankadulla. Vain yhden kuorama-auton peräpään onnistuin nappamaan kuvaan. Sitten jo livahdin visiitille entiseen asuintalooni. Sisälle asti kuului torvien törähtely vielä pitkään abien jatkaessa kierroksiaan kaupungilla. Ja kaiken taustalla kaikui tasainen kalke Myllysillalta.

Pellon lumo

Eilen ihana ilta-aurinko nostatti minut seslonkimakuulta töppösille ja kiskoi saman tien ulos kävelylle ihan yksin. Nappasin Canonin pokkarin matkaan, koska monin tavoin erinomainen N8 vaati taas piuhahoitoa. Kapine jäi pötköttämään pöydälle lähes tyhjän akkunsa kanssa, piuha pyrstössä. Siinä toistuva pulma näiden älyköiden kanssa.

Kumma juttu, kuinka minua alunperin kaupunkilaista voivat peltoaukeat lumota. Tykkään katsoa kauas. Rasittuneet silmät lepäävät, kun ei ole liikaa yksityiskohtia tiirailtavana. Katseen pyyhkiessä avarin kaarin verkkaisesti maisemaa aivotkin asettuvat turhia pinnistämästä.

 Mukavalta tuntuu seurata, miten maajussit muokkaavat peltojaan. Niitä kaikkia ei enää alvariinsa käännetä, kuten keväällä ihmeekseni opin. Joinakin vuosina viskotaan siemenet sänkien sekaan, kuten kuulemma EU suosittelee, ellei peräti määrää. Tässä kuitenkin malliksi jonkin sortin kynnös.

Tällä kohdalla mietin, mahtaako sänkinäkymä olla tallessa vielä keväällä. Leivosille, töyhtöhyypille ja monille muille piipertäville livertäjille olisi taas tarjolla kosolti pesimäpaikkoja. Kuinkahan viljelijä ottaa huomioon pikku pesijät, kun olisi aika painua pellolle töihin isoilla koneilla?




Lopuksi tarjoilen talvea enteilevän kuvan kynnöspellosta. Kunpa yksikään pesijä ei ehtisi sille asettua, ennen kuin sen seitsemän sortin äestykset, lannoitukset ja kevätkylvöt on hoidettu. Tuskin tälle pellolle enää mitään syysviljaa kylvetään, kun siinä yhä lokakuun lopussa komeilevat kyntöauran muhkeat viillot. Olis kiva kuulla, mitä joku asiantuntija aiheesta sanoo.

Joki elää

Iltaviideltä upea sää pakotti minut pyörälenkille, kun lopulta tajuisin, että sisätöitä voi jatkaa toiste. Jo tutuksi tullut vähäinen Vääntelänkoski oli melko lailla paisuneena jonkinmoinen nähtävyys. Vesi virtasi niin vilkkaana, että pitihän se ikuistaa, vaikka taaskaan ei mukana ollut muuta kameraa kuin se, joka kännykästä löytyy - onneksi.

Miltähän tätä nykyä Nautelankoski näyttääkään, kun sateiden jäljet tuntuvat näin selvästi paljon alempana jokiuomaa? Kesäisestä liruajasta tuskin on enää murhetta. Käynpä tarkistamassa tilanteen.

Etsii, etsii, muttei löydä

Liedon läpi virtaava Aurajoki kiinnostaa niin paljon, että tavan takaa tulee yritetyksi rantaan. Tänään oli vuorossa pyöräilyreitin etsiminen rannan tuntumasta. Turha homma! Sieltä täältä toki pääsee joen yli kapoisia riippusiltoja tai ihan oikeita maantiesiltoja pitkin, mutta rannat ovat visusti yksityisten omistamia ja heidän käytössään. Ensimmäiset kaksi kuvaa otin paremman puutteessa kännykän kameralla Vääntelän riippusillalta. Sen lähistöltä löytyy heikosti maastosta häämöttäviä rantapolkuja, mutta ei niille käy yrittäminen pyörällä. Siksi toiseksi polut johtanevat äkkiä umpiperään.

Viereistä kuvaa suurentamalla saanee näkyviin laitureita. Kauimmaiset ovat Aurajokeen laskevan Savijoen rannassa. Millekään niistä  satunnaisen soutelijan tai melojan tuskin sopii parkeerata. Muut eivät edes pääse laiturien lähelle. Onkijoille sentään näkyy löytyvän kaistale vapaata Aurajoen rantaa.

Kolmas kuva on kotinurkilta Liedon keskustan tuntumasta, jossa Teilipolkua pääsee riippusillalle ja joen yli. Oikeanpuoleisiin rantoihin rajautuu peltosarkoja, vasemmalla näkyy sekä käytössä pitkään olleita laitureita että yksi aivan uudenuutukainen veneineen kaikkineen. Jokainen niistä sijaitsee omakotitontilla: ei siis pääsyä ulkopuolisille. Omistajat vieraineen ilmeisesti uivat joessa, koska laitureilta johtaa helppokulkuisia portaita veteen.

Myös neljäs ja viimeinen kuva on Teilisillalta, tällä kertaa joen yläjuoksulle päin. Oikealla kuusten takana sijaitsee kunnan rakennuttama mattojen pesupaikka altaineen ja kuivatustelineineen. Ja kuinka ollakaan: kuusten ja hopeapajun välissä kasvavista rantamättäistä erottuu parin metrin levyinen, hiekkainen aukko. Siinä vissiin Liedon yleinen uimapaikka! Semmoinen sentään löytyi, vaikka rannat muuten pysyvät kulkijan ulottumattomissa paitsi Nautelankosken ympäristössä. Niin ja hyvässä lykyssä jokea pitkin pääsee hiihtämään kuten viime talvena.