Loisteliaita taivasilmiöitä

Perinteiset pari päivää Teiskossa osuivat tänä vuonna elokuulle. Saarelaisina saimme emäntäni kanssa nauttia sekä päivänpaisteesta, sateen ropsahduksista, ukkosen jyrähtelyistä että illan hämyistä. Korkealla jykevän huvilan kuistilla leppoisasti istuskellessa eilinen taivasnäkymä lumosi niin, että askelsin alas veden partaalle tallentamaan ilmestyksen kameraan. Häikäisevä värileikki viipyi näkyvissä vain kymmenisen minuuttia, kunnes hiljalleen sammui.

Mutta tuota pikaa pilvien välitse alkoi kumottaa nouseva kuu. Suureksi ihmeekseni sen lähistöllä pilvimuodostelmissa leimahteli. Lopulta ymmärsin, että elosalamathan ne siellä jatkoivat valonäytöstä. Niitä vaanin pitkään. Silti yhteenkään monista kuvista ei jäänyt jälkeä äkillisestä, äänettömästä pilven sävähtämisestä salamankirkkaaksi.

Tyyni vedenkalvo heijasteli taivasilmiöitä kuin kaksoismaailmana. Kuva särkyi aika ajoin kalan molskahduksista, mikä entisestään korosti illan suurenmoista tunnelmaa. Nämä ja muutamat muut kesänäkymät silmissä kestän taas pitkän talvikauden.

Oi yön pimeyttä!

 Elokuun lämpimänä yönä näin pitkästä aikaa kuun täytenä sähkövalojen häiritsemättä. Silloin otin Nikonilla useita kuvia eri säädöin. Niistä en  nyt välitä mainita, koska pimeässä ne osuivat, mihin sattuu. Otsalamppu olisi auttanut asiaa, vaan eipä ollut mukana.

Eilis-iltana oli taas lähes täysikuu ja taivas pilvetön. Mutta, mutta: oli myös sen verran kylmää, etten saanut lähdetyksi hyppysiäni palelluttamaan. Siispä tarjoilen tämän verran myöhässä elokuisia tunnelmakuvia.

Lampeen päilyi silloin kiehtovia heijastuksia. Hiukan epätarkkanakin kuva kertoo, kuinka öinen valoilmiö muuttaa maisemaa.

Lisää maagista tunnelmaa kuun kumotukseen syntyy, kun ihmettä tarkkailee kuusten takaa. Päiväeläjälle oudot oliot liikkuivat yössä, sillä rannan tuntumassa hiippaillessani pääni ohi suhahti jokin iso otus. Ehkä huuhkaja, sillä lepakkoa isommalta lentäjä tuntui.

Pelotta kuitenkin jatkoin kuvapuuhiani. Nyt tuumaan, että ennen pitkää rantaan löytyy myös penkki, jolta käsin voi vaikka pitkällään tiirailla tähtiä taivaalla ja kuulostella öisiä lentäjiä. Hyvältä tuntuu myös se, että pimeässä kuhkijalle turva on lähellä.

Kuun kutsu

Äskeinen pitkähkö sähkökatkos keskiyön molemmin puolin viritti miettimään, kuinka haavoittuvia olemmekaan: jopa talot ovat kuin koneita, jotka tarvitsevat sähköä käydäkseen. Hurinat loppuivat, valot kaikkosivat, mutta paniikki ei sentään iskenyt. Yöllä haahuilin ihmettelemässä taivaan vaaleanpunaista kajoa. Hanget hohtivat kuutamossa, pihalla erottui varjoja. Ei ollut pimeää, vaikka kaikki sähkövalot olivat sammuksissa. Olisi ollut satumainen hetki hiipiä ulos pällistelemään lähes täytenä kumottavaa maan kiertolaista, mutta yli -20 asteen pakkanen sai sittenkin pysymään hissuksiin viilenevissä sisätiloissa. Kylmä ei ehtinyt tulla, kun jo sähkövirta herätteli laitteet toimimaan. Puoli kuuden aikoihin tassuttelin tarkistamaan, miltä ulkomaailma näytti - ja hain kiireesti kameran hyppysiini. Kuun kutsu oli kuultu, kuten kuvasta näkyy.