Paljon kuvia ja Kolme sisarta lauantaiannoksena

 Läntinen Uusimaa kutsui visiitille. Lauantain päivätarjonnasta poimimme emäntäni kanssa ohjelmaan meitä kiinnostaneet kolme näyttelyä Espoon modernin taiteen museosta Emmasta (http://www.emma.museum/): Per Maningin valokuvat ihmisistä ja eläimistä, Väiski Vemmelsääri ja kumppanit -esittelyt videoineen sekä Juhani Harrin Maailma matkalaukussa -esinekoosteet. Kaikin puolin oli antoisaa päästä Emmaan, jossa häpeäkseni en ole ennen käynyt.

Myös Helsingin taidemuseossa on esillä useita näyttelyitä. Keskityimme pelkästään Marjatta Tapiolan maalauksiin (http://www.hel.fi/hki/Taimu/fi/Toimipisteet/Helsingin_taidemuseo_tennispalatsi/TP_Nayttely_01). Kuva on peräisin museon nettisivulta. Isojen pintojen aistillisuus, voimakkaat värit ja  herkät viivat vangitsevat tutkimaan, mitä kuvista löytyy. Löytyy hahmoja, tunnistettavia, myyttisiäkin. Samalla tuntuu kuin maalaus siirtäisi energiaa kuvan äärellä seisovaan katsojaan.
Hämmentävän upeita teoksia.

 Iltapäivä oli jo pitkällä, kun ruvettiin hakemaan ruokapaikkaa. Sellainen löytyi aivan Kom-teatterin naapurista kadun vastakkaiselta puolelta. Sea Horse -ravintola (http://www.seahorse.fi/) yllätti sekä  kaurismäkiläisellä sisustuksellaan, rivakalla palvelullaan että rapeaksi paistetuilla silakoillaan. Koko isoa annosta en jaksanut syödä, mikä tiedoksi niille, jotka haluavat tuhdin aterian: Sea Horsesta sellaisen saa. Ruokalista ei konstaile. Iltaviiden aikoihin näkyi tunnettu perussuomalaisten kansanedustaja perheensä kanssa aterioimassa lihapullia lisukkeineen,  ainakin yksi näyttelijä parin tuttunsa kanssa jo maksamassa syömisiään. Ravintolan sivuilta löytyy ruokalista ja lisäksi juttua paikan historiasta kaikkine kuuluisine asiakkaineen. Tämän kuvan otin hetkellä, jolloin lähistöltä oli juuri tyhjentynyt muutama pöytä. Kohta ne taas täyttyivät uudestaan.

Ilta oli vielä nuori, kun poistuimme Merihevosesta ja köpöttelimme kadun yli Kom-teatteriin odottelemaan illan esitystä. Luvassa oli Anton Tsehovin Kolme sisarta. Poimin tähän yhden esityskuvan teatterin sivuilta (http://www.kom-teatteri.fi/). Kaikki olennaiset tiedot esityksestä löytyvät samalta sivulta. Mainitsen vain sen, että nuori ohjaaja Lauri Maijala kuuluu vielä opiskelevan teatterikorkeakoulussa, mutta on jo hankkinut nimeä muun muassa elokuvalla.

Mitä näimmekään? Emme tosiaan mitään Eino Kalima -toisintoa. Rajut tuulet ovat jo puhaltaneet kaiken sivistyksen tapaisen pintakoreuden näytelmän ihmisistä. Heidät näytetään rujon kiimaisina, eläimellisinä, laiskoina. Naamiaisia yritellään, ei tule valmista.

Tsehovin näytelmiä tehdään yhä uudestaan, koska ne puhuvat ihmisistä tavalla, joka ei vanhene. Mutta tuntuu kuin nykyohjaajat hakisivat vauhtia Andriy Zholdakin tapaisista kuuluisuuksista, saati Jouko Turkasta, Kristian Smedsistä ynnä muista, ja panisivat ranttaliksi kahta hurjemmin. Syksyllä näin Zholdakin ohjaaman Kirsikkapuiston Turun kaupunginteatterissa ja lumouduin näkemästäni. Eilen en. Näytelmä toki julistaa pysyviltä tuntuvia totuuksia siitä, että onnea ei voi saavuttaa, sitä voi vain tavoitella. Jos Moskovaan pääsisi takaisin, siitä ei enää huomaisi mitään innostavaa. Haikailu jatkuisi. Mutta millä melskeellä ja riehunnalla tätä tolkutetaankaan! Tuttua alkaa olla sekin, että esitys venyy ylen pitkäksi. Eilen näyttelijöiden - ja katselijoidenkin - fysiikkaa koeteltiin kolmen ja puolen tunnin sessiolla.

Tulkinta sai vastakaikua. Katsomosta kuului innostunutta naurua sopivin kohdin. Nuorisoa oli paljon paikalla. Lieneekö esitys tehty näköisekseen siksi, että se tavoittaisi aivan uudet sukupolvet? Jos jo Turun Kirsikkapuiston tulkinnasta mutistiin "Missä Tsehov?", niin Kom-teatterin esitystä on kurottu melkoisesti irti alkutekstistä. Esimerkiksi pitkä englanninkielinen palopuhe naisten tarpeesta tasa-arvoisuuteen oudostutti ainakin minua. Samoin osoitteleva kuvitus nuoren aviovaimon repsahduksesta pelkäksi nisäksi ja kakkavaipan kanniskelijaksi korostanee alle kolmekymppisen ohjaajan ajatuksia naimisiin menon älyttömyydestä. Kuulin ja näin tulkinnasta, että rakkaus katoaa ja tylsyys astuu tilalle, kun mennään naimisiin. Alkaa veto syrjähyppyihin. En muista, mitä Tsehov on kirjoittanut. Tekstiä tarkoin lukemalla asia olisi selvitettävissä, mutta jääköön.


Mukavalta tuntui, kun ohjaaja oli itse paikalla esityksen alusta loppuun. Hän huolehti hymyilevänä  jopa yleisöstä toivottaessaan sanattomasti meidät tervetulleiksi. Väliajalla hän kehotti kohteliaasti meitä poistumaan katsomosta. Esityksen päätyttyä.ohjaajan tutut halailivat häntä innoissaan. Runsain aplodein kiiteltiin myös antaumuksellisesti ja taiten roolinsa tehneitä näyttelijöitä. Kovaa hommaa, totta vieköön.