Tommi Melenderin esseitä luetusta elämästä

Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogi kuuluu niihin, joita seuraan. Kovin usein sinne ei ilmesty uusia tekstejä, sillä viimeisin teksti tuli puoli vuotta sitten.

Monet toimittaja-kirjailijan pohdiskelut ovat saaneet minutkin tarttumaan esillä olleisiin teoksiin. Samoin huomaan tehneeni, kun Elisa Kirja tarjoaa Melenderin itsensä kirjoittamia kirjoja. Niissä jo hänen täsmälliseksi hiomansa kieli palkitsee lukemisen. Pikku hiljaa on valottunut sekin, kuinka Melenderistä on kehkeytynyt kielen ja kirjojen mies. Erityisesti hän tuntee vetoa amerikkalaisiin ja ranskalaisiin teoksiin.

Yhden hengen orgiat (WSOY 2013) on saanut alaotsikokseen esseitä luetusta elämästä ja motokseen  DAVID SHIELDS -katkelman:

Halusin kirjallisuuden

lievittävän inhimillistä yksinäisyyttä,

mutta mikään ei voi lievittää

inhimillistä yksinäisyyttä.

Kirjallisuus ei uskottele muuta

– ja juuri sen vuoksi se on tärkeää.

Esseet on ryhmitelty neljään osastoon. I osasto alkaa kirjan nimiesseellä Yhden hengen orgiat. Siinä Melender peilaa omaa kirjoittamistaan nimekkäisiin ja hänelle tärkeisiin eri aikojen kirjailijoihin. Loppusivuilta löytyvät tarkat kirjallisuusviitteet.

Hurja teksti ottaa vauhtia George Orwellin listaamista kirjoittamisen syistä. Yhtä syvältä Melender ei pohdi oman kirjoittamisensa motiiveja, koska kysymys "Miksi luen?" kiinnostaa enemmän. Vastauksessa Gustave Flaubert tarjoutuu oppaaksi. Myöhemmin Melender tunnustaa olevansa Flaubertin tapaan niin pakkomielteinen lukija, ettei tule toimeen ilman kirjoja.

Seuraa kiinnostavaa kommentointia vai sanoisinko historiikkia luetuista kirjoista. Ja kuinka esseiden kirjoittamisesta sukeutui luonteva tapa tutkia omia ajatuksiaan. Niistä sitten kaltaisenikin sivullinen  pääsee osalliseksi - lukemalla!

Törmäsin tekstissä itselleni tuntemattomiin E. M. Cioraniin, David Foster Wallaceen ja omalaatuiseen Michel Houllebecqiin. Tuskin jatkan heidän kirjoituksiinsa. Minulle taitaa riittää Melenderin tarjoama välähdys.

I osaston toinen kokonaisuus on saanut otsikokseen Nokkelat ja skeptiset. Siinä paneudutaan esseen olemukseen eri aikoina. Yrjö Hirnin ja Georg Henrik von Wrightin kaltaisista viisaista miehistä edetään kirjailijoihin, jotka eivät ole mestariajattelijoiden tapaan omaperäisiä, vaan heijastelevat vallitsevaa kirjallista kulttuuria. Suomessa esseistiikka on yhä marginaalista. Hannu Salaman ja Erno Paasilinnan mukaan esseet ovat olleet kirjailijoiden hätäpaskoja tai väsähtäneitä välitöitä romaanien ollessa päätyö.

II osasto alkaa Silmänkääntäjä Caprilla -kirjoituksella. Lukijana saan tietää, että Melenderille Caprin tärkein kirjallinen asukki on Curzio Malaparte. Hänen erikoislaatuinen talonsa Casa Malaparte olisi näkemisen väärtti siksikin, että arkkitehtoninen luomus on näyttämönä Jean-Luc Godardin Keskipäivän aave -elokuvaklassikossa. Teksti jatkuu kiehtovina tarinoina talosta ja sen vieraista.

Osaston toinen kokonaisuus on saanut otsikokseen Misantropian sinfonikko. Luku alkaa näillä sanoin:

Lukion päästötodistuksessa minulla oli englannissa kymppi ja saksassa seiska. Saksan opettajani ihmetteli, kuinka voin olla pitkässä englannissa priimus mutta lyhyessä saksassa nahjus: »En keksi muuta selitystä kuin että olet laiska.»

Laiska Melender myöntää olleensa kouluaikoina, mutta suhde saksaan sai värinsä natsien huudosta »Juden raus!»  Mitkään hehkuttelut Goethen tai Schillerin erinomaisuudesta eivät taivuttaneet enempään kuin korkeintaan silmäilemään kuuluisia teoksia. Vasta Thomas Mannin ja Alfred Döblinin tuotanto päästivät saksankieliset teokset pannasta. Thomas Bernhardin kirjat mursivat jään lopullisesti:       

Ensikosketukseni Bernhardin sain 2007, kun Hakkuu ilmestyi suomeksi. Sen jälkeen olen hankkinut kaiken mitä Bernhardilta on julkaistu suomeksi tai englanniksi.

Taas huomaan, etten lainkaan tunne Bernhardia! Siinä minulle tehtävää, että vielä elämäni myöhäisinä vuosina ehdin selvittää, mitä hän minullekin antaisi. Kirja löytyy ainakin nettikaupoista, niin että sen kyllä saa käsiinsä. Hakkuu-nimestä tuli mieleen kauan sitten lukemani suomenruotsalaisen kirjallisuuden moniottelijan Thomas Warburtonin kertomus Hakkuut (1977) / Fällas eller falla (1975). Suomennos syntyi Warburtonilta itseltään. Siinä edes laiha yhteys Bernhardiin.

Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä Melender muistelee useita tekstikohtia kuten tätä:

Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Kirjoittaminen on aggressiivista. Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia tai muistovärssyjä.

Jatkoksi seuraa pohdiskelua, johon liittyy mainintoja useista kirjoittajista. Kuljetaan kuin virran pyörteissä. Ne kaappaavat mukaansa yhä uusia aineksia ja tarjoavat lukijalle täkyjä väittelyyn. Ensin kuitenkin olisi luettava Bernhardia!

III osasto alkaa luvulla Ironian tuolle puolen.  David Foster Wallace on se kirjailija, jonka avulla Melender tutkii omaa narsismiaan. Syntyy mehevää tekstiä viihteen ja kulutuksen läpäisemästä elämästä, jossa itseymmärrystämme määrittää latteuksia vilisevä terapiapuhe ja jossa filosofiasta on tullut pelkkä lingvistiikan sivuhaara.

Wallacen olennaisia kysymyksiä ovat

Kuinka olla tietoinen itsestään ja maailmasta, kun vallitseva elämänmeno ruokkii mukautuvaa passiivisuutta? Kuinka erottaa asioiden todellinen arvo, kun kaikella on hintansa? Kuinka olla vastuullinen kansalainen, kun jokainen kuvittelee olevansa ongelmiinsa syytön lapsiuhri? Kuinka löytää todellisuudesta kiinteyttä ja mieltä, kun todellisuus on hajonnut pelkäksi kielipeliksi?»

Melender muotoilee jatkoksi vielä yhden kysymyksen:

Kuinka olla avoin ja vilpitön ironisuuden ja kyynisyyden kyllästämässä nykykulttuurissa, jossa kaikki janoavat ihailua ja hyväksyntää?

 Seuraa monta sivua vastausten etsintää sekä Wallacen teoksista että muualta.

III osastosta löytyy myös Lukemista kaikille -essee. Siinä Melender arvottaa muutamia tunnettuja kirjailijoita alakanttiin. En sano asiasta enempää. Kannattaa itse arvioida suhteensa esimerkiksi Hannu Raittilan teoksiin.

IV osaston ensimmäisen jutun otsikkona on Ruotsalainen kostofantasia. Nyt ollaan sellaisten teosten parissa, joista osan minäkin tunnen, vaikken ole viihdelukemistojen suurkuluttaja. Melender antaa ajattelemisen aihetta myös minulle lukijana:

Paavo Haavikko tuumii Yrityksessä omaksikuvaksi: »Maailmassa on niin paljon todella suurta kirjallisuutta, että osaan kyllä hävetä, kun jokainen itse tehty kirjoitus vie omaa ja muitten huomiota pois siitä suuresta.» Toistelen noita sanoja mielessäni usein. Kirjoittamisen vaikeimpina hetkinä on lohdullista myöntää, etten kykene koskaan tekemään Kadonneiden illuusioiden, Rouva Bovaryn, Taikavuoren, Painovoiman sateenkaaren tai Alkeishiukkasten veroista mestariteosta.       

Voidakseen vaatia itseltään paljon vaatimatta liikaa kirjailijan tulee muistaa kuolevaisuutensa. Hyvät kirjat opettavat sitä, huonot kirjat eivät.

Tarkasteltavana on erityisesti Stieg Larssonin Millenium-trilogia. Kirjoja en ole lukenut, vaan katsonut niistä tehtyjä TV-dramatisointeja. Myönnän, että henkeä pidätellen seurasin kammottavia tapahtumia ja Lisbeth Salanderin rääkkäämistä. Jokin osa taisi harmikseni jäädä näkemättä. Melenderin pohdintojen jälkeen en enää haikaile sarjan perään. Painava osa Melenderin tekstiä käsittelee Larssonin elämänvaiheita ja niistä kumpuvia kirjallisia impulsseja.

Toinen juttu, Vapaan rakkauden harhat, ampuu rikki myytin 1960-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta. Kirjallisuus todistaa, ettei ilmiö ollut silloin mikään uusi ilmiö, vaan vanhastaan tuttu jopa erinäisiltä hyvinkin puritaanisiksi luonnehdittuilta historian kausilta. Ihmisillä on ollut alttius perversioihin ja niiden kätkemisiin kaikkein kirkollisimmissakin yhteisöissä. Eikä mikään ole pysynyt tyystin salassa, kuten kirjoista on voitu lukea.

Hauska oli lukea myös vertailuja, joissa suomalaiskirjailijoita ristivalotetaan amerikkalaisten miesprosaistien kanssa. Voin antaa väärän todistuksen, kun sanon, että esseiden kirjoittaminen näyttää olevan melkoisen miehistä puuhaa.

Paljon kuvia ja Kolme sisarta lauantaiannoksena

 Läntinen Uusimaa kutsui visiitille. Lauantain päivätarjonnasta poimimme emäntäni kanssa ohjelmaan meitä kiinnostaneet kolme näyttelyä Espoon modernin taiteen museosta Emmasta (http://www.emma.museum/): Per Maningin valokuvat ihmisistä ja eläimistä, Väiski Vemmelsääri ja kumppanit -esittelyt videoineen sekä Juhani Harrin Maailma matkalaukussa -esinekoosteet. Kaikin puolin oli antoisaa päästä Emmaan, jossa häpeäkseni en ole ennen käynyt.

Myös Helsingin taidemuseossa on esillä useita näyttelyitä. Keskityimme pelkästään Marjatta Tapiolan maalauksiin (http://www.hel.fi/hki/Taimu/fi/Toimipisteet/Helsingin_taidemuseo_tennispalatsi/TP_Nayttely_01). Kuva on peräisin museon nettisivulta. Isojen pintojen aistillisuus, voimakkaat värit ja  herkät viivat vangitsevat tutkimaan, mitä kuvista löytyy. Löytyy hahmoja, tunnistettavia, myyttisiäkin. Samalla tuntuu kuin maalaus siirtäisi energiaa kuvan äärellä seisovaan katsojaan.
Hämmentävän upeita teoksia.

 Iltapäivä oli jo pitkällä, kun ruvettiin hakemaan ruokapaikkaa. Sellainen löytyi aivan Kom-teatterin naapurista kadun vastakkaiselta puolelta. Sea Horse -ravintola (http://www.seahorse.fi/) yllätti sekä  kaurismäkiläisellä sisustuksellaan, rivakalla palvelullaan että rapeaksi paistetuilla silakoillaan. Koko isoa annosta en jaksanut syödä, mikä tiedoksi niille, jotka haluavat tuhdin aterian: Sea Horsesta sellaisen saa. Ruokalista ei konstaile. Iltaviiden aikoihin näkyi tunnettu perussuomalaisten kansanedustaja perheensä kanssa aterioimassa lihapullia lisukkeineen,  ainakin yksi näyttelijä parin tuttunsa kanssa jo maksamassa syömisiään. Ravintolan sivuilta löytyy ruokalista ja lisäksi juttua paikan historiasta kaikkine kuuluisine asiakkaineen. Tämän kuvan otin hetkellä, jolloin lähistöltä oli juuri tyhjentynyt muutama pöytä. Kohta ne taas täyttyivät uudestaan.

Ilta oli vielä nuori, kun poistuimme Merihevosesta ja köpöttelimme kadun yli Kom-teatteriin odottelemaan illan esitystä. Luvassa oli Anton Tsehovin Kolme sisarta. Poimin tähän yhden esityskuvan teatterin sivuilta (http://www.kom-teatteri.fi/). Kaikki olennaiset tiedot esityksestä löytyvät samalta sivulta. Mainitsen vain sen, että nuori ohjaaja Lauri Maijala kuuluu vielä opiskelevan teatterikorkeakoulussa, mutta on jo hankkinut nimeä muun muassa elokuvalla.

Mitä näimmekään? Emme tosiaan mitään Eino Kalima -toisintoa. Rajut tuulet ovat jo puhaltaneet kaiken sivistyksen tapaisen pintakoreuden näytelmän ihmisistä. Heidät näytetään rujon kiimaisina, eläimellisinä, laiskoina. Naamiaisia yritellään, ei tule valmista.

Tsehovin näytelmiä tehdään yhä uudestaan, koska ne puhuvat ihmisistä tavalla, joka ei vanhene. Mutta tuntuu kuin nykyohjaajat hakisivat vauhtia Andriy Zholdakin tapaisista kuuluisuuksista, saati Jouko Turkasta, Kristian Smedsistä ynnä muista, ja panisivat ranttaliksi kahta hurjemmin. Syksyllä näin Zholdakin ohjaaman Kirsikkapuiston Turun kaupunginteatterissa ja lumouduin näkemästäni. Eilen en. Näytelmä toki julistaa pysyviltä tuntuvia totuuksia siitä, että onnea ei voi saavuttaa, sitä voi vain tavoitella. Jos Moskovaan pääsisi takaisin, siitä ei enää huomaisi mitään innostavaa. Haikailu jatkuisi. Mutta millä melskeellä ja riehunnalla tätä tolkutetaankaan! Tuttua alkaa olla sekin, että esitys venyy ylen pitkäksi. Eilen näyttelijöiden - ja katselijoidenkin - fysiikkaa koeteltiin kolmen ja puolen tunnin sessiolla.

Tulkinta sai vastakaikua. Katsomosta kuului innostunutta naurua sopivin kohdin. Nuorisoa oli paljon paikalla. Lieneekö esitys tehty näköisekseen siksi, että se tavoittaisi aivan uudet sukupolvet? Jos jo Turun Kirsikkapuiston tulkinnasta mutistiin "Missä Tsehov?", niin Kom-teatterin esitystä on kurottu melkoisesti irti alkutekstistä. Esimerkiksi pitkä englanninkielinen palopuhe naisten tarpeesta tasa-arvoisuuteen oudostutti ainakin minua. Samoin osoitteleva kuvitus nuoren aviovaimon repsahduksesta pelkäksi nisäksi ja kakkavaipan kanniskelijaksi korostanee alle kolmekymppisen ohjaajan ajatuksia naimisiin menon älyttömyydestä. Kuulin ja näin tulkinnasta, että rakkaus katoaa ja tylsyys astuu tilalle, kun mennään naimisiin. Alkaa veto syrjähyppyihin. En muista, mitä Tsehov on kirjoittanut. Tekstiä tarkoin lukemalla asia olisi selvitettävissä, mutta jääköön.


Mukavalta tuntui, kun ohjaaja oli itse paikalla esityksen alusta loppuun. Hän huolehti hymyilevänä  jopa yleisöstä toivottaessaan sanattomasti meidät tervetulleiksi. Väliajalla hän kehotti kohteliaasti meitä poistumaan katsomosta. Esityksen päätyttyä.ohjaajan tutut halailivat häntä innoissaan. Runsain aplodein kiiteltiin myös antaumuksellisesti ja taiten roolinsa tehneitä näyttelijöitä. Kovaa hommaa, totta vieköön.

Mukaan e-kirjojen virtaan

 Jo kahden kokonaisteoksen verran olen nautiskellut lukemisesta kevyt lukulaite hyppysissä. Ison määrän kirjoja sai vapaasti ja nopeasti tallennetuksi Projekti Lönnrotista (http://www.lonnrot.net/). Tavoitteekseen projektilaiset mainitsevat, että kuten Elias Lönnrot keräsi kansanrunoutta jälkipolville, he keräävät ja pelastavat tulevaisuudelle vanhaa, usein vaikeasti saatavaa ja tuhoutumisuhan alla olevaa kirjallisuuttamme. Digitoinnnin kohteena ovat EU:n ns. 70+ säädösten mukaan tekijänoikeuksista vapautuneita suomen- ja ruotsinkielisiä teoksia.

Teokset ovat yleensä aina tarjolla puhtaina tekstitiedostoina, joten niiden monipuolinen käyttö ja tarvittaessa muuntelu toisiin tiedostomuotoihin on helppoa. Työtä tehdään tiiviisti yhdessä Projekti Gutenbergin kanssa.

Nautin lukemisesta, vaikka esimerkiksi  Joel Lehtosen Kerran kesällä -romaanin (1917) lukeminen pelkkänä tekstitiedostona jätti tyystin syrjään painetun kirjan ulkoasun, samoin tekstin kappalejaon ja alkuperäisen sivuille asettelun. Mutta kaikki muu on tallella: Lehtosen sävykäs kieli, satiirisuus, mehevät pikkukaupunkilaistyypit, kesätunnelmien taittuminen syksyn sateisiin myös ihmiskohtaloissa. Pelkkä paketoimaton tekstikin auttoi ymmärtämään, miksi teos on arvotettu kuuluvaksi Lehtosen parhaimpiin (http://www.savonlinna.fi/lehtonet/Lehtosen_Putkinotko-sarja.htm).

On siis minunkin aika tarkistaa  ensinnäkin se, mistä saa lisää e-kirjoja sekä maksutta että ostamalla ja mitä kaikkea valikoimista löytyy. Liedon kunnan kirjastosta kuulin eilen, että huhtikuun alusta Varsinais-Suomen alueen Vaski-kirjasto liittyy Helmet-systeemiin. Siinä on meneillään kokeilu, jossa kerätään asiakkaiden mielipiteitä digiaineiston käytöstä (http://www.helmet.fi/fi-FI/Digihelmet). Hyppään kyytiin oitis, kun tilaisuus tarjoutuu.

Toistaiseksi kotikunnan ja Vaski-kirjaston kautta tarjolla on perin niukasti e-kirjoja, niistäkin enin osa tietokirjoja (https://www.vaskikirjastot.fi/web/arena/e-kirjat). Jo muutama vuosi sitten ystäväni lainasi Turun kaupunginkirjastosta lukulaitteen. Minäkin testasin laitteen käyttöä ja havaitsin sen helpoksi, mutta se avasi tien vain sellaisiin valikoimiin, joista en piitannut. Silloin ei kiinnostanut jatkaa yrityksiä e-kirjojen parissa. Onneksi tilanne tuntuu muuttuneen.

Taas homma alkoi lukulaitteen kautta. Ilokseni opin käyttämään Sonyn lukulaitetta saman tien, mutta myönnän, etten itse varustanut sitä käyttökuntoon. Tiedän myös, että kirjastolainoja varten tarvitaan lisäksi Adobe Digital Edition -ohjelma ja ID-tunnus, jotta lainat pystyy siirtämään tietokoneelta lukulaitteelle. Sellaisia ei ole vielä ladattuna. Kunhan huhtikuuta eletään, kaikki tarpeelliset lisukkeet löytyvät sekä tietokoneesta että lukulaitteesta, ja pääsen käsiksi kunnon e-kirjavalikoimiin kotikoneelta käsin.

Käsiksi e-kirjoihin

Viikon mittaan on tullut höyrytyksi lukulaitteiden selvittämiseksi: mitä on tarjolla, miten ne eroavat tableteista, mihin kannattaisi panostaa, jotta voisi mukavasti lukea selällään maaten?

Mikrobitti- eli mB-lehdessä  1/2013 ilmestyi Kaj Laaksosen ja Kyösti Pärssisen laaja artikkeli E-kirjan hohto palaa vielä. Siteeraan jutun ingressiä:  

Musiikki, elokuvat ja pelit menivät jo bittimaailmaan. Kirjallisuus on viimeinen linnake, joka ei ole ottanut suurta harppausta digitaalisuuteen, vaikka ensimmäiset e-kirjat tehtiin jo vuosikymmeniä sitten. E-kirja kannattaisi yksissä tuumin pelastaa marginaalista. (s. 26.)

Artikkeli jakaantuu numeroituihin lukuihin: 1. Millä sitä voi lukea? 2. Mitä siitä puuttuu?3. Mikä siinä maksaa? 4. Mikä siinä on niin vaikeaa? 5. Voiko sen myydä? 6. Voiko sen edes lainata? (ss. 28 - 32.) Niinpä juttu tarjoaa perusteellisen katsauksen tilanteeseen, jossa ilmeisesti pian alkaa kuhista.

Jopa pari iPadin omistavaa ystävääni huokailee, että ollapa matkakaverina laite, jota jaksaisi pitää hyppysissään. Etelän hotellien puutarhoissa, joissa lomailijat pötköttelevät lepotuoleissaan, on nähty jonkun päivästä toiseen lukevan ilmeisesti Kindle-lukulaitteella Amazonista hankittuja kirjoja. Suomeksi niitä ei ole saatavilla, ainakaan vielä. Mutta Elisa Kirja, iBooks ja Project Gutenberg välittävät myös suomenkielistä kirjallisuutta. Sitä paitsi yli 70 vuoden ikäisiä tekstejä on jo kosolti toimitettu jakeluun maksutta.

Viime tiistaina Turussa käydessä löytyi pikku kauppa, jossa sain käsiini yhden mahdollisen lukulaitteen, Sony PRS-T2:n. Sony mainostaa sivuillaan, että
huippuohut ja -kevyt laite painaa vain 164 grammaa ja mahtuu taskuun - ei kylläkään minun taskuihini! Sen heijastamaton E-Ink® Pearl -näyttö on paperinkaltainen ja mustavalkoinen. Sivunvaihdot sujuvat sulavasti. Laitteessa  on Wi-Fi®-yhteys. Akun luvataan kestävän yhdellä latauksella jopa pari kuukautta.

Täytyy myöntää, että kiinnostuin. Mutta 189 euron hintaista laitetta en sentään ostanut päätäpahkaa, koska mB-lehden artikkelikin kehottaa tovin odottelemaan, mitä kohta tarjotaan. Piti myös tarkistaa, mitä paikallisesta kirjastosta saa. Voisiko laitteen lainata yhdessä e-kirjan kanssa? Ei onnistu, vielä.

Helsingistä kuulin uutisia, että siellä kirjastoissa on jonkin verran e-kirjoja lainattavissa suomeksi.

Mikä tärkeintä, Helsingin kirjastolla lienee sopimusneuvotteluja käynnissä kustantajien kanssa. Ilmeisesti suunnitellaan jonkinlaista keskitettyä palvelua tälle alueelle. Myös koulukirjastojen väki on valppaana kuulostelemassa, milloin e-kirjatarjonta kuunnolla liikahtaa.

Isoksi yllätykseksi sain kuin sainkin eilen Sonyn lukulaitteen kokeiltavaksi. Siihen oli jo yksissä tuumin kopioitu maksuttomia klassikoita iso määrä. Niistä luin ensi töiksi Minna Canthin Kauppa-Lopon. Hyvin sujui. Sitten yrittelin Aleksander Pushkinin Kapteenin tytärtä, mutta vanha suomennos vaikuttaa niin nuivalta, etten jatkanut. 

Meneillään on nyt  Joel Lehtosen Kerran kesällä. Nautin rikkaasta, sävykkäästä kielestä ja myös näkymistä 1900-luvun alun rappeutuvaan maalaiselämään kuin kaikuina Putkinotkosta.

Laite muistaa, mille sivulle lukeminen on keskeytynyt. Fonttikoon suurentaminen tietysti lisää sivumäärää. Muistaakseni minun valintani mukaisia sivuja on kaikkiaan yli 800. Pitänee katsoa netistä, kuinka monta niitä on painetussa kirjassa, ehkä parisen sataa.

Tällaisen pikku ylellisyyden kanssa ei pääsi luettava loppumaan. Olkalaukkuun mahtuisi vallan mainiosti tällainenkin vehje, josta löytyisi täysipainoista luettavaa vaikkapa junamatkan ajaksi. Eikä tarvitsisi tuskailla akun tyhjenemistä.