Uki 400 noteerattu

Heinäkuun lopun torstait olen jo monena vuonna pyhittänyt Uudenkaupungin reissulle. Tänä vuonna, jolloin kaupunki täyttää 400 vuotta, tuntui paikka erityisen tärkeältä, kun tuttu koulukaveriporukka kumppaneineen kokoontui tietyssä Balsaborgin historiallisessa pihapiirissä. Sitä vallitsee aviopari, jonka kumpikin osapuoli kävi koulunsa 'meidän luokassa' Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1950-luvulla. Tämä pari on luonut oivan perinteen jaella Uki-tietämystä, tilailla konserttilippuja niitä haluaville ja vielä tarjoilla aterioita milloin lähiravintolassa, milloin omalla pihalla vanhojen omenapuiden katveessa. Ihme ja kumma, että aina myös sää on suosinut. Niin myös eilen. Lämmintä iltaa olisi voinut jatkaa Lyhtyjen yössä aivan pihapiirin tuntumassa. Nykyisin se osuus tapahtumista tuppaa jäämään pois, koska itse kukin istuu mieluummin tuolilla kuin piknik-viltillä, jolta ei niin vain nousta ylös kangistunein nivelin.

Ensi kertaa Crusell-viikolla tarjottiin pienelle yleisömäärälle kamarikonsertti eräässä yksityiskodissa. En olekaan aiemmin istunut kuuntelemassa elävää musisointia näin privaatisti. Oli myös jännä päästä näkemään kookkaan, vanhan ja huolella kunnostetun puutalon koko pihapiiri hienoine portteineen. Kuultiin, että Bernhard Henrik (Berndt) Crusell on elänyt kahdeksan ensimmäistä vuottaan näillä seutuvilla, ehkä jopa konserttipaikan talossa.

 Hymyilevä isäntäväki kätteli tulijat sisälle arvokkaan porvariskodin asuinhuoneisiin mentäessä. Saliin ja pariin sivuhuoneeseen oli roudattu riittävästi mukavia istuimia, joten kaikille löytyi paikka ja siltä ohjelmalehtinen. Kuvassa näkyy tilanne, jossa muusikot esitellään konsertin alkajaisiksi.
Kukin heistä tunnetaan soittimensa taiturina. Myös säveltäjä Rauno Melos näyttäytyi ja lupasi jatkaa säveltämistä jäätyään vastikään eläkkeelle.

Kuten viereen kuvatusta ohjelmasta selviää, muusikoiden kokoonpano vaihteli. Viimeinen sävellys tulkittiin kaikkien kolmen yhteissoittona. Osasin nautia kuulemastani, vaikken mikään musiikintuntija olekaan.

Parasta korvilleni taisi olla Ismo Eskelisen soittama ja  sovittama Isaac Albénizin Asturias. Myös Minna Juutilaisen lyhyesti esittelemien kahden huilun erilaiset äänimaisemat olivat minulle uutta. Harri Mäki puolestaan paitsi soittaa klarinettia myös opettaa Sibeliusakatemiassa.

Palattaessa Balsaborgiin löytyi Uudenkaupungin torin laidalta lähes uskomaton ilmestys. Näytteille oli pantu Saab 96 hempeässä kuosissa. Paikalliset naiset - mukana luokkakaveri - olivat verhonneet auton virkkauksin ja rakennelleet istuimille muhkean matamin kuskiksi, jonka vierellä möllötti lupsakka ukkeli. Monenlaista rekvisiittaa oli askarreltu ikkunoille ja takaistuimille. Mitäpä näppärät naiset eivät keksisi ja toteuttaisi!

 Kulttuuriannin perään nautittiin virvokkeita ja ehtaa vakkasuomalaista lohisoppaa. Juomanlaskija löytyy aina omasta takaa. Sopankeitto oli ulkoistettu kokille, joka toimitti oivaa lusikoitavaa semmoisen satsin, että sain siitä osuuden kotiin vietäväksi, kun kauniisti pyysin. Suurkiitos!

Viereisessä kuvassa isäntä aloittelee sopan kauhomista lautasille. Emäntä valvoo pöydän ääressä homman sujumista. Kelpasi niin, että lisää haettiin.

Näissäkin kemuissa sokeri löytyi pohjalta. Talonväen yhden tyttären lapsista näet kaksi, Miili ja Juuso, kantoi pöytään tekemänsä kakun ja kukkurallisen kipon tuoreita mansikoita. Tämä pari sai oitis ansaitsemansa aplodit odottavalta pöytäkunnalta.

Näissä ympyröissä on aina ollut helppoa  muistella mukavia. Hyvin ravituilta juttu luistaa, naurukin irtoaa herkästi. Kaiken kaikkiaan elämää tuntuu vallan mukavalta!

Kasvamista ja kasvattamista

On meneillään rytminvaihdos meikäläisen kesä-elämässä. Lähiaikoina toimin koirakaksikon seuralaisena Turussa, kun sen isäntäväki reissaa Huippuvuorille. Muitakin hoitajia koirille on sovittu, joten homma ei ole mitenkään yletön. Alkuviikolla on riittänyt kotipuuhia mansikoiden pakastamisessa ja iPadin käytön opettelemisessa, kunnes eilen jo iltapäivästä tuntui, että nyt piisaa.

Niinpä hain tallennuksistani pitkän Boyhood-leffan, merkkitapaus heti  ilmestyessään. Hiljattain katsomani  Rakkautta ennen -sarjan ohjaaja Richard Linklater näytti taas, kuinka ihmisiä voi tarkastella lämpimästi tutun tuntuisissa oloissa. Kiehtovaa!

Elokuvan esittelyteksteissä korostuu, että se on Mason Evans Juniorin (Ellar Coltrane) kasvutarina 6-vuotiaasta 18-vuotiaaksi, mikä tarkoittaa elokuvan autenttisen aineiston filmaamista 12 vuoden ajan. Koska näyttelijät pysyvät samoina, katsoja näkee myös Masonin ja hänen isosiskonsa Samanthan (Lorelei Linklater) vanhempien muuttuvan. Sinnikäs äiti, Olivia (Patricia Arquette), on jäänyt yksin lastensa kanssa, kun isä häippäsi leffassa kuullun mukaan Alaskaan. Sieltä tämä pöllähtää ykskaks moikkaamaan hämmästyneitä lapsiaan. Katsoja näkee ja kuulee lasten tapaan ikkunasta, kuinka vanhemmat riitelevät kiivaasti pihalla. Isä, Mason Sr. (Ethan Hawke), vaikuttaa yhä teinipojalta, jonka kyytiin ei ole helppo antaa lapsia. Pitkään juuri äiti on se, joka kaikin puolin huolehtii lapsista ja heidän koulunkäynnistään. Näyttää siltä, että urakka on niin iso, ettei äiti ehdi tai osaa laisinkaan nauttia fiksuista lapsistaan, kun taas huithapeli isä osaa.

Rasittunut äiti tienaa liian heikosi, mutta ryhtyy jatkamaan kesken jääneitä opiskelujaan, onnistuu, pääsee itse opettamaan ja palkkaakin alkaa tulla entistä paljon enemmän. Kuulostaa perin tutulta! Itseltäni meni viisi vuotta opiskelujen alkuaikoina lasten saamiseen ja muuttamisiin. Onnekseni en kuitenkaan jäänyt yksin. Ajan oloon jatkoin liiankin innokkaasti lukupuuhia, mistä yhä mieltä vaivaa muutama muistikuva. Esimerkiksi gradua tehdessäni tytär oli kolmannella luokalla. Ensi töikseen koulusta tultuaan hän kyseli huolissaan, montako sivua olin ehtinyt kirjoittaa. No, istuimme toki heti yhteiseen pöytään kaakaolle, mutta sitten taas palasin jatkamaan omaa hommaani. Lapset joutuivat keksimään itse ajankulunsa, mikä kai silloin tarkoitti kaverien kanssa ulkona juoksentelemista. Myönnän, että kovin nuoret vanhemmat eivät pysty keskittymään lapsiinsa, kun oma aikuisuus on hädin tuskin ulottuvilla. Unelmat kaikesta siitä, mitä aikuisena voisi tehdä, saattavat viedä mukanaan niin kuin elokuvan isän.

Vuosien mittaan isä-Masonista kuitenkin kehkeytyy kunnon kumppani lapsilleen. Hän on se, joka rohkenee ottaa puheeksi jopa ehkäisyn välttämättömyyden, kun teini-ikäiseksi varttunut tytär on menossa kotibileisiin, jonne tämän poikaystäväkin tulee. Katsoja pääsee kärryille muutoksista isässä muun muassa autojen kautta. Lennokas urheiluauto vaihtuu tila-autoksi. Täyttä herkkua ovat ne kohtaukset, joissa isä- Mason retkeilee, keilailee ja juttelee lastensa kanssa.

Huikeaa oli seurata, kuinka lapset joutuvat sopeutumaan vanhempiensa tai lähinnä äitinsä vaihtuviin aviomiehiin. Suhteet päättyvät katastrofiin, mistä aina seuraa muutto uuteen asuntoon ja uuteen kouluun. Entisiä lähes sisaruksilta tuntuneita miehen lapsia saati koulukavereita ei ehkä pääse enää ikinä tapaamaan. Silti lapset jaksavat aina uudestaan aloittaa, kun eivät muuta voi.

Kaikista arkielämän nyrjähdyksistä huolimatta leffan lapset pärjäävät. Kun Mason pääsee high scoolista, äiti järjestää kunnon juhlat. Mukana on myös isoäiti, minkä erityisesti panin merkille. Samanthan lahjakkuus on ollut ilmeistä alusta asti. Koulun päättyessä Masonin kyvyt valokuvaajana osoittautuvat niin merkittäviksi, että hän saa stipendin yliopistoon. Äidin reaktio kummankin lapsen lähdöstä opiskelemaan kauas pois yllätti minut. Äiti näet näki mahdolliseksi aloittaa aivan 'oma elämä'. Hän suorastaan häätää lapset luotaan eikä suostu varastoimaan mitään lastensa tavaroista uusimpaan, entisiä pienempää asuntoon. Sinne mahtuu vain äiti. Itkuunhan sellainen ratkaisu johtaa.

Vaikea minun on kuvitella, ettei tämä äiti enää ikinä kuulostelisi lastensa vointia tai etteivät lapset tulisi äitinsä luo. Ehkä lopputilanne näyttää vain sen, kuinka kaikkensa kasvattajana kakistanut nainen tuntee itsensä tarpeettomaksi, tyhjäksi ja antaa vallan uupumukselle, kun ei muuta osaa. Väsymyksen väistyessä hän jaksanee asettua siihen asentoon, johon vanhempien on totuttava lasten lähdettyä pesästä. Eihän lähtö mikään välirikko ole edes Boyhood-leffassa. Sitä katsoessa olin herkkänä aistimaan jatkuvuuksia, sillä pari päivää sitten tapasin ilokseni nuorimmat lapsenlapseni yhteisellä aterialla. Kumpikin on Boyhood-leffan loppujakson nuorten tapaan aikuisuutensa alussa. Silti yhteydet vanhempiin, sukuun ja kavereihin ovat melkoisen kiinteät.

Yhden mainion kritiikin luin tästä herkkävireisestä leffasta ja suosittelen sitä muillekin. Teksti on Nina Holmin, julkaistu 9.10.2014.

Siirtolaisuuden historiaa Mobergin malliin

Vilhelm Mobergin Utvandraren-romaanisarjan neljännen ja samalla viimeisen osan Sista brevet till Sverige (1959) luin Alb. Bonnier boktryckerin painoksena vuodelta 1975 ja Turun kaupunginkirjastosta lainattuna. Viereinen kuva kannesta on itse otettu, koska netistä en sitä löytänyt. Itse kuva esittää romaanisarjan keskeisimpiä henkilöitä Karl Oskar ja Kristina Nilssonia vaiheessa, jolloin nuorehko Kristina lopen uupuneena tekee kuolemaa. Kirjan takakannen täyttää kasvokuva kirjailijasta.  

 Koko sarjasta Wikipedia tarjoaa melko lailla tietoa. Nykylukijan suureksi ihmeeksi

kerrotaan, että heti kirjojen ilmestyessä Moberg sai tuta ankaraa kritiikkiä niin Ruotsissa kuin Yhdysvaltain Minnesotassa, jonne ruotsalaissiirtolaiset asettuivat. Niin iso juttu teossarja kuitenkin on ollut, että sittemmin sarjaa on vaadittu liitettäväksi Ruotsin kansalliskirjallisuuden kaanoniin ja että Karlshamnin lähtösatamaan on pystytetty patsas Karl Oskar ja Kristina Nilssonille, romaanien tarpeisiin luoduille henkilöhahmoille. Aineksia näihin ja kaikkiin muihin henkilöihin ja tapahtumiin Moberg on hankkinut laajoin taustatutkimuksin, koska siirtolaisuuden historiaa ei kukaan vielä ollut kirjoittanut.

Joka osasta voi lukea suppean kuvauksen näistä Wikipedia-linkeistä:

• Utvandrarna (1949)
• Invandrarna (1952)
• Nybyggarna (1956)
• Sista brevet till Sverige (1959)

• Därtill finns Din stund på jorden (1963), som är ett slags uppföljare till utvandrarserien.

Sista brevet till Sverige koostuu kolmesta pääluvusta alalukuineen. Niitä edeltää lyhyt katsaus kirjan tapahtuma-ajan Yhdysvaltoihin otsikolla Landet som förvandlade dem. Sitä seuraavat I Bygget försinkas, II Astrakanäpplena är mogna ja III Nelson settlement. Epilogi jakaantuu kahtia: I Kartan från Ljuder, II Sista brevet till Sverige. 

Moberg liittää tuttujen muuttajien tarinaan niin Pohjois- ja Etelävaltioiden sisällissotaa kuin sioux-intiaanien kansannousua 1860-luvulla. Kristinan eno, hänen vanhin poikansa ja tämän vaimo tapetaan heti kansannousun alussa. Panin merkille, että kirjan maailmassa juuri äärimmäisen uskonnollinen eno, joka kaikessa luottaa Jumalaan ja vahvistaa Kristinassa samaa luottamusta, kokee läheisineen julman kuoleman. Karl Oskar ei vaimonsa tavoin antaudu Kaikkivaltiaan johdatukseen, vaan yhä uudestaan toistaa, kuinka ihmisen on luotettava omaan järkeensä. Jos ihminen ei itse auta itseään, mikään Jumalakaan ei häntä auta.

Romaanisarjan kolmannessa osassa Nybyggarna on huima kohtaus, jossa myrsky-yönä pariskunnan oveen kolkuttanut mies mustissaan osoittautuu papiksi. Kristina on haltioissaan sielunhoitajasta ja sijaa tälle sängyn. Aviopari valmistautuu nukkumaan lattialla, kun ladosta on haettu heiniä patjapussiin. Seuraavana aamuna vietäessä heiniä takaisin latoon niiden seasta putoaa iso kalkkarokäärme. Karl Oskar saa sen vaivoin tapetuksi. Pidin kohtausta enteenä. Se ei kuitenkaan toteutunut, ennen kuin ehkä nyt sarjan neljännessä osassa, jossa liika jumalusko vie Kristinan tuhoon. Voi olla, että painotan liikaa kohtauksen merkitystä. Perusteiksi löydän ne monet painokkaat pohdiskelut, joissa Karl Oskar ja Kristina saavat sanoiksi sen, missä määrin omia ratkaisujaan voi jättää Jumalan haltuun. Kristina loittonee yhä pidemmälle suuntaan, jossa antautuu täysin Jumalansa huomaan - ja kuolee alle 40-vuotiaana.

Karl Oskar suree ja kaipaa pohjattomasti vaimoaan. Hän elää pitkään leskenä eikä taivu pyytämään Jumalalta anteeksiantoa, vaan päinvastoin Karl Oskar odottaa anteeksipyyntöä, niin  epäoikeudenmukaisena hän kokee Kristinan kuoleman. Tuntuu kuin Moberg olisi perin juurin tuskastunut sellaiseen jumalisuuteen, joka tyystin hämärtää ihmisen oman ajattelun. Hän on luonut Kristinasta ja tämän enosta sellaiset henkilöt, jotka uppoavat yhä syvemmälle kuvitelmiinsa Kaikkivaltiaasta. Romaanissa käy pahasti, kun Raamatun sana syrjäyttää lääkärin vakavan varoituksen. Usko ja siihen kätkeytynyt halu voittaa järjen, kun Kristinan aloitteesta pariskunnan avioelämä jatkuu. Tuota pikaa Kristina on taas raskaana. Tapahtumaketju on vavahduttavaa luettavaa. Siihen liittyy sykähdyttävästi myös Kristinan omenapuu, jonka läpikuultavaa hedelmää kuoleva ehti kevyesti maistaa, ennen kuin lipuu pois ja jättää miehensä siinä vakaassa uskossa, että he vielä tapaavat.

Mobergin romaanisarjassa kymmenen vuotta on se aika, jossa Karl Oskar ja Kristina ehtivät rakentaa elämänsä kokonaan uudestaan. Karl Oskar on yhä suuria rakennussunnitelmia, mutta Kristinan kuoltua hän itse ei niitä toteuta, vaan ne jäävät pojille. Nämä ovat vanhempiensa tapaan kunnollisia ja toimeliaita, kun taas Karl Oskarin pikkuveli Robert osoittautuu äkkiä tuhoutuvaksi haihattelijaksi.

Romaanien henkilöinä on melkoinen kokoelma eri motiivein liikkeelle lähteneitä siirtolaisia. Tarkimmin heistä tulee kuvatuksi Ulrika i Västergöhl. Hänestä on kehkeytynyt itsetuntoinen, mitään pelkäämätön nainen huolimatta varhaisvuosista huutolaislapsena, jonka isäntä raiskaa tytön ollessa 14-vuotias. Kotipaikkakunnalla hän hankki elantonsa hyljeksittynä Gladana, huorana, synnytti ja menetti useita lapsia, kunnes liittyi Kristinan enon uskovaisten ryhmään ja lopetti entisen ammattinsa. Ulrikan elämä muuttuu tyystin, kun hän pääsee Amerikkaan lähtijöiden matkaan. Ulrikan suusta kuullaan kitkerimmät kommentit entisen kotimaan heikkoja sortavasta maallisesta ja kirkollisesta esivallasta. Yhdysvalloissa kukaan ei halveksi tätä komeaa naista, jolle ilmaantuu useita kosijoita. Hän avioituu baptistipastori Henry O. Jacksonin kanssa ja saa vielä monta aviolasta. Loppujen lopuksi pitkään kauneutensa säilyttävä Ulrika vanhenee arvostettuna baptistipapin leskenä, jolle siunaantuu myös varallisuutta runsaasti.  Hänen uskonsa Jumalaan säilyy maltillisena toisin kuin  Kristinan.

Sittemmin kuvat siirtolaisyhteisöistä ovat tarkentuneet, kun sosiologit ja historioitsijat ovat ryhtyneet tutkimaan muuttoaaltoja. Aika monia alan kirjoja olen lukenut, mutta en ainuttakaan ruotsalaisista Minnesotassa. Niinpä minulle Mobergin romaanit ovat tarjonneet yli sadan vuoden takaisista tapahtumista valtavan tietopaketin. Silti nimenomaan kirjojen henkilöhahmot olivat niitä, joiden kohtalot pakottivat jatkamaan lukemista, kunnes Smoolannin Ljuderista keväällä 1850 lähtenyt muuttajien joukko oli saateltu tiensä päähän. Hyvin kauniisti Moberg rauhoittaa kerronnan loppua kohti. Epilogissa lukija seurustelee vielä tovin Karl Oskarin kanssa, kunnes saa lukeakseen  20. joulukuuta 1890 päivätyn kirjeen. Siinä naapuri, jolle Jarl Oskar on uskonut tehtävän, kertoo tämän Ruotsissa asuvalle sisarelle arvostetun miehen kuolleen 67 vuoden ikäisenä rauhallisesti nukkuessaan.

Vaihteeksi elokuvia

Eilinen ilta talvikodossa kului Richard Linklaterin Rakkaus-trilogiaa katsellen. Yle Teema lähetti sen 23. kesäkuuta. Koska en tuoreeltaan voinut uppoutua leffoihin, tallensin kehutun satsin, onneksi. Katsomisen alkuun päästyäni en malttanut lopettaa kesken, vaan annoin mennä yhteen syssyyn kaikki kolme.

Verkkotoimittaja Lauri Itäkannas on kirjoittanut tausta-artikkelin, josta varmistuu, että teos kattaa parin vuosikymmenen ajan päähenkilöiden elämästä ja että kukin osa keskittyy yhteen vuorokauteen. Ensimmäisessä osassa Rakkautta ennen auringonnousua (1995) eletään vuotta 1994 ja ollaan junamatkalla. Jesse (Ethan Hawke) ja Céline (Julie Delpy) alkavat jutella keskenään ja jäävät junasta yhdessä Wieniin. Ihmeellisen vaivattomasti kuljeskellaan, jutellaan, lähennytään, hurmaannutaan. Hyvin uskottavasti rakentuu kuva hiukan yli parikymppisistä nuorista, joilla on vain muutama tunti yhteistä aikaa ja jotka ovat kuin luodut toisilleen. Lämpimänä kesäyönä kaupunki, sen kuppilat, puistot ja Tonavan rannat tarjoavat lumoavia näkymiä. Katsojakin kokee olevansa lumottu. Aamun valjussa valossa koittaa eron hetki. Viime tingassa ehditään sopia uusi tapaaminen samalle rautatieasemalle puolen vuoden kuluttua, mutta edes tarkkoja nimiä saati puhelinnumeroita ei vaihdeta. Kiihkeisiin suudelmiin elokuva loppuu. Jotakin hetken tunnelmasta siirtyy kotikatsomoon, missä tällä kertaa pohdiskelin yksikseni, tapaavatkohan Jesse ja Céline enää ikinä.

 Toki oli selvää, että he tapaavat, koska saman tien käynnistin seuraavan osan Rakkautta ennen auringonlaskua (2004). Sovittu tapaaminen Wienin juna-asemalla ei toteutunut, vaan Céline ilmaantuu Pariisissa kirjakauppaan yleisön taakse kuuntelemaan Jesseä, joka esittelee bestseller-kirjaansa. On kulunut viisi vuotta Wienin lumosta. Taas on aikaa vain sen verran, että ehditään hiukan kävellä. Kuinka ollakaan, napataan muutama minuutti lisää yhteistä aikaa, ennen kuin Jessen on riennettävä lentokentälle ja takaisin Yhdysvaltoihin perheensä luo. Wienin tunnelmat toistuvat. Juttu sujuu, kelpo selityksiä löytyy sille, ettei Céline tullutkaan Wieniin. Yhtään kuollutta hetkeä tähänkään elokuvaan ei ole eksynyt. Varsinainen herkkukohtaus nähdään lopussa, kun Céline on vienyt pikaisesti Jessen asuntoonsa, jotta voisi esittää tälle yhden laulun. Kuullaan ja nähdään taianomainen esitys. Laulun sanat jäävät kaikumaan korviin ja Célinen hurmaava olemus askarruttamaan mieltä, kun musta loppuplanssi peittää ruudun. Tähänkö parin tarina voisi päättyä? Upea leffa säilytti intensiteettinsä viimeiseen ruutuun.

En paljoa kaivannut edes jaloittelua, ennen kuin jatkoin sarjan viimeiseen osaan Rakkautta ennen keskiyötä (2013). Siinä lomaillaan Kreikassa. Ohimennen selviää, että Jesse ei ehtinyt Pariisissa lennolleen, vaan hän jäi Célinen luo, mistä seurasi, että pian Céline odotti kaksosia. Elokuvassa kauniit tyttöset ovat jo isoja, samoin 14-vuotias Jessen poika, jota ollaan saattamassa lennolle äitinsä luo Yhdysvaltoihin. Lapsia ei näy, kun ollaan kirjailijaystävien luona Peloponnesoksella. Yhteisellä aterialla keskustellaan vilkkaasti ja sivistyneesti. Céline loistaa ironisuudellaan, josta pilkottaa kateus miehen menestyksestä. Pariskunta kävelee taas pitkään ja juttua riittää.

 
Hotellihuone odottaa. Mutta kaikki muu odotus menee aivan mönkään yhden puhelinsoiton myötä. 
Céline kääntää itsestään nurjan puolen esiin, raivoaa, oksentaa suustaan Jessen niskaan kaiken mahdollisen lapsia synnyttäneen ja hoivanneen naisen kaunan. Feministiset kiivailut ja uralla etenemisen halut pursuavat esiin. Äimänä seurasin, kuinka tilanne kärjistyi kärjistymistään ja kuinka Jesse jaksoi säilyttää malttinsa. Miehen pinna on tosiaan pitkä! Hän on se, joka lähtee karanneen perään rantatavernaan ja tarinoimalla onnistuu pikku hiljaa tyynnyttämään Célinen. Raivotar asettuu, kun Jesse osaa muistuttaa, kuinka itsensä aina vanhaksi tuntenut Céline voisi kahdeksankymppisenä muistella, miten hän juuri tänä nimenomaisena iltana ollessaan nelikymppinen saikaan nauttia rakastelusta... Niinpä. Elokuva päättyy taas yhtä arvoituksellisesti kuin kaksi edellistäkin, ja katsojalle avautuu tilaisuus rakennella jatkoa ihan itse.

Voi olla, että Rakkaus-trilogia saa vielä jatkoa, jos ohjaaja ja käsikirjoittajat jaksavat jatkaa pariskunnan kuvion tutkimista ja samat loisteliaat näyttelijät ovat yhä saatavissa rooleihinsa vaikkapa vuonna 2023.

Vilhelm Moberg, Invandrarna - matka mantereen halki

Muutamana viime viikkona olen viettänyt tuntitolkulla aikaa sekä kuuntelemalla että lukemalla Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-eeposta alkukielellä. Aloitin kolmannesta osasta nimeltä Nybyggarna (1956). Uppouduin kuulemaani niin, että päätin lukea koko sarjan ensimmäisestä osasta alkaen ja kirjoittaa jokaisesta oman blogitekstinsä.

Nyt on kolme osaa luettu tai kuunneltu. Niin kiireesti halusin jatkaa Utvandrarna-tarinan jälkeen, etten malttanut hakeutua kirjastoon, vaan ostin 7,90 eurolla Invandrarna-osan e-versiona. (Alkuteos 1952.) Oletusfontin kokoisia sivuja siinä on 289. Elisa Kirja esittelee tämän teoksen melko lyhyesti:

Folket från Ljuder kommer via New Yorks människomyller till den nya kontinenten. Skräckslagna embarkerar de järnvägståg och flodångare mot sin nya boplats, en vildmark om vars indianer mycket ont ryktats. Hemlängtan är svår för Kristina; för den utåtriktade Karl Oskar går det bättre.
Invandrarna (1952) är del två i Vilhelm Mobergs stora Utvandrarepos som under hela 1900-talet varit en mycket läst och älskad svit och som även filmatiserats. Det är svårt att föreställa sig någon enskild svensk författare som mer påverkat så många svenskar under en så lång period som Vilhelm Moberg gjort och fortsätter att göra.

Saatavana myös äänikirjana

Tiedostomuoto: E-kirja (EPUB, vesileimattu)
Kategoria: Böcker på svenska / Romaner
Kirjailija: Vilhelm Moberg
Kustantaja: Albert Bonniers förlag
E-kirjan julkaisuvuosi: 2013
ISBN: 9789100133191

Landet som tog emot dem -avausluku hahmottelee Yhdysvaltain alueen karttumisen 1840-luvulla, kunnes 1853 Meksikolta vielä ostettiin raja-alueita liitettäviksi Arizonaan ja New Mexicoon. Tällöin Pohjois-Amerikan Tasavallan muodosti 31 valtiota ja 8 territoriota. Niistä suuri osa oli lähes tyhjiä ihmisistä. Kun 1849 luotiin Minnesotan territorio sopimalla sioux-heimojen kanssa, avautui parissa vuodessa 20 miljoonaa eekkeriä neitseellistä, hedelmällistä maata viljelyksille ja asuttamiseen. Amerikassa oli, mitä Eurooppa kaipasi: tilaa nälkäiselle liikaväestölle. Silloisen maailman suurin kansainvaellus nytkähti liikkeelle.

Mobergin selkeä jäsentely pitää lukijan kyydissä. Pitkältä matka edelleen tuntuu, kun se jatkuu jatkumistaan etapilta toiselle mantereen halki. Lopulta kesän kallistuessa kohti syksyä tuttu joukko saapuu sinne, mihin Atlanttia ylitettäessä Karl Oskar oli päättänyt pyrkiä. Taylors Falls olkoon määränpää. Siellä on menestynyt jo viisi vuotta öölantilaispariskunnan poika, josta vanhemmat ylpeinä kertoilivat merimatkalla.  

Jo tutuksi tulleeseen e-kirjojen tapaan en taaskaan löytänyt sisällysluetteloa. Niinpä tein sen itse kopioi ja liitä -menetelmällä, jotta blogitekstistäkin selviäisi teoksen tapahtumien kulku. Pahaksi onneksi I osan otsikot harittavat enkä pysty muuttamaan riviväliä.

I SÖKARE AV NYA HEM

Ett skepp lossar sin levande last

Mjölk och vetebullar

Brevet till Sverige

Den skönaste stadsgatan i världen

Färd med ångvagnen

Färd med ångskeppet

Bönder på gräshavet

Far blöar

Det sista skeppet

Tässä ensimmäisessä pääluvussa kurjaan kuntoon suistunut joukko astuu maihin. Laivaan joudutaan vielä palaamaan, kunnes varmistuu, ettei tulijoissa ole koleraa. Seuraa joitakin päiviä New Yorkissa. Varsinkin Robertin ja Arvidin silmin katsellaan kaupunkia. Kaikki saavat vihdoinkin tuoretta ruokaa. Matka jatkuu luotettavan ruotsalaisoppaan avustamana, mutta pitkän merimatkan tapainen ahtaus ja kurja ruoka piinaavat uusillakin etapeilla. Pienin lapsi kuolee ja haudataan rantatörmään.

Silkkaa runoakin lukija kohtaa, kun saa Mobergin mukana nauttia sanoihin vangituista maisemista. En tunnista edes elokuvissa kokeneeni esimerkiksi preeriaa yhtä vaikuttavana kuin tällaisena tekstinä, joka jatkuu pitkään ohi katkelman:

De passerade genom ett oöverskådligt slättland, en ändlös tomhet av öppen, tuvig, flack mark. Lika litet som på Oceanen fann ögonen något fäste i omnejden: Inga träd, inga skogsdungar, inga kullar, inga backar, inga berg. Det var en enda syn de såg; en ängsslätt med vildgräs, örter och blommor, ett fält av tuvor och sänkor av gräs med böljor av gräs som på alla sidor rullade fram i oändlighet som bubblor på marken, och samma syn, samma gröna böljor, räckte ända bort till den rand, där det flata landet flöt ihop med himlens kupa – ända dit, där ögat icke mera kunde se. Liksom Atlantiska havet utbredde sig den trädlösa, öde vidden för dem som en enda trakt. Ingenting under himlarunden skilde den ena landsträckan från den andra. Grästuvan bubblade upp och sjönk ner och stod åter upp ur sänkan, grästuvan var slättens bölja, som var sig lik och kom igen hela landet igenom, som över hela nejden var densamma: När de såg en hade de sett dem alla. Det var denna enahanda trakt som kallades prärie. Under sjuttio dagar hade invandrarna överfarit Atlantiska oceanen, ett hav av vatten. Nu färdades de över det nordamerikanska slättlandet, ett hav av gräs.

Matka päättyy lopulta sateiselle Stillwaterin laiturille. Paikalliset ihmiset kaikkoavat, kun heitä yrittää lähestyä. Yllättäen joukko pääsee kuitenkin suojaan ja saa syödäkseen. Pastori Jackson on se hyvä mies, joka ei pelkää koleraa tai mitään muutakaan, vaan auttaa, kun näkee ihmisiä hädässä. Englannin taidon puutekaan ei haittaa.

II BOSÄTTNINGEN

Will no one help me?

Hem till en främmande skog

Den ängen lyser grönast som ligger längst bort

En småländsk squatter nedsätter sig

Att hjälpa sig fram med sina händer

Hemma vid Ki-Chi-Saga

Främmande i stockstugan

Modern och barnet

Brevet till Sverige

Toisessa pääluvussa lukija jännittää matkalaisten mukana, mihin lopulta joudutaan. Stillwaterista lähdetään jalkapatikassa läpi metsän kohti Taylors Fallsia lapset ja välttämättömät tarvikkeet aikuisten kantamina. Suurimmat matka-arkut jäävät odottamaan puutavarayhtiön kuljetusproomua. Metsämatkalla luonto tarjoaa ihmeteltävää ja runsaasti marjoja syötäväksi. Joki ohjaa kulkemista. Kolmen vuorokauden tarpomisen jälkeen seistään aukean laidalla ja katsotaan suoraan kahteen pyssynsuuhun. Mutta - kolmas paikalle tallustanut mies osoittautuu öölantilaispojaksi, joka tunnistaa äitinsä! Ja taas joukko pelastuu. Tästä eteenpäin naiset ja lapset välttyvät vaeltamisilta, sillä pian miehet sonnustautuvat tutkimaan, mistä kukin voisi vallata itselleen 160 eekkerin kokoisen maa-alan, kuten öölantilaismies tietää luvatun tulijoille.

Uudet valtaukset löytyvät kymmenisen mailin päästä Taylors Fallsilta. Karl Oskar on se, joka malttaa muita kauemmin etsiä ja varmistua parhaasta mahdollisesta maasta ympäristöineen. Kun paikka on vallattu ja pilkoin puunrunkoihin merkitty, on äkkiä rakennettava jokin suoja ihmisille. Perheet rahdataan paikalle, kun hatara, maalattiainen liiteri on pystyssä.  Saman tien on käynnistettävä hirsimökin rakentaminen, jotta selvitään yli talven.  Marraskuussa asutaan jo jykevien seinien ympäröiminä.

Kristinan ollessa kahden lapsen kanssa yksin sisällä tupaan ilmaantuu kaksi intiaania. Pyssyä myöten kaikki tarkastetaan, mutta mitään ei häviä kävijöiden mukana. Kristinan kauhistuksesta seuraa kumminkin se, että hänen synnytyksensä käynnistyy pari viikkoa ennen aikojaan. Yötä myöten Karl Oskarin on juostava metsän halki hakemaan Ulrikaa avuksi. Enkä minä voi jättää lukemista, ennen kuin lapsi on monen kiperän vaiheen jälkeen maailmassa.

III ATT BÄRGA LIVET ÖVER VINTERN

Indianen i trädtoppen

Invandrarnas almanacka

Mor ska baka brö

Brevet från Sverige

Ogifta Ulrika i Västergöhl gråter

Härhemma i Amerika – därborta i Sverige

Brevet till Sverige

Kolmas pääluku piinaa Karl Oskarin perhettä nälällä. Talvi on ennen kokemattoman kova, järvi jäässä, metsän eläimet piilossa. Mistään ei saa pyydystetyksi syötävää, rahaa ei ole jauhoihin, lainata ei kehtaa. Karl Oskar kokee kerran kauhun hetkiä palatessaan hukkareissulta Taylors Fallsista. Pimeässä hän eksyy, kokee kauhua, muttei rukoile Jumalalta apua. Kuolema kurkkii lähistöllä, kunnes mies osuu omiin jalanjälkiinsä. Lopen uupuneena hän rämpii lumessa kohti tuvan lämpöä ja selviytyy.

Kevään korvalla avuksi tulee se, että Karl Oskarilla on rannassa kolme seipäällistä heiniä, muttei enää edes lainalehmää. Metsäyhtiön miehet ostavat heinät selvällä rahalla. Niinpä taas päästään pälkähästä. Kun kevät etenee, ruokatilanne helpottuu monin tavoin. Alkaa pellon raivaus ja kylvötyöt lainahärin. Kevät hymyilee, mutta eri tavoin kuin Pohjolassa. Kristina valvoo koti-ikävissään. Lopulta hän tohtii puhua murheestaan Karl Oskarille. On kulunut vuosi siitä, kun kotikonnut Ruotsissa jäivät taakse keväällä 1850. Musertavalta tuntuu, ettei koskaan enää pääse takaisin lapsuudenkotiin. Kirjeet sentään lohduttavat ja se, että Karl Oskarin ehdotuksesta uusi kotipaikka nimetään Duvemålaksi Kristinan syntymäkodin mukaan.

Näin Mobergin tarina kulkee vääjäämätöntä rataansa New Yorkin satamasta Ki-Chi-Sagan rannalle. Selostuksestani uupuvat kaikki välikoukkaukset, joilla kirjailija maustaa kertomusta ja pitää lukijan silmät tiiviisti tekstissä. Paljon on puhetta monista uskonnollisista ryhmittymistä, joita Yhdysvaltoihin sikisi siirtolaisten mukana. Myös laulut vapaudesta toistuvat ja kirkastavat sen, kuinka väkevästi moni kirjan lähtijä halusi irti niin maallisista kuin kirkollisista valtiaista. Uskonnon nimissä harjoitettu ihmisten nöyränä pitäminen on jäänyt vanhaan maailmaan. Uudessa maailmassa vallitsee vapaus ja tasa-arvoisuus. Jopa Ulrika, kotipuolessa halveksittu huora, saa ihmisarvon. Tämä nainen osoittautuu monia muita terveemmäksi, vahvemmaksi ja avuliaammaksi, vaikka on kasvanut huutolaislapsena ja joutunut keskenkasvuisena isäntänsä raiskaamaksi.

Vapauden kaipuu sykkii vahvasti etenkin Robertin rinnassa. Hän on valmis seikkailuun. Arkinen työnteko ei hänelle maistu, sillä 18-vuotias nuorukainen haluaa rikastua äkkiä. Hän hautoo talven suunnitelmaansa häipyä Kaliforniaan kultakimpaleita keräilemään ja houkuttelee renkikaverinsa Arvidin mukaan. Koska osuin ensimmäiseksi kuuntelemaan äänikirjana Mobergin eepoksesta sen kolmannen osan, olen kaiken aikaa tiennyt, mitä kaveruksille tapahtuu. Haitaksi en tietoa kokenut, vaan paremminkin vavahduttavaksi, kun osasin keskittyä Robertin kehitykseen sellaisena kuin kirja sen kuvaa. 

Mobergin eeposta on helppo lukea. Sävykkään pikkutarkat kuvaukset milloin matkan vaiheista ja luontokohteista, milloin ihmisistä mehustavat tekstiä. Kirjat käsiinsä hankkimalla saa runsaasti asiapitoista ja samalla tiettyihin henkilöhahmoihin sekä heidän lähtömotiiveihinsa sidottua kiehtovaa luettavaa. Teksti valaisee komeasti tietyn ajankohdan suurta mullistusta ja kelpaa lukijalle mainiosti yhä näin 2000-luvun puolella. Kuvaus kumminkin tuntuu ihanteelliselta 'vaikeuksien kautta voittoon' -kilvoittelulta verrattuna siihen, mitä maailmassa näinä aikoina tapahtuu.

Lukematta minulta uupuu enää sarjan neljäs ja samalla viimeinen osa nimeltä Sista brevet till Sverige. Tartun kirjaan vielä tällä viikolla ja raportoin mietteistäni ennen pitkää. Kuinkahan Moberg ratkaisee tuttujen henkilöhahmojen tulevaisuuden?

Vilhelm Moberg, Utvandrarna - eepoksen alku

Kahdeksan päivää tarvitsin Vilhelm Mobergin siirtolaiseepoksen ensimmäisen osan lukemiseen. Se on nimeltään Utvandrarna, ilmestynyt ensi kerran 1949. Turun kaupunginkirjaston ainoa alkukielinen, nidottu kappale on vuodelta 2015 ja kuuluu Albert Bonniers Klassiker -sarjaan. Sivuja tässä osassa on 568, präntti siedettävän isokokoista, mikä osaltaan piti yllä lukemisen hinkua, kun myös kertomuksen käänteet kiinnostivat suuresti.

Aivan aluksi kirjailija luo näkymän 1800-luvun Smoolantiin ja siihen, kuinka vuosisatainen pysähtyneisyys natisi liitoksistaan ja alkoi murtua. Nälkävuosina levisi entistä laajemmalle tietoja, että kaukana lännessä on viljavaa maata ilman viljelijöitä. Kotiseudun kurjuudesta voi päästä eroon, kunhan uskaltautuu lähtemään. Avausluvussa Bygden som de lämnade Moberg luettelee faktoja Ljuderin lähtöpitäjästä, ihmisten elinoloista, hallinnosta, väestön rakenteesta, sielunhoidosta ja uskonnollisista hurmosliikkeistä. On siis kyse tosiasioihin pohjautuvasta romaanista.

Itse kertomus jakautuu kahteen osaan, kummassakin 15 lukua: I Grinder på Amerikavägen, II Bönder på havet. Kirjan lopusta löytyy sisällysluettelo, kiitos siitä.

Lukemani kirjan koristeellisen takakannen teksti tiivistää olennaisimmat seikat ja henkilöt  muutamiin riveihin. Mobergista tarjotaan perusfaktat.

Koska kirja on nykyisin kaupan myös e-versiona, katsoin, millä sanoin sitä esitellään Elisa Kirjassa. Tässä sitaatti:

En gråkall aprilmorgon år 1850 samlades några män, kvinnor och barn från Ljuders socken i Småland för att utvandra till Nordamerika. De kom från de små stugornas och de stora barnkullarnas land. De hade gjort uppror mot fattigdomen och nöden, mot det ändlösa slitet på steniga åkrar, mot prästens och länsmans myndiga överhet i 1800-talets svenska u-land. De lyssnade till locktonerna från och om det nya landet i väster som hade jord utan brukare och kallade på jordbrukare utan land. Om landet de lämnade, med fattiga grå byar, törnrossnår och silverbäckar, med kor och getter i lidren, berättar Vilhelm Moberg och om de människor som lämnade det: Karl Oskar, Kristina och deras barn, den religiösa svärmaren Danjel och hans milda hustru Inga-Lena, Robert med äventyrslusten brinnande i blodet, och den ogifta skökan Ulrika i Västergöhl.

Utvandrarna (1949) är första delen i Vilhelm Mobergs stora Utvandrarepos som under hela 1900-talet varit en mycket läst och älskad svit och som även filmatiserats. Det är svårt att föreställa sig någon enskild svensk författare som mer påverkat så många svenskar under en så lång period som Vilhelm Moberg gjort och fortsätter att göra.

Keskeiset henkilöt Karl Oskar Nilson, hänen vaimonsa Kristina ja pikkuveljensä Robert piirtyvät lukijan mieleen täyteläisinä niin ulkomuodoltaan, luonteenlaadultaan kuin hiljaa mielessä tuumituilta ajatuksiltaan. Veljesten vanhemmat asuvat kotitilalla syytinkiläisinä Karl Oskarin ja Kristinan asettuessa isäntäpariksi. 15-vuotiaan Robertin oma isä puhuu rengiksi erääseen taloon (samoin kävi omalle isälleni 1920-luvulla). Siellä Robert asuu hevostallin seinän takana surkeassa kopperossa yhdessä toisen rengin, Arvidin, kanssa. Isäntä osoittautuu niin kovakouraiseksi, että Robert karkaa pahoinpideltynä kesken pestiä. Ajatus Amerikkaan lähdöstä ja vapaudesta elää pojan mielessä.

Karl Oskar elättelee samaa unelmaa kuin pikkuveljensä, mutta vaatii aikaa, ennen kuin Kristina suostuu lähtemään ja kotipaikka voidaan myydä. Yllättäen matkalaisia kertyy paljon lisää, kun joukkoon liittyy naapurinmies ilman vaimoaan sekä omaperäisen uskonnollisen toiminnan takia pitäjästä häädetty Kristinan sukulaismies Daniel perheineen ja myös Ulrika tyttärineen. Nämä kaksi  ovat pysyneet mukana Danielin uskonpiirissä. Maineeltaan mustamaalattu Arvid pääsee mukaan suunnitelmiin, kun Daniel on pestannut hänet rengikseen.

Jo kuvaus matkanteosta hevospeleillä Karlshamniin auttaa nykylukijaa kuvittelemaan, mihin hankaluuksiin ihmiset joutuvat. Aikaa kuluu, kylmyys koettelee, lisäkuluja ilmaantuu. Kun vihdoin päästään laivaan, käy ilmi, kuinka ahdas se on kaikkiaan 78 matkustajalle. Miehistöäkin on parisen kymmentä. Koko joukosta kirjailija hahmottelee mietityttäviä kuvia, etenee verkkaisesti kuin laiva meren aalloilla. Kukaan ei tässä vaiheessa tiedä, kuinka pitkästi aikaa kuluu, ennen kuin ollaan New Yorkin satamassa. Tarkkakorvaiset kuulevat miehistön puhuvan, että matkan kuluessa ahtaus helpottaa. Kuinkahan moni siis kuolee? Tällaisin vihjein kirjailija houkuttelee lukijaa ottamaan asiasta selvää. Henkilöistä moni on jo tullut niin läheiseksi, että heidän puolestaan pelkää.

Kymmenviikkoiseksi vastatuulessa venyvän matkan kaikkinaiset vaiheet siirtyvät lukijan koettaviksi, kunhan jaksaa edetä tekstissä. On pikkuvauvoja sekä muita lapsia, kurkkupaisetta poteva tyttö, sydänvaivainen gotlantilaismies, vaatetäiden riesaa, makean veden vähyyttä. Ennen pitkää keripukki vaivaa Kristinaa niin pahasti, että hänen pelätään kuolevan.

Ruoka on kaameaa. Omat eväät loppuvat, laivan ruoka härskiintyy. Ihme, ettei kukaan saa ruokamyrkytystä. Kovassa myrskyssä lähes kaikki ovat merikipeitä, mikä entisestään lisää välikannen makuutilojen lemua.

Ja niin käy, että juhannusaattona 1850 perille New Yorkin satamaan saapuu 78 matkustajasta vain 70. Kahdeksalle on järjestetty hautajaiset merellä.

Mihin ja miten matka jatkuu? Kerran merellä Karl Oskar pohtii kysymystä ja saa aivan sattumalta kuulla, että Minnesotassa on viljavaa ja sääkin siellä suotuisampi kuin kuumassa etelässä. Niinpä jatkan eepossarjan kakkososaan nimeltä Invandrarna saman tien, jotta pääsen selville keskeisten ja muidenkin henkilöiden seuraavista vaiheista. Sen jo tiedän, että Minnesotan territorioon Karl Oskar perheineen päätyy.

Yhtä kiihkeästi kuin Mobergia muistan kauan sitten lukeneeni Väinö Linnan trilogiaa Täällä Pohjantähden alla. Luulenpa, että Linna puolestaan oli perehtynyt Mobergin siirtolaiseepoksen, jonka suuri aihe ja sen käsittelytapa tuntuu yhtä intensiiviseltä kuin Linnan oman suurteoksen. Kummankin kirjailijan tekstistä välittyy sellainen eettinen vire, joka ohjaa asettumaan kuvatun ympäristön vähäosaisten asemaan. Korostuupa sekin, kuinka joukossa on niitä, jotka uskaltavat tarttua toimeen. Molemmat merkittävät pohjoismaiset kirjailijat ovat laajentaneet lukijoidensa kokemuspiiriä kauas ohi sen, mihin itse kullakin on ollut mahdollisuuksia omassa elämässä. Muistui taas mieleen se tuttu toteamus, että on antoisaa lukea eri aikakausien merkkiteoksia.