Venekansaa ja muita liikkeellä vanhana jussina

Yllätyskutsu ilmaantui puhelimeen vanhan juhannuksen aatonaattona. Poika soitti ja viestitti, kun ei heti kuultu puhelimen yrityksiä yhteydenottoon. Kutsui veneretkelle Naantaliin. No, tottahan kutsua noudatettiin. Eilen 24.6. olisi ollut juhannusaatto vanhan kalenterin mukaan. Eipä sellaista ole enää vuosiin noudatettu eikä asiaa mitenkään muisteltu, kun isolla veneellä mennä huristeltiin Ruissalosta Naantaliin.

Miniä toimii kansimiehistönä. On köysien irrottamista ja pakkaaamista, on lepuuttajien siirtelyä. Leppoisassa kelissä hommat sujuvat tuskitta. Kovissa tuulissa on toisin. Silti vain kerran ketterän kohdalle on osunut kylmä kylpy.

Turun moottorivenekerholaisten marina sijaitsee aivan Ruissalon kylpylähotellin tuntumassa. Nopeusrajoitusta noudattaen marinasta lähdetään hitaasti, kunnes...

päästään Airistolle... Sitten mennään eikä meinata.

Ei aikaakaan, kun oltiin jo perillä. Tullessa Luonnonmaa tuli kierretyksi.

Tuohon rakoon oli määrä osua. Ja lopulta osuttiin, vaikka tuuli painoi paatin kyljestä kohti naapuria. Purjeenveneen omistaja oli paikalla ja ryhtyi avustamaan tönimällä. Lopulta mies hyppäsi laiturille vetämään käsin köysistä. Hetkeä aikaisemmin hän kuulemma oli ollut itse samoissa vaikeuksissa. Semmoista lienee usein. On hyvä ottaa vastaan apua ja myös antaa sitä tarvittaessa. Näin kunnon venekansalainen toimii.

Naantalin vierassatama on niin iso, että sinne on palkattu parkkiavustaja. Virka-asuun pukeutunut mies saapui eilen pienellä kumiveneellä neuvomaan, mihin tulijan sopii tähdätä.

Rantaan päästyä ei tarvinnut kauas askeltaa, kun jo löytyi ravintoloita rivissä, yksi mielestäni ihan uusi.

Trapin pihalle päädyttiin markiisin suojiin. Väkeä tuli ja meni. Henkilökunnalla piti kiirettä. Ei mitään helppoa hommaa helteellä. Ajan oloon saatiin, mitä tilattiin, ja oltiin suht koht tyytyväisiä. Ilokseni treffasin tuttuja. Unohtui vallan, ettei pitäisi tunkea lähietäisyydelle, kun halattiin ihan niin kuin ennen vanhaan. Tiedä sitten, miltä riemu näytti koronaviruksia tarkasti varovien mielestä.

Tärkeiden tuttujen tapaamista oli hauska myös seurata syrjästä, kun veneen aiemmat omistajat olivat kiinni samassa laiturissa. Heille sopi esitellä erinäisiä talven mittaan toteutettuja teknisiä uudistuksia. Kuultiin, että Espanjassa vakituisesti asuva pariskunta nauttii jonkin aikaa olostaan Suomessa päästyään sikäläisestä karanteenista. Isona lohtuna lienee entistä vielä paljon isompi vene, melkeinpä pienen mittakaavan loistoristeilijä. Rannalta sitä tovi tirkisteltiin.

Kaikessa nähdyssä ja koetussa riittää mökkiläisille sulateltavaa.

Näkemiin Naantali!

😎😎

Kiitos ihanasta retkestä Ilkalle ja Suskulle.

Retkiä lähipaikkoihin

Viikon mittaan on tullut retkeillyksi. Maanantaina toteutui piipahdus Tarvasjoella, yhdeksän vuotta Lietoon muuton jälkeen. Usein näet on puhuttu alakerran emännän kanssa, että pitäis käydä. Hän on mitä juurevin tarvajokilais-lietolainen. Sodassa kaatunut isä oli Tarvasjoelta, äiti Pakulan tilalta Liedosta. Tytär Marja-Riitta Perttula on paitsi kotiseutuneuvos myös Lieto-opas. 

Niinpä sain aimo annoksen asiantunevaa paikallistietämystä jo autossa, kun hiljaksiin ajelimme idyllisen Liedonperän kautta Tarvasjoen keskustaan. Silmät suurina katselin avaria viljavainioita. Pari kolme vuosisataa sitten ne kuulemma kasvoivat pusikkoa, jotka syttyivät herkästi palamaan. Tapahtumat ovat tallessa monissa paloon viittaavissa paikannimissä.

Liedon- tai Lietoonperä on 'aina' kuulunut Lietoon, Tarvasjokikin vuodesta 2015, kun parin tuhannen asukkaan pikkukunta koki pakkoliitoksen. Jurnutus asiasta kuulemma jatkuu, vaikka moni seikka on saatu kohennetuksi ja Lieto ottanut vastatakseen erinäisistä veloista. Uusi paloasemakaan ei kaikkia tarvasjokisia miellytä.

Erikoisin kohde löytyy Tarvashovina tunnetun, nykyisin suljetun paikan kohdalta maantien laidalta. Se on ortodoksinen hautausmaa. Sieltä saivat viimeisen leposijansa ne paikkakunnalla kuolleet venäläiset sotilaat, joita oli paljon majoitettuina taloihin Krimin sodan vuosina. Ei varmaankaan ihan helppoa.

Tiistaina oli vuorossa Ruissalo. Sinne on ollut päästävä vähintään kerran vuodessa, kun taas asun näillä kulmin enkä enää Hämeessä.

Käsittämättömän lämpimät säät houkuttelivat liikkeelle ystävän syntymäpäivänä. Aivan ensimmäiseksi painelimme Saaronniemeen. Entinen yksityishuvila palvelee kahvilana. Sieltä ostettiin reppuun tuoremehuja.

Polut johtavat meren rantaan. Saunaveljien ja -siskojen huoltorakennukselta männikön katveesta oli mukava tarkkailla Airistoa.

Uimareita ei vielä ollut liikkeellä suurin joukoin. Jokunen kuitenkin, muutamalla iho punaisena. Jonkin matkaa takaisin päin kävellessä löytyi kohta, josta voi poiketa luontopolulle.

Kaislikon takaa avautui erikoislaatuinen näkymä suurteollisuuden rakennelmiin. Samaan otokseen mahtui sekä Naantalin Nesteen tuotantolaitoksia että Mayerin telakan eri kokoisia nostureita. Niistä suurin on äskettäin paikalleen asennettu Goliath.

Synttärikahville askellettiin Ruissalon kylpylähotellin terassille. Aika äkkiä paikka alkoi tuntua turhan kuumalta. Niinpä siirryttiin venesatamaan.

Hiljaista oli arkisena tiistai-iltapäivänä. Bongasin sentään yhden toimeliaan maston huoltajan. Hän istui mukavasti telineessä, jota voi hissata ylös alas. Hyvin mies pääsi homman hoidettuaan palaamaan veneen kannelle ja riisumaan valjasistuimensa.

Kaupunkiin päin mennessä oli mukava vielä poiketa monille tutussa Kansanpuistossa, Ruisrockin kuuluisalla alueella. Hiljaista sielläkin, toistaiseksi. Ketään mieltään osoittavaakaan ei näkynyt, vaikka kevättalvella nousi melkoinen äläkkä kansallismaisemaan johtavan Promenadin puiden karsimisesta torsoiksi. Onneksi niissä näkyi versoja. Pitääpä seurata, kuinka paljon aikaa kuluu, ennen kuin puut komistuvat uudestaan kauttaltaan vehreiksi.

 Kansanpuiston tuntumassa on toinenkin upea väylä, nimittäin Pikku-Pukin Promenadi. Se on säästynyt rajuilta hoitotoimilta. Pyöräilijät ja kävelijät saavat rauhassa nauttia niin merinäkymistä kuin vanhoista pitsihuviloista suojassa aitojensa takana. Tämäkin reitti on niitä, joille mieli yhä uudestaan halajaa.

Tänään perjantaina ajelin taas Ruissaloon ja tapasin kymmenkunta koulukaveriani Honkapirtissä toukokuun perinteiseen tapaan. Hernesoppaa ja pannaria syötiin, jutusteltiin ja naurettiin. Koska yhtään kuvaa ei tullut napatuksi, liitän loppuun kauniin otoksen muhkeasta syreenistä. Se kukkii vielä pitkään kylpylähotellin edustalla, vaikka aurinko porottaisi kesäkuulle asti.

Kuvan myötä toivotan kaikille onnellista kesää kera lempeiden sateiden.Vettähän tässä jo kaivataan taivaalta!

Kukkakuvia ansarin suojissa

Ruissalossa toimii Turun yliopiston kasvitieteellinen puutarha. Sinne kelpaa poiketa kuvaamaan kukkaloistoa, kun ulkona tienposkissa ei vielä pilkota ainoatakaan leskenlehden keltaista kukkaa. Sisältä trooppisesta lämmöstä löytyi heti kuvattavaa. Tämä helakka kaunotar, jonka tarkka nimi jäi katsomatta, ojenteli terälehtiään kohti aurinkoa jättiläislumpeiden vieressä.

Kameralla ihanuuksia tallentavien lisäksi kasvit tarjosivat aiheita akvarelli- ja pastellitöihin. Turun sunnuntaimaalareita näet työskenteli kukin omassa paikassaan eri kasvihuoneissa. Heillä oli meneillään kurssi.  Ohjaaja kiersi tarjoamassa apuaan ja arvioitaan niille, joiden työ oli jo pitkällä. Sain luvan napata kuvan tästä akvarellista. Näkyipä kasvihuoneiden tuntumassa myös Mika Kaurismäen filmiryhmää. Tiettävästi tekeillä on hänen Kuningatar Kristiina -elokuvansa.

Trooppisen huoneen kuuman kosteuden perään pääsi nauttimaan subtrooppisesta ilmanalasta. Tämmöisen hapsukukan muistan joltakin ulkomaanmatkalta. Nyt kuva kukasta on tallessa tiedostoissani, vaikkakin nimettömänä.

Melko viileässä huoneessa kukkivat punaiset magnoliat runsaina isossa puussa.  Puun vierestä työntyi valoa kohti nuori kasvi, jonka hempeä kukka vetosi niin, että kuvakin onnistui ensi yrittämällä.

 Muotojen ja värien runsaus lumosi tänään enemmän kuin kasvien nimet tai ominaisuudet. Nikon D90 on ollut liian pitkään vähällä käytöllä, mutta kevään edetessä on tarkoitus virkistyä taas kuvaamaan. Kamerasta olisi mukava saada kelpo kaveri niin, että uskaltaisi paitsi kokeilla, mihin se pystyy, myös koetella itseään. Aika näyttää, kuinka onnistun.


Loppukuva olkoon itsellenikin passeli muistutus, mihin kamera pystyy, kun asetukset ovat kohdallaan ja käsi on pysynyt vakaana. Siinä aamen tämän päivän kameranpuuhille.

Melojapojasta miehen mittoihin

Eilen illalla kuopukseni tunnusti julkisesti, että hän täytti vaivihkaa 50 vuotta jo maaliskuun alussa. Kevätlämpimien toivossa kaveriporukka oli kutsuttu vasta nyt moottorivenekerhon paikkaan Turun Ruissalossa.

Vahva joukkue saapui muun muassa Kangasalta. Sen jos minkä tunnen minäkin yhä yhdeksi kotipaikakseni, jossa lapset varttuivat ja selvittivät sekä peruskoulun että lukion. Sitten he häipyivät, mutta tulivat usein käymään entisessä kodossaan, joka tyhjeni meidän perheestä vasta  2003. Sydän sykähteli, kun tapasin monien yhteisten reissujen tuttuja ja sain terveisiä heidän vanhemmiltaankin. Entiset melojapojat olivat kaikin puolin varttuneet miehen mittoihin. Moni heistä asuu yhä kuulussa harjujen ja järvien kunnassa.

 Sisko piti veljelleen puheen kuvien kera ja muistutti, ettei velipoika ole elänyt päivääkään ilman systeriään. Monia otteluita on tarvittu, ennen kuin otteet ovat asettuneet toinen toisensa halaamiseen. Hyvältä näyttää. Eivät enää puukengät lentele niin kuin aika ajoin kauan sitten. Ovat puolisoineen jopa taipuneet toistensa sopuisiksi naapureiksi, mikä on jo melkoinen saavutus.

Yhteisen pihapiirin nuoriso loisti ohjelmanumeroillaan. Hommat hoituivat, eikä tekniikkakaan pettänyt. Kuvassa pojanpoika aloittelemassa tietovisaa, johon pöytäkunnat osallistuivat omina joukkueinaan. Perhe piti suunsa supussa ja antoi muille suunvuoron. Äidillä hiki nousi otsalle, kun muisteltiin muinaisia kepposia. Ne eivät akuutteina olleet ihan niin hauskoja kuin eilen muhkeasti kerrottuina legendaarisina tarinoina.

Suvun valmistelemien ohjelmien loputtua estradi ei kauaa pysynyt tyhjänä, kun jo kuultiin hilpeä puhe Australian-muisteloineen. Sitten ykskaks tarjolle ilmaantui ohjelmanumero T-paidoin. Takavuosien opiskelukaveri oli näet keksinyt oivan lahjaidean, joka toteutui neljällä paidalla sopivin tekstein. Kerros kerrokselta juhlakalu sai aina uuden paidan ylleen kuin elämän myötä karttuneiksi vuosirenkaiksi. Niistä rakentuu hirtehinen elämänkaari pojasta mieheksi, joka lopulta tunnustaa:"I'm so old!"

Orkesterin viritellessä soittimiaan tanssin tahdittamiseksi mummu, samalla valokuvaaja, häipyi pojantytär matkassaan kotia kohti.  Pojantytär hyppäsi kyydistä matkan varrelle. Hän näet oli vauhdikkaasti menossa saman tien omien kavereittensa synttäribileisiin.

Illalla kotona tapahtumia muistellessa tuntui siltä, että kaikilla oli niin mukavaa... Mikähän lienee ollut juhlimista jatkaneiden tunnelma aamulla?

Sulassa sovussa

Katsopa, mikä pilkottaa kivien lomasta. Kovin paljastavaa kuvaa alasti kellivästä miehestä en etäältä saanut puhelimella enkä tohtinut läheltä leikkiä paparazzia. Paikka on Ruissalon Saarronniemen vanhastaan tuttu nakuranta. Ja totta tosiaan, tänään kesälämpimänä tiistaina paikalla oli ainakin kolme nakuilijaa.

Rannan ja sitä kaartavan polun väliin nakurannalla aurinkoa palvovat ovat keränneet kuivia kaisloja muhkeaksi näkösuojaksi. Jos siihen vielä tehtäisiin portti, sen tunnuslauseeksi varmaan kirjattaisiin tämä: KEN TÄSTÄ KÄY, SAA HEITTÄÄ YLTÄÄN KAIKKI VAATTEENSA.

 No, eipä tullut riisutuksi edes pusakkaa, vaan tallustelluksi vaivihkaa polkua aivan Airiston ulapan äärelle. Siellä huomasin, kuinka pihlajat ja männyt ovat liittoutuneet, etten sanoisi kietoutuneet toisiinsa. Ihmeekseni mökin "perämettässä" näkyy mäntyjen vierustalla vain koivuja sekä pajuja, muttei pihlajia. Yhtenä syksyn askareena hävitän kaikki sellaiset koivu- ja pajupuskat, jotka häiritsevät havupuiden kasvua. Pihlajia aion suosia niiden kauneuden vuoksi. Olen jopa siirtänyt kolme pihlajan tainta entistä parempiin paikkoihin, jotta komeat puut ennen pitkää pääsevät oikeuksiinsa. 

Keväällä sitten joksus ihaillaan upeita kukintoja, syksyn tullen punaisena hehkuvia marjaterttuja. Kaiken kukkuraksi pihlaja tarjoilee ihailijoilleen myös lehtiensä upean ruskavärityksen. Lopulta kun lehdet ovat varisseet, marjat jäävät vielä sekä ihmissilmien että linnunnokkien iloksi ja hyödyksi. Saarronnimessä tänään näin taas kerran, kuinka pihlajat suorastaan hehkuvat havupuiden vehreys taustanaan.

Parituntinen rannoilla kuljeskelu tarjoili myös kiehtovia merinäkymiä. Vaikka kuva joutsenpariskunnasta tärähti, muistan sen rauhallisen uiskentelun. Ei niillä enää huolta tämän vuoden  jälkikasvusta, luulisin, vaan tyyntä räpylöintiä oman puolison kanssa sulassa sovussa.

Muutama laivakin selällä näkyi. Silti vain purjevene seilaamassa suostuisassa tuulessa kohti Naantalia sai kaivamaan puhelimen vielä kerran laukusta ja napsaisemaan kuvan. Se jopa onnistui - tärähtämättä.

Sinne missä tuulee!

Eilen paras paikka löytyi Ruissalon kärjestä, Airiston tuulista. Vaikka nykyhuushollini pysyy monta astetta alle sen, mihin hellelukemat ulkona yltävät, viilennystä kaipaa. Niinpä auton nokka kohti Ruissaloa - satojen ellei tuhansien muiden tavoin. Tässä samalla terkut Vanskille!

Illan taittuessa seitsemän kahdeksan tiennoille, viimeisetkin perheet tekivät lähtöä kotiin kauimmaisesta niemen kärjestä. Nuoriso viinipulloineen oli silloin vasta menossa sinne rantaistuntoihinsa. Alueen hiekkarannoillakin näkyi yhä ihmisiä, muttei enää tungokseen asti.

Aina Saarronniemen ohi seilaa myös laivoja, niin isoja kuin pikkupaatteja. Eikä lintujakaan passaa unohtaa, sillä niitä riittää bongattavaksi monta sorttia.

Nakurannan narisija

Pari iltaa sitten Ruissalossa askeleet veivät tuulensuojaiselle rannalle, jolla myös nakuilijat tapaavat viihtyä. Tällä kertaa paikalla oli vain yksi kiviä kasaillut ukko, joka pian poistui. Jäljelle jäi namupaloja kärkkyviä pikku otuksia. Orava säntäsi ensimmäisenä miltei kylkeen kiinni, kun rupesin availemaan eväslaukkua. Kun mitään ei herunut, kurre loikki tiehensä. Silloin paikalla oli jo uusi yrittäjä kyttäilemässä. Kuvan naurulokki tepasteli edestakaisin valmiina hotkaisemaan, jos suupala heruisi. Ilmeisesti rannan vakituiset käyttäjät tarjoilevat yhtä ja toista syötävää, mutta minä pysyin kylmänä, vaikka tipu alkoi äkäisesti naristen äännellä. Kuulosti ihan kiroilulta. Ei sentään ampua ruiskauttanut haisevaa vastalausettaan yläilmoista käsin.

Lähellä uiskenteli kokonainen parvi joutsenia ateriapuuhissa. Niinpä luulisi lokeillekin löytyvän ruokaa luonnosta näin kesäaikaan. Rannalla piipersi myös yksinäinen alli. Kai se löysi syötävää vesirajasta, kun siinä niin uutterasti jotakin haki. Lokki oli ainoa, jonka yritteliäisyys kohdistui ihmisen eväisiin.

Paikka on kaiken kaikkiaan ylen ihana. Satunnaisenkin matkailijan kannattaa poiketa Ruissalossa ja hurauttaa saman tien Saarronniemen rannoille asti haistelemaan merituulia. Siellä tosiaan näkee lintuja läheltä avarissa maisemissa.

Sävyt vaihtuvat

Eilen illalla kannatti mennä mantereen sadekuurojen alta Ruissalon uloimmaksi ulottuvaan Saarronniemeen. Siellä ei näkynyt jälkeäkään sateista, mutta läntinen tuuli tuntui ja ajoi etsimään suojaisaa paikkaa. Löytyihän se. Siellä katse etsi kuvattavaa, eikä suotta. Merellä näkyi niin laivoja kuin lintuja. Kuvaan edelleen aukon prioriteetilla, valkotasapainoksi valitsin käsin ensin aurinkoisen sään. Vieressä sinertävä tulos (F/5, valotusaika 1/3200 s, ISO-200, valotus -1 step).

Toiseen kuvaan säädin valkotasapainon pilvisen sään mukaiseksi, mistä seurasi, että valotusajaksi tuli 1/4000 s ja kamera korjasi valotusta -1,3 stepillä. Tulos on sävyltään selvästi lämpimämpi kuin edellinen kuva. Kolmantena sävyltään mielestäni onnistunein otos. Valkotasapaino samoin kuin toisessa, valotusaika nyt 1/3200 s, ISO-200, valotus -1 step. Lisäksi laiva oli lähempänä ja zoomasin siihen voimakkaasti.