Retkiä lähipaikkoihin

Viikon mittaan on tullut retkeillyksi. Maanantaina toteutui piipahdus Tarvasjoella, yhdeksän vuotta Lietoon muuton jälkeen. Usein näet on puhuttu alakerran emännän kanssa, että pitäis käydä. Hän on mitä juurevin tarvajokilais-lietolainen. Sodassa kaatunut isä oli Tarvasjoelta, äiti Pakulan tilalta Liedosta. Tytär Marja-Riitta Perttula on paitsi kotiseutuneuvos myös Lieto-opas. 

Niinpä sain aimo annoksen asiantunevaa paikallistietämystä jo autossa, kun hiljaksiin ajelimme idyllisen Liedonperän kautta Tarvasjoen keskustaan. Silmät suurina katselin avaria viljavainioita. Pari kolme vuosisataa sitten ne kuulemma kasvoivat pusikkoa, jotka syttyivät herkästi palamaan. Tapahtumat ovat tallessa monissa paloon viittaavissa paikannimissä.

Liedon- tai Lietoonperä on 'aina' kuulunut Lietoon, Tarvasjokikin vuodesta 2015, kun parin tuhannen asukkaan pikkukunta koki pakkoliitoksen. Jurnutus asiasta kuulemma jatkuu, vaikka moni seikka on saatu kohennetuksi ja Lieto ottanut vastatakseen erinäisistä veloista. Uusi paloasemakaan ei kaikkia tarvasjokisia miellytä.

Erikoisin kohde löytyy Tarvashovina tunnetun, nykyisin suljetun paikan kohdalta maantien laidalta. Se on ortodoksinen hautausmaa. Sieltä saivat viimeisen leposijansa ne paikkakunnalla kuolleet venäläiset sotilaat, joita oli paljon majoitettuina taloihin Krimin sodan vuosina. Ei varmaankaan ihan helppoa.

Tiistaina oli vuorossa Ruissalo. Sinne on ollut päästävä vähintään kerran vuodessa, kun taas asun näillä kulmin enkä enää Hämeessä.

Käsittämättömän lämpimät säät houkuttelivat liikkeelle ystävän syntymäpäivänä. Aivan ensimmäiseksi painelimme Saaronniemeen. Entinen yksityishuvila palvelee kahvilana. Sieltä ostettiin reppuun tuoremehuja.

Polut johtavat meren rantaan. Saunaveljien ja -siskojen huoltorakennukselta männikön katveesta oli mukava tarkkailla Airistoa.

Uimareita ei vielä ollut liikkeellä suurin joukoin. Jokunen kuitenkin, muutamalla iho punaisena. Jonkin matkaa takaisin päin kävellessä löytyi kohta, josta voi poiketa luontopolulle.

Kaislikon takaa avautui erikoislaatuinen näkymä suurteollisuuden rakennelmiin. Samaan otokseen mahtui sekä Naantalin Nesteen tuotantolaitoksia että Mayerin telakan eri kokoisia nostureita. Niistä suurin on äskettäin paikalleen asennettu Goliath.

Synttärikahville askellettiin Ruissalon kylpylähotellin terassille. Aika äkkiä paikka alkoi tuntua turhan kuumalta. Niinpä siirryttiin venesatamaan.

Hiljaista oli arkisena tiistai-iltapäivänä. Bongasin sentään yhden toimeliaan maston huoltajan. Hän istui mukavasti telineessä, jota voi hissata ylös alas. Hyvin mies pääsi homman hoidettuaan palaamaan veneen kannelle ja riisumaan valjasistuimensa.

Kaupunkiin päin mennessä oli mukava vielä poiketa monille tutussa Kansanpuistossa, Ruisrockin kuuluisalla alueella. Hiljaista sielläkin, toistaiseksi. Ketään mieltään osoittavaakaan ei näkynyt, vaikka kevättalvella nousi melkoinen äläkkä kansallismaisemaan johtavan Promenadin puiden karsimisesta torsoiksi. Onneksi niissä näkyi versoja. Pitääpä seurata, kuinka paljon aikaa kuluu, ennen kuin puut komistuvat uudestaan kauttaltaan vehreiksi.

 Kansanpuiston tuntumassa on toinenkin upea väylä, nimittäin Pikku-Pukin Promenadi. Se on säästynyt rajuilta hoitotoimilta. Pyöräilijät ja kävelijät saavat rauhassa nauttia niin merinäkymistä kuin vanhoista pitsihuviloista suojassa aitojensa takana. Tämäkin reitti on niitä, joille mieli yhä uudestaan halajaa.

Tänään perjantaina ajelin taas Ruissaloon ja tapasin kymmenkunta koulukaveriani Honkapirtissä toukokuun perinteiseen tapaan. Hernesoppaa ja pannaria syötiin, jutusteltiin ja naurettiin. Koska yhtään kuvaa ei tullut napatuksi, liitän loppuun kauniin otoksen muhkeasta syreenistä. Se kukkii vielä pitkään kylpylähotellin edustalla, vaikka aurinko porottaisi kesäkuulle asti.

Kuvan myötä toivotan kaikille onnellista kesää kera lempeiden sateiden.Vettähän tässä jo kaivataan taivaalta!

Kepeää Intia-tekstiä, vilpoisaa suomalaismetsää

Aika ajoin Elisa Kirja suo asiakkailleen maksutta lukemista. Viimeksi latasin Sony Readeriin lahjana tarjotun Mikael Bergstrandin romaanin Delhin kauneimmat kädet (Delhis vackraste händer 2011). Suomentajaa ei mainita, mutta taittaja Jukka Iivarinen ja kannen suunnittelija Susanna Appel ovat saaneet nimensä www.bazarkustannus.fi-alkuteksteihin. Mittaa kirjalla on 350 siististi kääntyvää sivua, josta kiitos taittajalle.

Alkuun oli vaivalloista päästä vauhtiin lukemisessa, vaikka mainosteksti panee parastaan:

Hykerryttävän hauska tarina ruotsalaismiehestä, joka yrittää sopeutua Intiaan.
Göran Borg on keski-ikäinen mies. Silloin kun hän ei surffaile netissä, hän ajattelee ex-vaimoaan Miaa. Urakehitys on jämähtänyt paikoilleen, hiusraja kiipeää määrätietoisesti ylöspäin ja housujen vyötärönauha kiristää pahemman kerran. Kahta aikuista lastaan Göran tapaa vain satunnaisesti.
Göranista tuntuu, ettei elämä voisi olla enää yhtään kurjempaa. Mutta kyllä voi. Voi esimerkiksi saada potkut, tulla houkutelluksi chartermatkalle Intiaan, saada hirvittävän turistiripulin ja joutua hylätyksi rähjäiseen hotelliin Jaipurissa.
Mutta sitten hotellihuoneen oveen koputtaa Yogi, joka vie Göranin New Delhiin, missä tämä tapaa kauniin intialaisnaisen Preetin ja rakastuu päätä pahkaa. Asiassa on vain kaksi pientä ongelmaa: 1. Preeti on naimisissa. 2. Mahtavan teollisuuspampun kanssa.

No, pikku hiljaa teksti alkoi maittaa. Päähenkilö ja minäkertoja Göran katselee itseään melkoisen itseironisesti ja ympäristöjään tarkkasilmäisesti. Hän ajautuu jos jonkinlaisiin tilanteisiin ensin Malmössä, kunnes päätyy seuramatkalle Intiaan. Siellä tapahtumia riittää. Omaksikin ihmeekseen kertoja selviää niistä vähin vaurioin. Intialaisystävänsä Yogin avustuksella Göranille avautuu mahdollisuuksia, joista tavallinen turisti voi korkeintaan nähdä unta.

Käy niin, että lukija huomaa alavireisen viisikymppisen miehen rohkaistuvan. Tämä liikkuu lopulta itsenäisesti jopa slummissa, joka hämmästyttää järjestyksellään. Kertoja ei taivastele, vaan osoittaa tajuavansa Intiaa. Bergstrandista löytyykin tieto, että hän on asunut siellä neljä vuotta ja siis tietää, mistä kirjoittaa. Eikä ole lainkaan haitaksi, että kerrontaa sävyttää hilpeys. Äskettäin ostamani Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani Matkoja värin, tuoksujen ja vastakohtien maassa -oppaan kanssa kävi näet niin, etten jaksanut lukea asiallista tekstiä kuin noin 60 sivua. Ymmärsin toki, että jos lähtisin reissulle Intiaan, kirja olisi mitä pätevin tietolähde.

Toisin kuin Hämeen-Anttila Bergstrand piti kyydissään loppuun asti. Tuskin kumminkaan luen hänen Intia-trilogiansa kahta muuta osaa: Sumua Darjeelingissa - ja teetä ja Omenalaakson guru. Intia-tietämystään varmasti lukijakin niiden avulla kartuttaisi. Mutta teemana taitaisi jatkoissakin olla myös keski-ikäisen, eronneen miehen itsetuntemuksen ja -luottamuksen kohentuminen. Delhi-kirjassa tuli jo painavasti kerrotuksi se, että viisikymppiselle avautuu uusi elämä, kunhan uskaltautuu murtautumaan ulos raameistaan. Mitäpä sitä aihetta enää kepeästi kertaamaan.

***

Jos meikäläisestä Pohjolan asukkaasta hikisen kuuma Intia tuntuu perin juurin etäiseltä ja oudolta, niin taitaisi Intiasta tänne tupsahtanut kokea huhtikuumme hyisen eksoottisena. Jumpparyhmien kevätretkellä en muina vuosina muista tarponeeni lumessa niin kuin tänään. Ajelimme aamulla Lieto-opiston tilaamalla kyydillä Tarvasjoen Herrasmanniin ja kuulimme perille päästyä, että eilen oli tupruttanut lunta pilvien täydeltä.

Metsäretken kohteena oli Otsonlinna-niminen osa Herrasmannin matkailutilaa. Vanhaisäntä Heikki Mustamäki opasti porukkaa kotitilalta parin kilometriä hoidetun metsän ja pellon kautta määränpäähän. Siellä hän apuvoimin piti huolta makkaranpaistosta laavussa, jonne pääsee sisäkautta talon nurkkauksesta portaita pitkin.

Enpä ole ennen moista laavua nähnyt! Se on niin tilava, että yöpymäänkin mahtuisi varmaan parikymmentä pötköttäjää makuupusseissaan.

Erityisenä ohjelmanumerona oli kiitellä monitoimista Minnaa, ohjaajaamme, ja samalla saatella hänet jatkamaan opintoja. Minna Mustosen vieressä opiston rehtori Risto Suominen. Yhteiseksi iloksi mukana oli myös tuleva ohjaajamme Linda, jonka sukunimeä en ole tainnut edes kuulla. Muutaman kerran hän on jo ollut meitä ohjaamassa Minnan sijaisena. Hyvin homma sujui.

Kevätlämpimien ja kesän toivossa toivottelimme hyviä jatkoja kaikille ja lupasimme olla unohtamatta Minnaa. Kovin pahasti kylmettymättä palailimme ison bussin kyydissä takaisin kotiin. Eipä tee enää tänään mieli ulos, kun siellä kylmä tuuli jatkaa viuhuamistaan.

Tässä vielä asiasta kiinnostuneille YouTube-linkki Herrasmannista