Arvokkuudestaan huolehtiva hovimestari

Lähes yhdeksän tuntia vierähti kuunnellessa äänikirjana Tammen kustantamaa Kazuo Ishiguron Pitkän päivän iltaa (1989/2017). Sekä Helene Bützowin suomennos että Jukka Pitkäsen ääneen tulkinta siitä ovat niin vangitsevia, etten malttanut irrottaa nappeja korvista kuin hetkittäin. Kerronta etenee rauhallisesti hengittäen ja tarjoaa vähäisin äänenpainon muutoksin ironisia pilkahduksia. Henkilöhahmot, maisemat ja interiöörit kasvavat näköhavainnoiksi.

Ostin MP3-äänitteen vajaalla kympillä jo helmikuussa edullisena tarjouksena. Harvoin rahalleen saa yhtä huikean vastineen. Komea on kirjan esittelykin Elisa Kirjan sivulla:

 Leikkisä ja surumielinen mestarinäyte vuoden 2017 Nobel-voittajalta - kokovartalokuva perienglantilaisesta hovimestarista, arvokkuuden ja velvollisuudentunnon ruumiillistumasta.

On kesä 1956. Ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle Länsi-Englantiin. Matkallaan hän uppoaa muistoihin ja mietteisiin: takana on kunniakas ura lordi Darlingtonin palveluksessa, mutta nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, kaikki on toisin. Stevensin mieltä askarruttaa myös ystävyys talon entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin, jota hän aikoo käydä tervehtimässä.

Stevensin muistoista rakentuu tarkka kuvaus englantilaisen yläluokan elämäntavasta sotienvälisenä aikana ja hovimestarin moninaisista velvollisuuksista, joihin sisältyi huolehtiminen lordin tärkeistä ulkomaisista vieraista, kuten Saksan ulkoministeristä von Ribbentropista, sekä "elämän tosiasioiden" opettaminen isännän 23-vuotiaalle kummipojalle. Silloisten ihanteiden ja perinteiden vaalijana Stevens tuntee nyt elävänsä kuin väärällä aikakaudella.

Kazuo Ishiguron romaani sisältää haikean rakkaustarinan, kuvauksen ihanteiden traagisesta luhistumisesta ja oivaltavaa pohdintaa nykyihmisen velvollisuuksista muuttuvassa maailmassa. Booker-palkitusta Pitkän päivän illasta on tehty myös kiitelty elokuva, jossa pääosia esittävät Anthony Hopkins ja Emma Thompson.

 Elokuvaa en ole nähnyt enkä edes välitä nähdä. Se voisi pahasti häiritä upean kuuntelun muistelua. Mieleen jäi muun muassa se, kuinka hovimestari Stevens pitkin tarinaa puhuttelee minuakin lukijanaan ja ikään kuin vakuuttaa pohdiskelujensa vakavuudesta. Mitä kaikkea työnsä äärimmäisine hienouksineen hallitseva hovimestari saakaan sanotuksi palveluspaikastaan vaikkapa pöytähopeiden  kiillolla!

Traagisia sävyjä kerrontaan tulee, kun Stevensin isä, huippuluokan hovimestari hänkin aikoinaan, jää vaille palveluspaikkaa ja pääsee poikansa apulaiseksi. Vanhus ei enää selviydy raskaiden tarjottimien kantamisesta, kompastuu ja joutuu myöntymään tehtäviensä karsimiseen. Niukat keskustelut isän ja pojan välillä pysyttelevät ammattikysymyksissä. Edes isän halvauskohtaus ei irrota Stevens nuorempaa tehtävistään. Selitykseksi riittää, että isä olisi halunnut poikansa hoitavan vaativat työnsä. Sillä tavoin toimii arvokkuudestaan huolehtiva hovimestari!

Kirjan nimi saa monipuolisen, osin allegorisen selityksen automatkan lopussa. Stevens on tavannut neiti Kentonin, itse asiassa rouva Bennin, keskustellut hänen kanssaan pari tuntia hotellin ravintolassa katsellen kaatosadetta ikkunoiden takana. Kun on aika erota, Stevens tarjoutuu ajamaan neiti Kentonin bussipysäkille (!). Katoksessa seisten sanotaan viimeiset kohteliaat sanat ja se, ettei ehkä enää koskaan tavata. Sataa, sataa. Taas Stevensille jää kaihertava vaikutelma neiti Kentonista itkevänä. Paluu kaupunkiin ja rantalaiturille viimeistelee tunnelman. Ollaan pitkän päivän illassa. Rantalaiturin penkille viereen istahtaneen toisen, tosin entisen hovimestarin (herra Benn?) mietteiden myötä ajatukset ohjautuvat tulevaisuuteen. Ympärillä hilpeät ihmiset nauttivat toistensa seurassa. Stevens jää lopulta yksin. Mutta se, miten hän aikoo toimia, avaa vielä yhden tragikoomisen puolen hänen syvään juurtuneesta palvelualttiudestaan.

Ishiguron tekstien parissa haluaisin jatkaa pian uudestaan. Jos hyvin käy, luen vielä tänä kesänä Haudatun jättiläisen, jonka Markku Soikkeli mainitsee lyhyesti Aamulehdessä 9.7.2016:

Kazuo Ishiguro on nykykirjallisuuden elävä klassikko. Hänen romaaninsa Pitkän päivän ilta (1989) ja Ole luonani aina (2005) ovat niitä harvinaisia teoksia, jotka puhuttavat sekä tarinaltaan että kerronnaltaan. Kirjat tunnetaan myös poikkeuksellisen onnistuneista filmatisoinneista.
Englannissa kasvanut Ishiguro on käsitellyt mieluusti brittiläisen luokkayhteiskunnan kätkettyjä kerroksia. Hänen uusin romaaninsa Haudattu jättiläinen on nähty allegoriaksi brittiläisyydestä valikoivana historian unohtamisena.
Siihen yksimielisyys kirjan tarkoituksesta loppuukin.

  

Tässä vielä yksi linkki, joka vie erään lukupiirin havaintoihin Pitkän päivän illasta. Ja tässä toinen linkki, jossa Hannu Salmi luo tarkkoja pikasilmäyksiä elokuvaan.