Alastalon salissa - herkku kuunneltunakin

 Vuosituhannen alkuvuosina Turkuun asetuttuani tavaksi tuli käydä kesäisin Kustavissa Volter Kilpi -päivillä. Siellä väistämättä törmäsin paitsi Juha Hurmeen Yövieraat-teatterin esityksiin myös kaikkeen mahdolliseen Kilpi-tietämykseen. Pian ymmärsin, että minun oli ihan itse luettava Kilveltä ainakin romaani Alastalon salissa, mieluimmin koko hänen kirjoittamansa saaristolaissarja, jonka muita osia ovat Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Luettu on!

Lukiovuosina äidinkielen opettaja antoi kerran  joululomalla luettavakseni Kilven Batsheban. Kukaan muu ei saanut samaa kirjaa, eikä luetusta koskaan puhuttu, mikä yhä hämmästyttää. Sittemmin luin kirjan uudestaan, kun en lukiolaisena tajunnut tekstiä. Vasta aikuisena tavoitin raamatullisen tarinan hehkun.

Niinpä ennen pitkää ylvästelin Kilpi-päivillä ylläni musta T-paita, jonka opiskelukaverini, kollegani, sittemmin naapurini Marjariitta osti minulle. Paidan rintamus julisti suurin valkoisin kirjaimin:

OLEN LUKENUT ALASTALON SALISSA

Paita on jo käytetty loppuun, mutta omasta hyllystä esiin nostetun 405-sivuisen, Otavan kustantamana yhtenä niteenä 2004 ilmestyneen teoksen alkulehdelle huomasin kirjoittaneeni tämän:

 

Tätä nykyä Kilven pääteoksen voi halutessaan kuunnella Yle Areenassa Esko Salervon ääneen tulkitsemana.  Suosittelen perehtymään tähän Miia Gustafssonin 27.9.2020 toimittamaan YLE-uutiseen. Siitä selviää, mitä kaikkea urakka on vaatinut ja mistä Kilven saaristokuvauksessa on kyse.

Aivan äskettäin äkkäsin kerran illalla kokeeksi tarttua tarjoukseen. Ja kas, tuota pikaa olin taas aivan koukussa sekä Kilven ihmeelliseen kielellä luotuun maailmaan että Salervon tulkintaan Kilven tekstistä. Aikoinaan luetusta romaanista suurin osa oli kaikonnut muistista, joten kertaus kelpasi.

Vasta nyt kuunneltuna Alastalon saliin koolle kutsutut jykevät henkilöhahmot ovat ruvenneet elämään tajunnassani. Mitä tyyppejä he ovatkaan kaikkine piirteineen! Naisista tarjoiluineen esiin ovat marssineet toistaiseksi vain Alastalon emäntä Eevastiina ja tytär Siviä. 

Seitsemäs luku vie lukijan sekä kuuntelijan isäntien muistelemaan tapaukseen takavuosilta, jolloin tullin virkamiehet rommitettiin umpikänniin Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän alta, niin kuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkipoika. Kuuluu kokoontumisten toistuvaan ohjelmaan palata siihen, kuinka tullin nenän edestä tuotiin sokeritopat omiin rantapuoteihin. Mikä mehevä tarina!

Seuraavaksi siirryn kahdeksanteen lukuun, jossa kerrotaan, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi myötätuuleen kyörillä Turkuun.

Kuunneltavaa riittää moneksi toviksi, sillä lukuja on kaikkiaan 23. Silmäilin kirjan loppua: totta tosiaan sopimus yhteisvoimin rakennettavasta parkista valmistuu. Alastalon Hermannin komeat manööverit ja muiden kapteenien säestykset paitsi yhteiseksi nautinnoksi  myös  perille pääsemiseksi ovat toki olleet tarpeen. 

 

 Suosittelen myös näitä linkkejä:

Laura Airola HS 28.9.2020 

Tässä vielä linkki kirjallisuusviikkoon Kustavissa.

 

Arvokkuudestaan huolehtiva hovimestari

Lähes yhdeksän tuntia vierähti kuunnellessa äänikirjana Tammen kustantamaa Kazuo Ishiguron Pitkän päivän iltaa (1989/2017). Sekä Helene Bützowin suomennos että Jukka Pitkäsen ääneen tulkinta siitä ovat niin vangitsevia, etten malttanut irrottaa nappeja korvista kuin hetkittäin. Kerronta etenee rauhallisesti hengittäen ja tarjoaa vähäisin äänenpainon muutoksin ironisia pilkahduksia. Henkilöhahmot, maisemat ja interiöörit kasvavat näköhavainnoiksi.

Ostin MP3-äänitteen vajaalla kympillä jo helmikuussa edullisena tarjouksena. Harvoin rahalleen saa yhtä huikean vastineen. Komea on kirjan esittelykin Elisa Kirjan sivulla:

 Leikkisä ja surumielinen mestarinäyte vuoden 2017 Nobel-voittajalta - kokovartalokuva perienglantilaisesta hovimestarista, arvokkuuden ja velvollisuudentunnon ruumiillistumasta.

On kesä 1956. Ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle Länsi-Englantiin. Matkallaan hän uppoaa muistoihin ja mietteisiin: takana on kunniakas ura lordi Darlingtonin palveluksessa, mutta nyt kun Darlington Hallia isännöi amerikkalainen liikemies, kaikki on toisin. Stevensin mieltä askarruttaa myös ystävyys talon entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin, jota hän aikoo käydä tervehtimässä.

Stevensin muistoista rakentuu tarkka kuvaus englantilaisen yläluokan elämäntavasta sotienvälisenä aikana ja hovimestarin moninaisista velvollisuuksista, joihin sisältyi huolehtiminen lordin tärkeistä ulkomaisista vieraista, kuten Saksan ulkoministeristä von Ribbentropista, sekä "elämän tosiasioiden" opettaminen isännän 23-vuotiaalle kummipojalle. Silloisten ihanteiden ja perinteiden vaalijana Stevens tuntee nyt elävänsä kuin väärällä aikakaudella.

Kazuo Ishiguron romaani sisältää haikean rakkaustarinan, kuvauksen ihanteiden traagisesta luhistumisesta ja oivaltavaa pohdintaa nykyihmisen velvollisuuksista muuttuvassa maailmassa. Booker-palkitusta Pitkän päivän illasta on tehty myös kiitelty elokuva, jossa pääosia esittävät Anthony Hopkins ja Emma Thompson.

 Elokuvaa en ole nähnyt enkä edes välitä nähdä. Se voisi pahasti häiritä upean kuuntelun muistelua. Mieleen jäi muun muassa se, kuinka hovimestari Stevens pitkin tarinaa puhuttelee minuakin lukijanaan ja ikään kuin vakuuttaa pohdiskelujensa vakavuudesta. Mitä kaikkea työnsä äärimmäisine hienouksineen hallitseva hovimestari saakaan sanotuksi palveluspaikastaan vaikkapa pöytähopeiden  kiillolla!

Traagisia sävyjä kerrontaan tulee, kun Stevensin isä, huippuluokan hovimestari hänkin aikoinaan, jää vaille palveluspaikkaa ja pääsee poikansa apulaiseksi. Vanhus ei enää selviydy raskaiden tarjottimien kantamisesta, kompastuu ja joutuu myöntymään tehtäviensä karsimiseen. Niukat keskustelut isän ja pojan välillä pysyttelevät ammattikysymyksissä. Edes isän halvauskohtaus ei irrota Stevens nuorempaa tehtävistään. Selitykseksi riittää, että isä olisi halunnut poikansa hoitavan vaativat työnsä. Sillä tavoin toimii arvokkuudestaan huolehtiva hovimestari!

Kirjan nimi saa monipuolisen, osin allegorisen selityksen automatkan lopussa. Stevens on tavannut neiti Kentonin, itse asiassa rouva Bennin, keskustellut hänen kanssaan pari tuntia hotellin ravintolassa katsellen kaatosadetta ikkunoiden takana. Kun on aika erota, Stevens tarjoutuu ajamaan neiti Kentonin bussipysäkille (!). Katoksessa seisten sanotaan viimeiset kohteliaat sanat ja se, ettei ehkä enää koskaan tavata. Sataa, sataa. Taas Stevensille jää kaihertava vaikutelma neiti Kentonista itkevänä. Paluu kaupunkiin ja rantalaiturille viimeistelee tunnelman. Ollaan pitkän päivän illassa. Rantalaiturin penkille viereen istahtaneen toisen, tosin entisen hovimestarin (herra Benn?) mietteiden myötä ajatukset ohjautuvat tulevaisuuteen. Ympärillä hilpeät ihmiset nauttivat toistensa seurassa. Stevens jää lopulta yksin. Mutta se, miten hän aikoo toimia, avaa vielä yhden tragikoomisen puolen hänen syvään juurtuneesta palvelualttiudestaan.

Ishiguron tekstien parissa haluaisin jatkaa pian uudestaan. Jos hyvin käy, luen vielä tänä kesänä Haudatun jättiläisen, jonka Markku Soikkeli mainitsee lyhyesti Aamulehdessä 9.7.2016:

Kazuo Ishiguro on nykykirjallisuuden elävä klassikko. Hänen romaaninsa Pitkän päivän ilta (1989) ja Ole luonani aina (2005) ovat niitä harvinaisia teoksia, jotka puhuttavat sekä tarinaltaan että kerronnaltaan. Kirjat tunnetaan myös poikkeuksellisen onnistuneista filmatisoinneista.
Englannissa kasvanut Ishiguro on käsitellyt mieluusti brittiläisen luokkayhteiskunnan kätkettyjä kerroksia. Hänen uusin romaaninsa Haudattu jättiläinen on nähty allegoriaksi brittiläisyydestä valikoivana historian unohtamisena.
Siihen yksimielisyys kirjan tarkoituksesta loppuukin.

  

Tässä vielä yksi linkki, joka vie erään lukupiirin havaintoihin Pitkän päivän illasta. Ja tässä toinen linkki, jossa Hannu Salmi luo tarkkoja pikasilmäyksiä elokuvaan.

Vilhelm Mobergin Nybyggarna äänikirjana

Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-romaanisarjan kolmas osa on nimeltään Nybyggarna (1956). Bonnier Audio -äänikirjaksi sen on lukenut Per Sjöstrand. Minä puolestani ostin julkaisun, kun se maaliskuun alussa ilmaantui tarjouksena sähköpostiini. Tällä tavoin sain peräti 11,5 tuntia ruotsia kuunneltavakseni, mikä tuntui oikein sopivalta ruotsin taitojaan vaalivan vinkkelistä. Vaikka dramaattisesti luettua tarinaa kuuntelin mielikseni, ihan kaikkea en kuullut, sillä sohvalla luurit korvilla maaten torkahtelin aika ajoin. Vasta noustuani tuolille tarkkaavaisuus säilyi, kunnes oli aika pitää tauko.

Itse asiassa ihmettelen, kuinka on mahdollista, etten ole jo aikoja sitten lukenut tätä kuuluisaa teossarjaa suomennettuna saati alkukielellä. Nyt olen niin kiinni Karl Oskar Nilsonin, hänen vaimonsa Kristinan ja pikkuveli-Robertin tarinassa, että hain kirjastosta sarjan ensimmäisen osan nimeltä Utvandrarna (1949). Niteessä on sivuja 568. Seuraava osa Invandrna ilmestyi 1952 ja viimeinen, neljäs osa Sista brevet till Sverige 1959. Melko pian kaikki suomennettiin. Siispä askareet ruotsin kielen ja Mobergin parissa jatkuvat tiiviisti lähiviikkoina.

Mikä Mobergin kerronnassa nappaa lukijan kyytiinsä? Kuulen yhä korvissani Per Sjöstrandin vangitsevan äänen toisintona kirjailijan luomasta kaikkitietävästä kertojasta. Mikään itse tapahtumissa tai täyteläisissä henkilöhahmoissa ei herätä vastalauseita, niin asiantuntevalta tuntuu kuvaus suuresta muuttovirrasta, joka suuntautui Smoolannista Pohjois-Amerikan Minnesotaan 1800-luvun puolivälissä. Varmaotteisen kirjailijan keinoin kertoja keskittyy myös muuttajien sisäiseen elämään. Kertomus etenee selväpiirteisenä, siihen sisältyy lukijaa kiinnostavia täkyjä ja oheiskertomuksia.

Varsinkin Robertin ja hänen kaverinsa Arvidin lähtö Kalifornian kultakentille ja kaikki matkalla kärsityt koettelemukset kasvavat mittavaksi sivujuonteeksi. Kun Robert hampaansa ja terveytensä menettäneenä palaa yksin isoveljen tilalle mukanaan iso summa seteleitä, lukija aavistelee, ettei rahakaan taida olla ihan kohdallaan. Lempeä Kristina hoivaa Robertia, kun taas Karl Oskar vaivoin saa pidätellyksi kiukkua. Henkilöiden erilaisuus kirkastuu. Järkimies, itseensä luottava isoveli ei näe, ei kuule heikon pikkuveljen viestejä. Tämä ei suoraan kerro kokemuksistaan, mikä entisestään suututtaa Karl Oskaria. Kristina puolestaan osaa kuunnella, mutta tilanne kriisiytyy nopeasti. Robert pakenee, kuten hän on tehnyt monesti ennenkin. Lopulta hän lyyhistyy metsässä kirkasvetisen lähteen partaalle, juo ja juo, niin kuin olisi toivonut voivansa tehdä autiolla, kuumalla, kuivalla epätoivon vaelluksellaan kohti kultamaita. Arvid-ressukka, ystävä ja matkakumppani, kuolee matkalla. Paljon puhuvasti hänen isältä saatu perintökellonsa pysähtyy. Robert ottaa kellon talteen, hautaa ystävänsä ja jatkaa ajelehtimista päätymättä koskaan Kaliforniaan. Kun kello sittemmin löytyy Robertin tyynyn alta, Karl Oskar epäilee pahinta, mutta varmistuu, ettei Robert sentään ole tappanut kotipuolesta asti tuttua kaveriaan. Vihamielinen ympäristö nujersi eksyneet. Robert selviytyi miten kuten, Arvid menehtyi.

Vahva Karl Oskar on kaikkivoipa tilansa hallitsija. Hän rakentaa rakentamasta päästyään, viljelee, osallistuu kasvavan yhteisön hankkeisiin, muttei tunne vetoa pyydellä Jumalan siunausta. Kristiina on se, jonka sielu janoaa hengellistä ravintoa. Sitä hän saa, kun myrskyisenä yönä vaeltaja etsii perheen asumuksesta suojaa ja osoittautuu Ruotsista saapuneeksi papiksi. Ensimmäiseen yöpymiseen liittyy kauhukokemus, kuin ennustus, joka ei ainakaan vielä sarjan tässä osassa toteudu. Väkevästi Moberg näet lataa kohtauksen, jossa aamulla patjapussista heiniä takaisin latoon ravisteltaessa mukana putoaa isokokoinen kalkkarokäärme. Pariskunta on nukkunut heinissä lymynneen otuksen päällä! Vaivoin Karl Oskar saa sen tapetuksi ja laskee hännän renkaista käärmeen iäksi seitsemän vuotta. Ennusmerkki sekin?

Kristiina synnyttää lapsia niin tiheään, että uupuu. Hän ajautuu epäuskoon, kun Jumala ei olekaan kuullut hänen harrasta rukoustaan välttyä enemmiltä raskauksilta. Kristina tuntee olevansa hukassa, muttei tohdi luopua Jumalan tahdon mukaisesta avioelämästä. Siinä läheisyyden lisäksi Kristinan osana on tuottaa satoa kuin pelto viljaa. Uuden raskauden antaessa taas merkkejä äiti on nääntyä. Loppuvaiheessa synnytys käynnistyy ennen aikojaan, mistä seuraa lapsen menetys. Lähellä on sekin, että Kristina menehtyisi verenhukkaan. Koskettavia ovat ne pitkät sisäiset pohdiskelut, joita Kristina käy Kaikkivaltiaan kanssa. Vähin erin hänen uskonsa Jumalaan palaa. Koti-ikävä hellittää. Siinä auttaa, kun Ruotsista saatu omenansiemen juurtuu uuteen maaperään, kasvaa ja lopulta kukkii. Vaikka äkkinäinen halla tuhoaa ensimmäiset kukat, Kristina luottaa siihen, että ennen pitkää puusta saadaan maukasta satoa.

Teos kattaa kymmenvuotsijakson 1850 - 1860 Ruotsista Minnesotaan asettuvien siirtolaisten oloja. Monenlaista väkeä saapuu, ristiriitojakin syntyy, mutta ne eivät kirjassa paisu kovin isoiksi. Hiljaksiin väki asettuu uuteen ympäristöön, josta intiaanit ovat kaikonneet. Nilsonin perheessä alkaa tapahtua kielen vaihtuminen. Karl Oskarin äidinkieli harsuuntuu nopeammin kuin Kristinan. Yhä useammin Karl Oskar korvaa oman kielensä ilmaukset englannilla, minkä etenkin Kristina kuulee ja huomauttaa asiasta. Vasta silloin Karl Oskar itse havaitsee, kuinka hän on muuttunut. Kielen hapertuminen kirpaisee, mutta monet innostavat asiat uudella kotiseudulla peittävät murheen. Niitä ovat Minnesotan ottaminen Yhdysvaltojen 32. osavaltioksi toukokuussa 1858 ja kansalaisoikeuden saaminen Nilsonin perheen Ruotsissa syntyneille jäsenille. Presindentinvaalit ovat nekin suuri juttu Karl Oskarille, kun hänkin pääsee äänestämään Abraham Lincolnia virkaan.

Tämmöiselle historiafriikille Mobergin teos on kaiken kiitoksen ansaitseva ison ilmiön havainnollistus, jossa ovat läsnä paitsi merkittävä asiantuntemus myös suuren kertomakirjallisuuden parhaat piirteet.