Angus, Olli Jalosen luomus, tulee lähelle

Olli Jalosen uusimman romaanin, Merenpeiton (Otava 2019), ostin siltä istumalta, kun Elisa Kirja tarjosi e-julkaisua tuoreeltaan noin kympillä. Taivaanpallossa (Otava 2018), jonka rinnakkaisteos Merenpeitto on, lahjakas Angus-poika pujahtaa jäniksenä laivaan päästäkseen Lontooseen Edmund Halleyn luo. Innostukseni kirjasta käy ilmi tästä blogijutusta.

Oikeaa kovakantista Maanpeitto-kirjaa en ole vieläkään pidellyt käsissäni. Nettikopiosta huomaan,  että Anna Lehtonen on tavoittanut kansikuvaansa olennaisia seikkoja kirjan maailmasta. Romaanissa paljon tilaa saavat niin merenpohja, sukelluskellojen kehittely kuin merireittien varmistus kompassivirheiden oikaisemiseksi. Ne kaikki ovat kekseliään Halleyn uusia tutkimus- ja kokeilukohteita taivaan kartoituksen lisäksi. Peittäähän meri avaraakin avarampana maapallon pintaa.

Anguksen hahmo Halleyn vastapoolina ja luotettavana apulaisena virittää kerrontaan jännitteitä, joiden laukeamista opin odottamaan. Jo lapsena kotisaarellaan Saint Helenalla Angus oppi tekemään tarkkoja havaintoa, kun Halley vietti siellä vuoden verran ja ohjasi tai kenties jopa vedätti poikaa istumaan öisin puussa havaintohommissa. Silloin pojan katse terävöityi erottamaan kaukaisiakin kohteita luotettavasti ja myös kirjaamaan havainnot määrätavalla.

Merenpeiton kannessa näkyy kuitenkin vain yksi silmä. Se viittaa mielestäni traagiseen tapahtumaan, jossa Angus menettää toisen silmänsä. Mutta yksisilmäisenäkin hän yhä on tarkkanäköinen monessa mielessä.

Jalosen uutuudesta löytyy useita blogitekstejä heti kirjan ilmestymiskuukautena. Oma lukukokemukseni vastaa paljolti sitä, minkä Tuijata on kirjannut oman bloginsa kulttuuripohdintoihin. Myös Kirja vieköön -blogista tunnistan seikkoja, jotka vastaavat omia mietteitäni kirjasta.

Lukijalle Angus, minä-kertoja, sanoo alkajaisiksi, että eletään vuotta 1688. Hän on 16-vuotias, asuu Kultaisen leijonan pihan talossa herra Halleyn suojeluksessa ja saa istua hänen perheensä ruokapöydässä. Ensimmäisen luvun avaus jatkuu näillä sanoin:

 1688 on melkein kokonaan hyvä vuosi.  Kanaalin takaa nousee maihin suuri armeija.    Näen anakoreetin erakonmajan. Henrietta tulee taloon. Ja kaikkea sellaista minkä muistaa.

Jokaisen luvun alusta löytyy vastaavanlainen kartta opastamaan lukijaa tulevista tapahtumista. Taivaanpallon tapaan selkeästi jäsenneltyä Maanpeittoa on miellyttävä lukea. Jalonen luonnehtii henkilöitä paitsi toiminnalla myös näiden käyttämällä kielellä, mikä kiehtoo niin kuin aina ennenkin. Keskenkasvuinen Angus hahmottuu hiljaisesti tarkkailevaksi pohdiskelijaksi.

Kiitos Angus. Sinä olet hyvätapainen ja ripeä, ei tarvitse koskaan yhtään odottaa, rouva Halley sanoo ja päästää Catharinen koskettamaan vauvantossuillaan maata. Ne ovat uudet ja pehmeästä nahasta, en ole ennen tietänytkään että jo niin pienille voi suutari ommella sopivat tossut joissa on pohja ja päällys ja nauhat rypyttämässä päällyksen kiinni ja tukemaan.   

Kiitos on rouva Halleylta kehumista. Siitä tulee korkea olo koska ei hän kehu kuin syystä ja silloin kun on hyvällä tuulella, ja nyt varmaan on koska on kaunis päivä ja puisto ja puiston puut Karppilammen ympärillä ovat syksyn väreissä, vihreissä vielä eniten mutta jo punaisissakin ja oransseissa niin kuin taivas joskus kun ilta laskeutuu selkeänä koska syksy on vuoden ilta ja ilta on päivän syksy.

Itse tapahtumat kiinnostivat siinä määrin, että tuskin maltoin pitää vältämättömiäkään taukoja. Romaani tulikin luetuksi pikavauhtia. Luotan kirjan välittämään kuvaan 1600-luvun lopun Lontoosta. Yhteiskunta on jakautunut jyrkästi hyvä- ja huonosaisiin, koulutettuihin ja koulutuksen ulkopuolelle jääneisiin, Raamatun kautta luontoa selittäviin ja niihin, jotka etsivät tieteellistä näyttöä luonnonilmiöihin. Toive kouluun pääsemisestä on ainoa asia, jonka poika kerran tuo julki, mutta kuulee saman tien, että Halleyn varat riittävät vain omien lasten koulunkäynnin turvaamiseen.

Angus juuttuu alimmaiseksi tekemään palkatonta työtä Halleyn perheessä. Edes "eksperimenteissä" välttämättömänä apulaisena hänelle ei makseta mitään, mikä fyysisten vaivojen lisäksi rassaa mieheksi varttuvan Anguksen ajatuksia. Niistä hän ei puhu eikä pukahda. Vain lukija saa kärsiä yhdessä Anguksen mukana. Ne joiden kanssa Angus on tekemisissä, eivät huomaa mitään outoa Anguksen tilanteessa.

Tarkkaavaisena Angus imee kaiken mahdollisen opin Halleyn eksperimenteistä. Paljon hän saa irti myös hoitaessaan juomatarjoiluja, kun Halley viettää iltaa arvostamiensa Royal Society -tuttujen kanssa. Kerran on puhetta kolmiulotteisesta kartasta, jonkalaiselle olisi tarvetta. Angus nappaa idean. Kunnon tiedemiehen lailla hän suunnittelee, kuinka rajaisi alueen Thames-joesta ja sen rannasta. Ratkaisu löytyy. Halleyn ollessa matkoilla Angus aloittaa huolelliset mittaukset, joiden mukaisesti hän rakentaa puulaatikkoon tarkasti mittakaavaa noudatten kartan lahjaksi Halleylle. Tämä hämmästyy, kiittelee, esittelee karttaa tuttavilleen ja muistaa alkuun mainita Anguksen tekijäksi, kunnes maininta unohtuu. Halleylle ideoita tarjonnut työ jää paitsi Royal Society -karttaesittelyä, vaikka Angus itse asiassa teki sen päästäkseen Halleyn avulla valokeilaan tiedemiesten joukossa. Pettymys kouraisee myös lukijaa: parhaisiin piireihin lahjakaskaan ei voi ujuttautua, ellei jo kuulu joukkoon.

Angus on kasvanut pastori Martin Burchin ja herra Edmund Halleyn keskenään hyvin erilaisten maailmankäsitysten ristipaineessa. Tieteellinen tapa selittää maailman ilmiöitä vie voiton Raamattuun kirjatuista aikamääreistä ja tarinoista. Se missä pojasta mieheksi kasvava Angus ei ole saanut mitään opastusta, on seksuaalisuus. Halleyn talouteen tulee Ranskasta toinen orpo, Henriette. Ikätoverit ystävystyvät. Melko pian käy ilmi, että Henriette on luvattu puolisoksi aatelismiehelle Ranskaan. Lähdön kynnyksellä ahdistunut Angus työntyy hiljaisessa talossa Henrietten kammariin vaatimaan selitystä. Kauhea tilanne! Käsikähmän seurauksena pojan silmä vaurioituu niin, ettei mikään apu enää sitä pelasta. Selitykseksi sujahtaa kompastuminen sakset kädessä, mitä kumpikaan ei korjaa tai täsmennä, onneksi Angukselle.

Valheesta Anguksen syntitaakka tulee entistä raskaammaksi. Julkiselta häpeältä hän kuitenkin välttyy ja voi jatkaa asumista Halleyn taloudessa. Kohtaus jälkinäytöksineen on mielestäni tarinan rankka käännekohta. Henriette lähtee, avioituu, saa lapsia, menestyy. Angus jatkaa juuttuneena alhaiseen asemaansa ja loukkoonsa portaikon alla. Enää hän ei näe lähelle tarkasti, vaikka yksi silmä yhä riittää tarkkaan katsomiseen kauas.

Sattuu vielä uusi onnettomuus tutkimusmatkalla eteläiselle jäämerelle, kun hankalasta tehtävästä veneeseen palaava Angus murtaa jalkansa. Nyt kuitenkin lääkärinapu ehtii ajoissa, eikä jalkaa amputoida. Sitten juoneen ilmaantuu sellainen mutka, että hankalissa säissä laiva joutuu poikkeamaan suunnitellusta reitistä ja suuntaamaan kohti Saint Helenaa. Osasin oitis odottaa, mitä tuleman piti. Loppuratkaisut vuoden 1700 tietämissä tuottivat minulle silkkaa onnea. Angus jopa saa suojelijaltaan rahapalkkaa kaikista vuosista, joina hän on sekä taitavasti avustanut Halleyta tutkimuksissa että tehnyt nöyrästi kaikki häneltä Halleyn taloudessa vaaditut tehtävät.

Kuvittelen, että palattuaan kotisaarelleen monitaitoisena ja kolmikymppiseksi hyvin viisas Angus kypsyy selviytymään kaikesta, mistä miehen tulee selviytyä. Jalka paranee kelvolliseksi kävelyyn, vaikkei ehkä juoksemiseen. Yksisilmäisyyskään ei estä lukemista saati luku-, kirjoitus- ja laskutaidon opettamista halukkaille. Sillä tavoin valistuksen aika koittaa valtameren saarelle kaukana Euroopan sivistysmaista.

Kiitos Jaloselle kaikista mieltä kouraisseista, upeista näköaloista!

Hiljaisia hetkiä

Kuulostelen tyhjyyttä sään heilahdellessa räntäkelistä aurinkoisiin pakkaspäiviin. Hiljaista on. Puhelin ei pärähtele paitsi silloin, kun joku kauppaa tilattavaksi lehtiä. Oma lähipiirini loittonee. Kaikilla on puuhansa, minulla enimmäkseen muistoja.

Tänään mieleen muistui Hämeenlinna ja sieltä Hilja Mörsäri, arvostettu äidinkielenopettaja, kirjailija, myös kulttuurivaikuttajaksi mainittu. Tutustuin häneen, kun Hilja ehdotti, että toimittaisimme yhdessä antologian ruotsinsuomalaisista runoista. Niin tehtiin. Kirjanen ilmestyi omakustanteena 1986 nimellä Kotimaani oli Suomi. Alaotsikko selventää, mistä on kyse:  Ruotsinsuomalaisten runoja.

Takakanteen painettiin Raija Kukkuraisen runo kuin motoksi kirjalle:

Juuret kahdessa maassa
oksillani
kaksikieliset linnut
minä kurkottaudun ylös.

Kanteen valittiin Hiljan ystävän ja entisen oppilaan Sinikka Hautamäen akvarelli.

Pitkään vielä yhteisen hankkeen jälkeen tapailimme, yleensä Hiljan kotona. Kirjallisuus oli usein aiheena. Joskus oli puhetta myös Olli Jalosesta, jonka uran alkuvaiheissa Hilja oli toiminut ateljeekriitikkona. Heidän ystävyytensä ja yhteydenpitonsa jatkui Hiljan viimeisiin päiviin Laura Myllykosken lehtijutun mukaan.

Ystävyyden ja yhteistyön osoituksena sain Hiljalta omistuskirjoituksin Samuli Parosen Maailma on sana - aforismikokoelman (Otava 1974/1980). Sen alaotsikoksi tosin on merkitty Mietteitä.

Kirjanen on sytyttänyt. Yhä uudestaan olen etsinyt siitä tekstejä tilanteisiin, joihin omat sanat eivät ole yltäneet. Näin ytimekkäisiin lohkaisuihin en tunne itse pystyväni:

Karja syntyy paimentaen.

Kilpailussa ei ole lähimmäisiä, on vain kilpailijoita. 

Mietityttäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa että /
                                       maailma on sana.

Viimeisinä Hämeenlinnan työvuosinani sain Hiljalta lahjaksi myös hänen oman kokoelmansa Päivien ja unten kirjasta (Karisto 2000).  Sisältönä on seitsemän osastoa ajatelmia näillä otsikoin:

Katkeileva muisti, itsepäiset unet
Kutsumaton, vieras
Yhteys elävien enemmistöön
Ohjenuorana normaalijakautuma
Kaikkien kukkien niitty
Väliaikainen oleminen täällä
Arvoituksellinen jää lukijaan

 Sieltä täältä lueskelemalla silmäni kyyneltyvät, hymyilyttääkin. Aforismeista avautuu lohduttavia, viisaita, järisyttäviä näkymiä. Muutama poiminta sopinee tarjoilla:

Valaiseva pilvi - odottamaton matkaopas.

Kieli mielen kuva? - Kaivettava maaperä esiin jätteen alta.

Ei kuulu koulukulttuurin olla / intohimoisen kiinnostunut, pysähtyä / miettimään. /            Seuraava tavoite odottaa jo.

Unet, etiäiset kolkuttavat sisään. / Herättävät kuollutta? Itseäsi?  / Ketä oikein kavahdit?

 Esipuhetta kirjaan ei ole painettu. Mutta nimiösivulta löydän Hiljan omakätisesti talvella 2001 minulle kirjoittaman omistuksen ja onnentoivotuksen. Sitä katsellen huokaan, että muistoja sentään piisaa. Oi niitäkin aikoja Hämeenlinnassa!

Olli Jalosen Taivaanpallo, tarkkakatseisen pojan tarina

Kolmas toukokuuta Ylen Aamun kirjassa vieraili Olli Jalonen. Aiheena oli hänen uusin romaaninsa, Taivaanpallo (Otava 2018). Vaikka en olisi nähnyt tuota sympaattista 13-minuuttista ohjelmaa, olisin ennen pitkä hankkinut luettavaksi tämänkin Jalosen romaanin. Olen näet suorastaan Jalosen fani, lukenut lähes kaikki hänen kirjoittamansa kirjat ja parista laatinut Akanvirtaan bogitekstin, kuten tästä ja tästä linkistä voi tarkistaa.

Kiitollisena muistan, kuinka Olli Jalonen kesken kirjoituspuuhiaan joskus 1990-luvulla tuli Hämeenlinnassa luokanopettajaksi opiskelevien haastateltavaksi, kun tohdin hänet kutsua. Äidinkieleen erikoistuvien ryhmä oli lukenut Jalosen teoksia ja haastatteli tekijää. Kysymykset osuivat niin kohdalleen, että myös Jalosen vastaukset syvensivät kunkin teoksen aihepiiriä. Niinpä vielä ryhmän seuraavien viikkojen tapaamisissa moni muisti, kuinka viisaita sanoja olikaan kuultu.

Ei siis ihme, että ostin Taivaanpallon ihan oikeana kirjana ja luin sen 461 sivua viime viikonloppuna mökillä. 

Kustantajan sivulta löytyy opastavaa tekstiä teoksesta:

Tähtitieteilijän oppipojan tie vie Saint Helenan saarelta 1600-luvun Lontooseen. Loisteliaassa romaanissa tiede ja usko kamppailevat valistuksen sarastaessa.Angus tahtoo silmistään purjeneulanterävät, ja kehittää näköään merkitsemällä öisin tähtien asentoja. Hän haaveilee Lontoosta ja pääsystä saarella käyneen Edmond Halleyn oppipojaksi. Lamaannuttava väkivallanteko kohdistuu pojan perheeseen, ja epävarmuuden ja levottomuuden ajat alkavat. Salakatolilaiset vehkeilevät ja itsevaltias kuvernööri pelaa omaan pussiinsa. Viesti saarelta on saatava emämaa Englantiin, ja Angus soudetaan jänikseksi purjelaivaan. Hänen uusi elämänsä alkaa märssykorin korkeuksissa, ja kaikki entinen jää taakse.

Vangitseva tarina kuvaa ihmisen kasvamista, ihanteiden etsimistä, omia valintoja ja sitoutumista. "MINÄ-JOKA-ON KUOLLEENPUUN-ANGUS" on kuusivuotias, kun hän on jo saanut ohjausta tieteellisten havaintojen tekoon. Edmond Halley on työskennellyt Saint Helenan saarella, asunut Anguksen kotona, purjehtinut takaisin Englantiin, mutta jättänyt jälkeensä kaksi lähes yhtaikaa syntyvää poikavauvaa, Adamin ja Thomaksen. Adamin Catherine-äiti on myös Anguksen äiti ja vauva on Anguksen veli, mutta Thomas syntyy Anguksen siskolle, jolle Angus siis on eno. Erityisiä perhesuhteita Angus pohtii yhä uudestaan ja muistaa, että oma isä on kuollut tapaturmaisesti.

Tähtien tutkija Halley on ohjannut pojan tuntemaan numerot ja siten antanut suuntaa pojan havainnointitoimiin, joihin tämä täysin sitoutuu. Halleyn lähdettyä saaren pastori opettaa äidin pyynnöstä Anguksen lukemaan ja kirjoittamaan, mikä avaa pojalle yhä uusia näkymiä. Poika joutuu puolestaan auttamaan pastoria lukemalla sivuja pastorin tulevasta kirjasesta, jossa hän todistelee lähes tuhoutuneen paratiisin paikaksi juuri Saint Helenaa. Raamatun uskomukset ovat pastorin pohdiskelujen ja opetuksen keskeisintä sisältöä tavoitteena nöyrä, turhia kyselemätön toiminta. Halleyn ja pastorin opetusten ristiriita kasvaa pojan varttuessa sellaiseksi, että hän lopulta pystyy ratkaisemaan oman suuntautumisensa.

Leskirouva vetää miehiä puoleensa kuin mesi kimalaisia. Herra pastorin kiinnostus yltää niin pitkälle, että hän saa Catherinen lapsineen muuttamaan pastorin lähinaapuriin solmimatta kuitenkaan tämän kanssa avioliittoa. Paikkakuntalaiset alkavat karsastaa leskeä, Angusta kiusataan. Hyökkäykset yltyvät väkivaltaisiksi. Pahimmin uhreiksi joutuvat pikkupojat, ja Thomas katoaa.

Aikuiset päättävät lähettää salaa Anguksen Lontooseen. Huimia ratkaisuja tarvitaan, jotta hänet saadaan laivaan piiloon. Mukana seuraa hätähuutokirje hallitsijalle visusti pojan vaatteisiin suojattuna, mutta myös hyväpäisen pojan muistiin pakattuna. Ihmeellisiä ovat ne vaiheet, kun Angus lymyilee märssykorissa ja tiirailee taivaalle. Pakkotilanteissa on keksittävä ratkaisuja, joita ei muuten tarvitsisikaan. Myrskyn jälkimainingeissa jänis paljastuu ja päätyy kannelle. Loppumatkan hän tekee töitä. Paljon kiinnostavaa käy ilmi miehistön eri jäsenten toimintatavoista ja siitä, miten Angus on harjaantunut sekä rääkkäystä kestäväksi että äärimmäisen tarkkasilmäiseksi. Suunsa hän osaa useimmiten pitää supussa, mutta ajatusten juoksua ympäristö ei pysty jarruttamaan.

Lontooseen saavuttaessa kukaan ei estä poikaa kävelemästä maihin. Lantin lanttia hänelle ei makseta kaikesta tehdystä työstä, muttei myöskään karhuta matkakustannuksia. Jokseenkin rahattomana ja nälkäisenä neuvokas Angus kyselee tietä Islingtoniin, Halleyn kotiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen paikka löytyy. Vaikeudet eivät vielä pääty, muttei poikaa sentään sysätä yksin kadulle. Hänestä tulee kuin tuleekin Halleyn oppipoika ja apulainen. Tällöin hän on jo 13-vuotias. Äidiltä on saapunut kirje, johon herra Halley kehottaa vastaamaan. Tulevaisuus näyttää selkeältä. Angus aikoo jatkaa herra Halleyn viitoittamalla tiellä ja toimia muutenkin kuten esikuvansa. Lukija jää pohtimaan, millä keinoin äiti-Catherine pääsee pois Sain Helenalta vai pääseekö lainkaan, kun apua ei ole luvassa ainakaan herra Halleylta.

Asia jää avoimeksi. Komeasti romaani kuitenkin auttaa eläytymään pojan varttumiseen hänestä kiinnostuneiden aikuisten ohjaamana. Pohjaksi lapsi saa aimo annoksen oppia tarkkojen havaintojen kirjaamista numeroiden ja sovittujen merkkien avulla. Hän omaksuu tieteellisen työskentelyn alkeet vastaan hangoittelematta. Näin koulittu mieli ei enää ole mikään tyhjä taulu, johon pastori voisi kirjoittaa mitä tahansa pelkkää uskomista vaativaa. Poika huomaa epäillä ja kysellä, mistä hän saa moitteita, joskus myös kipeitä iskuja. Kun elämä Saint Helenan saarella jää taakse, alkavat myös monet siellä omaksut hurjat pelot kammottavista henkiolennoista menettää tehoaan.

Kertomuksen vaiheet on jäsennelty selkeästi. Kukin luku alkaa ingressin tapaiselle niin, että lukija tietää, mihin ollaan menossa. Alaluvuilla on omat, tiiviit otsikkonsa. Omaperäinen kertomistapa pitää kutinsa siten, että enimmäkseen lukija on kuulevinaan Anguksen äänen. Poika näkee tarkasti paitsi tähtiin ja lintujen liikkeisiin myös lähipiirinsä ihmisten puuhiin. Kaikkia aikuisten toimia hän ei välittäisi seurata, saati ymmärtää, muttei voi olla kuuntelematta, kun tilaisuuksia tarjoutuu. Varteenotettavia päätelmiä pahasti pelästyneen lapsen hoivaamisesta on tehtävissä siitä, miten Angus toimii mykistyneen Adam-veljensä kanssa.

Kirjan voi lukea yhtä lailla seikkailukertomuksena tai jonkinlaisena robinsonadina, kasvatusfilosofiaa peilaavana nuortenkirjana kuin 1600-luvun brittihistoriaa valottavana teoksena. Kuuluipa sitten katolisiin tai anglikaanisiin kummankin uskonsuunnan vastapooliksi oli kehkeytymässä tarkkoihin havantoihin ja mittauksiin nojautuva luonnontiede yhä tarkentuvine maailmanselityksineen. Sillä tiellä länsimaissa on jatkettu jo pitkään.

Taivaanpallosta löytyy useita blogitekstejä. Tässä linkki yhteen. Se on koottu lukupiiriläisten kommenttien pohjalta. Kirjasta on nautittu suuresti. Minäkin tunsin, kuinka lukeminen tarjosi ajattelemisen aiheita ja kohotti mielialaa. Niinpä voin suositella Jalosen viisasta kirjaa lämpimästi kaikille pitkän proosan ystäville.

Lisäys: Ennen Akanvirtaa-blogia kirjoittelin lähes päivittäin pikku juttuja Näin jokirannassa -blogiin. Sieltä löytyi maininta Jalosen romaanista 14 solmua Greenwichiin. Huomaan nyt myös, että Taivaanpallossa ja Poikakirjassa on tiettyä yhtäläisyyttä. Kummassakin on keskeisenä henkilönä valpas poika, joka pohtii lähellään olevien miesten kautta välittyviä vaikutteita.

Eka kerta

Olli Jalosen tuoreen Miehiä ja ihmisiä -romaanin yli 500 sivua luin nopeasti, sillä teksti imee mukaansa. Pinnalta arkiasioissa pysyen se sisältää niin draamaa, herkkiä tunteita,  hykerryttävää komiikkaa kuin hiljaisia pohdintoja. Kaiken matkaa 17-vuotias O - pojan nimeä ei mainita, vihjaa kuitenkin Olliin  - asettelee havaitsemiaan miehisyyden peruspalikoita kohdalleen niin, että hyväksyy ne omikseen. Moni kokemus tulee tutuksi eka kertaa. Teos on semmoista sanataidetta, joka ryydittäisi vaikkapa sosiologian, miksei myös psykologian kursseja. Samalla varmistuisi, että jokunen uusien sukupolvien nuori lukija saisi aineksia oman itsensä etsimiseen. Myös yksi ja toinen nykynörtti voi yllättyä, kun löytää romaanista huimia kuvauksia dx-kuuntelusta ja oman radiolähettimen rakentamisesta. Aikoinaan ne puuhat tarjosivat harrastajille ikkunoita kotioloja avarampiin maailmoihin.

Kirjan tapahtumat takakannen teksti tiivistää näin:

Valloittava romaani kesästä, jona nuori mies hankkii ensimmäiset kokemuksensa työelämästä, naisista ja alkoholista 17-vuotiaan nuorukaisen kesäpäivät kuluvat peltifirmassa raavaiden miesten puuhia ja juttuja seuraten. Touhu on välillä kaoottista, mutta mielipiteet varmoja. Porukassa pärjätäkseen apumiehen on päästävä jyvälle peltimiesten surkuhupaisasta kunniakoodista. Kesää leimaa epävarmuus tulevaisuudesta, mutta illat ja yöt täyttyvät laillisista ja laittomista harrastuksista. Herkät ja vaivalloiset ensiaskeleet on otettava niin rakkauden kuin seksuaalisuuden saralla. Isän jouduttua sairaalaan saapuu viesti, joka avaa vanhat salaisuudet, ja monet asiat näyttäytyvät uudella tavalla.

Ensimmäisen lukiovuoden päättyessä O tuo kotiin todistuksen, jonka keskiarvo on 9,5. Silti lukion jatkaminen tuntuu mahdottomalta, kun sairasteleva isä saa potkut. Perheen rahapulassa poika ottaa asiakseen selvittää isän autohankinnan ja auton palautuksen sotkut. Isän tietämättä poika sopii maksavansa kesätöillään autorästit.

Peltifirman aputöihin on O:n tavoin pestattu Reijo eli Rekku, joka on väkivahva, mutta kuin lapseksi jäänyt maatalon poika. Hänen kohtaloonsa O tulee puuttuneeksi, kun aikuiset sähläävät.  Hän löytää itsestään sellaista henkistä voimaa, josta ei ole ollut lainkaan selvillä. Pikku hiljaa O rakentaa itsestään miestä, joka maksaa velkansa, pitää sanansa, ei leveile, ei juoruile, vaikka mitä kuulisi ja näkisi.

Teksti sisältää niin herkkäviritteisiä sävyjä, etten muista aikoihin moista lukeneeni. Erinäisiä katastrofeja väijyy lähistöllä pitkin kesää, mutta edes ajokortitta autolla ajaminen ei aiheuta seuraamuksia. Työnantaja tuntuu jopa unohtavan, ettei pojalla vielä ole korttia, kun pyytää tätä yhä uudestaan kuskiksi. Ihmekö sitten, että eilen yösydännä kirja piti saada loppuun, jotta tietäisi, kuinka O:n kesä lopulta päättyy ja kuinka hän ratkaisee lähitulevaisuutensa isot kysymykset. 

Nyt olisi hyvä taas lukea myös John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, koska se kummittelee monin tavoin Jalosen kirjassa. Ja osuu O:n käsiin Rekun monien kirjojen joukosta!

Netistä löysin joitakin kritiikkejä, joista ainakin Antti Majanderin 13.8.2014 Hesariin kirjoittamaa suosittelen. 

Niin ja tässä vielä lista lukujen kummista otsikoista, joista itse kirja ei tarjoa sisällysluetteloa. Alussa sivunumero, sitten itse otsikko:
5    Rapukesät
55  Käärmeen kuoria
121 Kesäsade sadevesi vesikello kellokukka kukkahame
175 Jumalanlehmät
217 Muumivaloa
241 Joka miehellä viis akkaa joka akalla viis miestä
295 Pirunnyrkki
356 Radio Saatana
411 Miten hiiri kun on mies
474 Jo yö vaipui helmahan nousevan koin