Minna Rytisalo kohahdutti esikoisteoksellaan Lempi (Gummerus 2016, e-kirjassa sivuja 148). Botnia-palkinto sille myönnettiin 2017, myös useita ehdokkuuksia siunaantui. Kirjablokkaajien suosikiksi Lempi löysi tiensä lähes välittömästi. Liityn lukemastaan ihastuneen jonon jatkoksi myöhäisellä postauksellani. Vetävän ja tarkkaavaisuutta vaativan tarinan lukemiseen riitti ihmeekseni vain yksi päivä myöhäiseen iltaan, sillä en malttanut jättää kirjaa kesken.
Kirjassa eletään jatkosodan loppuvaiheita,
jolloin suomalaisten hommaksi tuli häätää saksalaiset aseveljet Lapista. Pursuojan
nuori Viljami-isäntä oli saanut itselleen ihanan vaimon, aivan yllättäen ja odottamatta. Armeijaan kutsu ei yllätä, kun muitakin saman ikäluokan miehiä lähtee naapuritaloista. Kotitilalle jää tuore
aviovaimo, jonka raskaudesta kumpikaan ei vielä tiedä.
Rakenne tarjoaa yllätyksiä. Se muistuttaa maalaustaiteesta tuttua triptyykkiä. Lyhyen, silti hyvin tärkeän prologin jälkeen luodaan kuvaa hehkeästä Lempi-neitosesta ensin Viljamin kertomana. Se kuva hehkuu rakkauden täyttymystä, aviopuolisoiden auvoisaa onnea keväästä talveen pohjoisen uhkeissa maisemissa.
Sitten kuva keikahtaa nurin Ellin, työihmisen, mustassa kertomuksessa. Hänet Viljami on pestannut Pursuojalle tueksi ja avuksi kaupunkilaisoloihin tottuneelle ylioppilasvaimolleen. Elli kadehtii kaunista, mutta talon töissä löysäilevää Lahjaa. Kateus yltyy vihaksi, sillä Viljami ei pitkiin aikoihin kiinnitä mitään huomiota piikaan.
Viimeiseksi ääneen pääsee Sisko, Lempin kaksossisar. Hän muistelee itseään ja Lempiä 19-vuotiaina yhteisessä vinttikamarissa. Sisarusten välejä hiertää ajoittain kateus. Lempi muistuu aina mieleen toista kauniimpana, Sisko puolestaan paljon parempana koululaisena. Hän osaa höntittää Lempin yltiöpäisiin tempauksiin yhä uudestaan.
Sisarusten tiet lähtevät eri suuntiin ilman, että kumpikaan tajuaa eron lopullisuutta. Pian Sisko huomaa, kuinka vajaalta olo tuntuu ilman kaksossisarta. Hän seuraa Maxia Saksaan, kokee väkivaltaiseksi äityvän miehen kanssa kovia, saa halvan sormuksen, mutta ei avioliittoa, ehkä onnekseen. Selviytyjänä Sisko etsii ja saa töitä, kunnes koittaa mahdollisuus palata Suomeen, vaikkakin "huoraksi" leimattuna. Lempin perään hän kyselee jo Saksassa ollessaan.
Asiallisen Siskon myötä romaanin aikajänne kasvaa vuosikymmeniksi. Teksti noudattelee paikoin haastattelua, kun joku toimittaja tekee Siskosta juttua ja tämä huomaa kertovansa ensimmäistä kertaa piilossa pidettyjä asioita. Tällainen kertomistapa valpastuttaa, onhan vihjeitä ollut tarjolla pitkin matkaa. Silti lukija joutuu tutkimaan tekstiä tarkkaan, jopa kertaamaan monia sivuja, että pääsee kärryille, mitä Ellille, Viljamille ja Siskolle itselleen sekä kahdelle pojalle tapahtuukaan. Hiljaiselle Viljamille siunaantuu vaimon korvike ja oikeakin vaimo taas ilman miehen omaa yritystä. Lempin ja vauvan kohtalo tihkuvat esiin jo Ellin kertomuksessa.
Tässä vaiheessa luin myös prologin uudestaan ja ymmärsin vihdoin, mitä siinä melko selvästi paljastetaan:
Mutkasta hänet näkee jo hyvin, sieltä hän tulee, lähemmäs, selkeämmäksi, vielä lähemmäs, tänne päin, kävelee iso matkalaukku kädessään, pysähtyy ja laskee laukun maahan, se ei ole painava, sen näkee siitä miten se heilahtaa. Hän pysähtyy, pyyhkäisee korvallistaan, asettaa painon toiselle jalalleen. Lantio työntyy sivuun, vaatteen läpi näkyy alushousun raja, etuhiukset on kiharrettu somasti sivuun, ja hän kysyy, onko tämä Pursuoja.
--
Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.
Olennainen on myös Ellin Viljamille lähettämä kirje. Se on pantu esille heti prologin perään. Ja pihakuusi on syytä painaa mieleen alusta asti. Hurjaa fiktiota silti kaikki tyynni.
Rytisalon kieltä on kiitelty. Samoin teen minä. Nautin kaikesta muustakin tässä suppeahkossa teoksessa, sen vahvoista tunnelmien vaihteluista sekä henkilöiden sisäisestä puheesta, jolla kukin tutkii ja paljastaa itseään. Häilyvät kuvat hahmottuvat jokaisesta piirrosta hiukan entistä tarkemmiksi. Niinpä lukijakaan ei voi tyytyä pikaisiin tekstin silmäilemisiin, jos haluaa napata kaikki vihjeet hitaasti kirkastuvaan kokonaiskuvaan.
Kiitoksena kirjasta ja loppukaneettina liitän mukaan linkin, joka
tarjoaa 11-minnuttisen keskustelun Minna Rytisalon kanssa Lempistä: Aamun kirja
8 kommenttia:
Tämä on hurja kirja yllättävine käänteineen. Alku on pahaenteinen, se jättää lukijan odottamaan. Sitä seuraava Viljamin murhe kotiin palatessa on niin sakeaa, että se tuntuu painona lukijallekin. Erityistä on se, että kuva Lempistä muodostuu niin eläväksi, vaikka juuri hän tulee kuvatuksi vain toisten kautta.
Jotenkin tuli mieleen, että Lempi on kuin hurja balladi. Sellaisia aikoinaan tiedetään kerrotun iltapuhteella. Ilmanko oli luettava koko kirja lähes yhtä soittoa.
Hyvä oivallus, sitähän se on. Tämä on parhaita nykyromaaneja, mitä olen lukennut.
Jälkimielikuvia luetusta putkahtelee yhä. Onkohan kirjailija piilottanut traagista huumoria peräkylän yksinäiseen ja hiljaiseen Viljamiin? Tarkoitan sitä, ettei Viljamin tarvitse tavoitella naista itselleen, kun ensimmäinen ja paras suorastaan nappaa nuoren miehen. Tämä ei tiedä hullusta vedonlyönnistä mitään, mutta eipä tiennyt Lempikään, minkä ihanuuden tuli saaneeksi vedonlyönnin palkintona. Elli puolestaan saalistaa kuin peto ikään. Hän tekee itsensä välttämättömäksi talous- ja lastenhoitotaidoillaan, kunnes nappaa vaimon menetystä surevan miehen hankkiutumalla tämän vuoteen lämmittäjäksi.
Järki-ihmisenä Sisko taas ratkaisee kaksossisarensa katoamismysteerin eikä hylkää lasten kanssa yksin jäävää Viljamia.
Mitähän joku elokuvakäsikirjoittaja painottaisi? Kaikkien keskeisten henkilöiden taustasta löytyy äidittömyyttä. Kummastelen sitä, miksi pojat Aarre ja Antero eivät enää aikuisina pitäneet yhteyttä Siskoon ja miksi Antero, opettajaksi valmistunut, mainitaan ressukkana. Insinöörinä leipänsä hankkiva Aarre, jolle Sisko on paitsi ihan oikea täti myös monen vuoden ajalta äidin korvike molemmille pojille. Vai olenko tältä osin ymmärtänyt väärin?
Meillä oli tämä lukupiirikirjana. Paljon herätti keskustelua. Lopputuloksena oli, että useimpien mielestä kirja oli todella hyvä lukukokemus. PS. Olipa mukava, kun löysin blogisi. Aurinkoa viikonloppuusi!
Kiitos kommentista. Olisipa ollut hauska osallistua lukupiiriinne. Porukalla Lempistä totta tosiaan irtoaa juttua, sillä yksiksenikin pohdiskelin kirjaa pitkään vielä blogitekstin jälkeen.
Nyt en oikein enää muista näitä poikia, eikä minulla ole itsellä tätä kirjaa. Olisko lapsuuden muistot olleet pojille liian vaikeita ja siksi halusivat ottaa etäisyyttä. Loppu kirjasta ei ole niin jäänyt muistiini, mikä kertoo siitä, että tärkeä osuus päättyi siihen, mikä on jo sanottu prologissa ja tapahtumiin heti sen jälkeen.
Sisko on käytännön ihminen, hän olisi ollut sopivampi maalaistalon emännäksi kuin haaveileva Maria. Sisaret ovat kuin Raamatun Martta ja Maria.
Tästä saisi kyllä mahtavan elokuvan.
... kuin haaveileva Lempi.
Lähetä kommentti