Eeva Joenpellon Lohja-sarjan toinen osa, Kuin kekäle kädessä (WSOY 1976, Elisa Kirja 2015), näyttää e-version kansikuvan perusteella haaleammalta kuin painettu kirja, mutta itse tekstissä ei ole mitään vaisua. Ensimmäisen osan tavoin suomalaisten elosta ja oloista muotoutuu moni-ilmeinen kuva sarjan ensimmäisen osan myötä tutuiksi tulleiden henkilöhahmojen kautta. Sisällissodan jäljet tuntuvat yhä, vaikka 1920-luvun mittaan monin tavoin päästään itäisellä Uudellamaallakin vauhtiin.
Hännisten, Grönroosien ja Julinien tarinan käänteitä seuraa mielikseen. Oskari sinnittelee ilman apulaista kauppansa kanssa, käy keräämässä vuokria ja havittelee hissuksiin metsän ostamista vävynsä Matti Reiman malliin. Salme on saanut ryhtiä tekohampaistaan ja lukulaseistaan. Hän nielee pahemmin nikottelematta lisärasituksen, kun pakkotilanteessa Oskarin äiti tuodaan Salmen hoidettavaksi. Häijy anoppi on piinannut tyttärensä Sofin niin pitkälle, että tämä riuhtaisee itsensä irti äidin lisäksi myös talkkarinpaikastaan. Siinä rytäkässä menee asunto, mutta Sofi ei enää kanna huolta maallisista. Hän on löytänyt tiensä Jeesuksen seuraajien luokse ja ottanut omakseen julistamisen tehtävän.
Hännisten piika Mari säälii emäntäänsä ja yrittää vältellä pahasuista hoidettavaa. Mari kuulee kylillä asioidessa, mitä ihmiset puhuvat. Harkittuina annospaloina hän tarjoilee tietojaan emännälle. Saatuaan vihiä Sofin toimista lahkolaisten joukossa Salme ujuttautuu kerran lahkolaisten kokoukseen nähdäkseen itse, mitä kaikkea siellä tapahtuu.
Matti Reima, vikkelä automies, sotkeutuu pirtukauppoihin ja rikastuu. Häneltä jää huomaamatta, kuinka ihmisten häijy katse seuraa hänen toimiaan. Vaimo Inkeri koreilee hepenissään, järjestää kotona juhlia, joissa sievästi puettu piika tarjoilee. Grönroosin Vieno astuu yksikseen Grönroosien mökissä äidin kuoltua. Tammisaaren leirillä nääntynyt Vieno irrottautuu tyystin äitinsä tulenpalavasta kommunismista ja alkaa luottaa maltilliseen kehitykseen lakeja säätämällä. Hän liittyy sosialidemokraatteihin, opiskelee iltakursseilla ja etenee pikku hiljaa sekä työväenyhdistyksen että kunnallishallinnon tehtävissä. Vieno tulee pyytäneeksi apua opettaja-Anjalta erässä hankalassa asiassa. Hintana on, että suhde suloiseen Anjaan herää uudestaan ja kukoistaa tovin, kunnes Vieno ymmärtää vetäytyä erilleen.
Alun alkaen avioliitto Lauri Julinin kanssa on tuntunut Anjasta väärältä, sillä hän kokee isänsä myyneen hänet Julineille päästäkseen paikkakunnan silmäätekevien piireihin. Anja ja Lauri ovat olleet luokkakavereita ja lukionsa ensimmäisten joukossa suorittaneet ylioppilastukinnon. Yhdessä on lähdetty hankkimaan opettajapätevyyttä, mutta onni ei ota asettuakseen yhteiseen kotiin. Kun vielä Anjan lapsen syntymä päättyy katastrofiin, Anja hakee lohtua äkkiratkaisusta. Hän päättää äkkiä ottaa hoiviinsa noin kymmenvuotiaan Sylvin. Tämän perhe on menettänyt tilansa isännän holtittomuuden takia, jota sekä Oskari että Matti-vävy ovat vauhdittaneet.
Suojeluskunnassa ahkeroiva Lauri joutuu suorittamaan asepalvelusta pariksi vuodeksi kauas kotoa. Anja jää yksin asumaan koululle ja opettamaan, kunnes yläkerran toiseen asuntoon asettuu Laurin sijaisina vanha pariskunta Asser ja Rauha Räty. Anja ei kutsu naapureita luokseen eikä muutenkaan halua pitää yhteyttä. Anja ei edes tajua, kuinka naapurit tarkkailevat askeleita rapuissa ja kuuntelevat korva seinässä ääniä. He kirjaavat muistivihkoon Vienon käynnit Anjan luona ja käynnistävät ajojahdin. Sylvi-tyttö joutuu oman uskossaan kiihkeän äitinsä luokse. Seuraa karkailuja, mutta kaiken sotkun jälkeen Anja on jo häipynyt toiselle puolen Suomea lastenkotia johtamaan. Kuinka ollakaan - kotitilalle asettunut Lauri ja hänen isänsä pelastavat onnettoman Sylvin Julinien hoiviin. Siirrosta tehdään asianmukaiset adoptiopaperit.
Siellä täällä tarinan käänteissä vilahtanut paikkakunnan juro mahtimies Albert Julin, jota Oskari Hänninen on yrittänyt yrittämästä päästyään hännystellä, pääsee komeasti esille romaanin 22. luvussa. Se keskittyy isä-Julinin 60-vuotijuhliin. Niiden valmistelu vihjaa, mihin päädytään:
Albert Julin oli kevään kuluessa mutisten tai puhumattomaksi mennen tehnyt asian selväksi niin että kukaan kylässä ei voinut sanoa olevansa tietämätön. Hän ei halunnut mitään juhlia. Mutta tietäminen oli ymmällä oloa niin kuin kaikenkokoisten asioitten kohdalla usein ja tällaisten varsinkin. Siis käytiin kuitenkin kaupungissa ja ostettiin ne kynttilänjalat, ne kirjoitusvälinetelineet, hopeapäiset kävelykepit ja silmälasikotelot. Julin, kun kerran oli kantansa ilmaissut, ei ollut tietääkseenkään jatkosta. Ei sittenkään kun emäntäpiika neuvottelematta niin kuin oli tottunut työnsä tekemään oikean emännän kuoltua, rupesi pyykkäämään ja siivoamaan, hommaamaan teurastusta ja hankki kokin. Kun tuvassa valmistettiin jo isoja juustoja ja lihahyytelöä ja lihaliemipata henkäili hellalla jatkuvassa askelten jytinässä, Julin haki Laurin käsiinsä ja alkoi neuvotella vinttikamarin remontista.
Koko luku elää lukijan mielessä kuin paras komedia. Päähenkilö vetää suvereenisti roolinsa eikä suostu juhlittavaksi, vaan paukuttaa vasaralla nauloja aina, kun joku porukka puhkeaa pihalla laulamaan. Kaiken kukkuraksi tämä sielultaan hekkämielinen mies pyytää lopulta emäntäpiialta anteeksi toimiaan.
Siinä vaiheessa, kun Oskari Hännisen puuhat kappalaisen auttamiseksi kirkkoherran virkaan, menevät mönkään, tapahtuu ihme: Julin kolistelee eräänä iltana Hännisten oven takana, pääsee sisälle ja esittää asiansa. Hän kysyy, suostuuko Oskari lautamieheksi. Toisena asiana on Anja, joka ei suostu muuttamaan Julinin emännättömään taloon. Avioero pitäisi saada vireille, jotta Lauri voisi hommata taloon välttämättömän emännän. Julin tarjoaa rahaa Anjalle Oskarin kautta, joka jyrkästi kieltäytyy. Kuin huomaamattaan Oskari on alkanut käydä paikkakuntalaisesta, kun hän oppii olemaan korostamatta itseään. Hänet on lopultakin hyväksytty.
Matti Reimalle käy huonommin. Muualta tulleena hän on yhä oppipoika. Autoilla ajelu, juhlinta ja poliisien avustaminen samoin puheliaisuus ja vikkeläliikkeisyys luetaan hänelle viaksi. Jopa tuomari, jolle Matti on toimittanut konjakkia, hylkää ja tuomitsee auliin apurinsa pirtuhommista muutamaksi kuukaudeksi vankilaan.
Paljon olisi sanottavaa myös romaanin äideistä ja tyttäristä. Salme osaa ihmeeksi itselleenkin toimia tukena Anjalle, kun tytär on heikoilla. Jopa ylpeä Inkeri etsiytyy äidin luo, kun kaikki Matin luoma komeus tuntuu romahtavan.
Aivan erityinen äitihahmo on poikaansa Oskaria ihaileva ja tytärtään Sofia yrmivä Salmen anoppi. Asetelmaan sisältyy jotakin hyvin arkaaista. Miniöitä lienee useimmin nujerrettu kuin kannustettu. Lisäksi näille on sysätty ylenmäärin töitä. Hyvältä tuntui lukea Sofin tempautuminen irti mahdottomasta pakkotyöstä. Olen vuosikymmeniä sitten läheltä nähnyt erään miniän piinaa enkä myöskään itse alistunut siihen rooliin, johon appiukkoni yritti minut pakottaa.
Eeva Joenpellon parissa jatkan lukemalla seuraavaksi Lohja-sarjan kolmannen osan Sataa suolaista vettä (WSOY 1978). Odotan edelleen nauttivani sekä tekstin tiheydestä että henkilöhahmoista. Joenpelto tuntee kotiseutunsa ihmiset ja luo uskottavasti ikään kuin suomalaista mikrohistoriaa 1920-luvun painotuksin. Hän näyttää, kuinka hankalaa ulkopuolisten suomalaisten on asettua Lohjan seutuville. Puheenparsi jo karsii. Paikkakuntalaisten murre, jota varsinkin Salme ja hänen piikansa puhuvat, tuntuu vaikealta, jopa sietämättömältä, vaikka itsekin olen syntyisin Lounais-Suomesta. Ihmekös, että itäisestä tai keskisestä Suomesta alkuisin olevien sopeutuminen Lohjalle vie vuosikymmeniä.Tässä linkki sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittamaani juttuun.
