Kari Tarkiaisen hurmaava muistelmateos

Sattumalta uusiutunut Maria Jotuni -harrastus on johdattanut minut lukemaan myös hänen pojanpoikansa tietokirjoja. Lähes 500-sivuisesta muistelmateoksesta Sade puhui latinaa (Siltala 2019) suorastaan hurmaannuin. Miksi kirja puhutteli minua? Siinäpä kysymys, jota lukiessa pohdin.

Kustantajan esittelytekstin mukaan

Professori Kari Tarkiaisen Sade puhui latinaa on poikkeuksellinen muistelmateos, jossa tapahtumien lisäksi myös mielikuvat esittävät tärkeää osaansa. Tarkiainen kuvaa elämänsä vaiheita 40- ja 50-luvun helsinkiläisistä koululais- ja ylioppilasvuosista nykypäivään asti yhtä lailla tietojen kuin tunnelmien näkökulmasta.

Muistelmista kehkeytyy subjektiivinen aikalaisdokumentti, jossa kanssakulkijat ja maisemat vaihtuvat runollisen impressionistisesti. Kirja on samalla kuvaus tekijänsä kolmesta kotimaasta, Suomesta, Ruotsista ja Virosta, joiden nykyajalle Kari Tarkiaisen historiantuntemus luo kaikupohjaa.
 
Lapsuus akateemisessa sukuympäristössä ja koti Helsingin keskustassa avaavat näkymiä siihen, mitä tarkoittaa ponnistaminen opintielle kolmannen polven akateemisen kulttuuriperheen edustajana. Hyvät lähtökohdat eivät taanneet sopuisaa perhe-elämää. Sekä isänisä, professori Viljo Tarkiainen, että oma isä, lääkäri Jukka Tarkiainen, olivat herkästi raivostuvia, isä lisäksi alkoholisti. Isänäitikään, kirjailija Maria Jotuni, ei ollut mikään lempeä mamma, sillä kirjoittamiseen uppoutuminen sivuutti häiriöitä tuottavan perheen. Mutta äiti, hammaslääkäri Aili Lindroos, ja tämän apteekkarivanhemmat takasivat turvatun ympäristön keskellä pääkaupunkia. Kesä Lippajärven Kesäpirtissä kuului hyvään elämään, samoin pitkäaikainen, luotettu kotiapulainen.

Vaikka oma taustani eroaa tyystin Tarkiaisista, koulumuistoista löytyy yhtymäkohtia. Vanhakantaisessa oppikoulussa aherrettiin vuosikausia niin Helsingissä kuin Turussa. Kummankin kaupungin Suomalaisen yhteiskoulun opettajista ja varsinkin poikien tempauksista kertyi kokemuksia, joista on riittänyt kommentoitavaa.

Kari Tarkiainen on vain pari kolme vuotta minua vanhempi. Historian, suomen kielen ja kirjallisuuden yliopisto-opinnot alkoivat meillä kummallakin samoihin aikoihin, minulla Turun yliopistossa. Hykerryttäviä havaintoja kielihistoriaan painottuneista suomen kielen opinnoista luin, kuin ne olisivat olleet omiani. Tiukkaa teki kummallekin latinan pro exercitio -kokeen pakkoraosta selviäminen. Kari jopa alkoi kuulla sateen ropinassa latinaa!

Eroja opiskeluvuosiin ilmaantui, kun sukunimi Tarkiainen, innokkuus ja kirjoitustaito johdattivat Karin ylioppilaselämässä näkyviin tehtäviin muiden etevien nuorten miesten tapaan. Nimet Linkola, Leikola, Klinge ja Tarkiainen olivat kovaa valuuttaa Helsingin yliopistopiireissä. Oma sukunimeni eivätkä perheen perinteet rinnastuneet kehenkään jo kannuksia hankkineeseen esi-isään. Lisäksi päädyin naimisiin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. Opintoihin tuli monen vuoden tauko, mitä en kuitenkaan pahoittele. Olen saanut itse hoitaa lapseni kouluikään asti. Kukahan niinä vuosina oikeasti kasvatti toista, äiti lapsia vai lapset äitiään? Lasten teekkari-isä näet edusti meillä ensi alkuun tasapainoisempaa aikuista kuin nykynäkökulmasta turhan nuori äiti.

Kari Tarkiaisen siirtyminen Ruotsiin kertaa taas omiakin muistoja. Huomaan miesten hankkiutuvan ympyröihin, jotka edistävät heitä ammatissaan. Meidän perhe muutti 1963 Tukholman liepeille Lidingöhön, jossa iso insinööritoimisto halukkaasti palkkasi suomalaislupauksen ja järjesti tämän perheelle oivan asunnon. Ruotsin kielen oppiminen kunnolla oli insinöörin yksi tavoite. Kari Tarkiainen puolestaan oli päätynyt jo 1961 Uppsalaan stipendiaattina. Ennen pitkää hän palasi ensin kotimaahan ja sitten taas Ruotsiin, missä suoritti tohtorintutkinnon aiheena varhainen Venäjä. (Kas kummaa, minäkin paneuduin laudatur-vaiheessa Venäjään.) Dosentiksi hän ei hakeutunut, sillä yliopiston asemesta arkistot tarjosivat mahdollisuuksia työuraan, jolla Kari Tarkiainen eteni ensin Ruotsissa, lopulta myös Suomessa aivan alan huipulle.

Meidän perhe palasi vuoden päästä Helsinkiin, jonne aviomies kutsuttiin takaisin hoitamaan Pirkkolan uimahallin rakentamista diplomityössä esitettyjen suunnitelmien mukaisesti. Pian meitä vietiin uudestaan, nyt Turkuun, jonne perustettavan filiaalin vetäjäksi tuli pesti. Mikä tilaisuus myös minulle! Pääsin jatkamaan opintojani. Vuosia valmistumiseni jälkeen palasin yrittämään jatkotutkintoa. Silloin asuimme jo Tampereella ja sen lähistöllä, pysyvimmässä työ- ja asuinympäristössämme.

Lisensiaatin tutkielman aiheekseni laveni ruotsinsuomalainen kirjallisuus, mikä edellytti oleskelua Pohjanlahden länsirannikolla. Siellä sain apua Ruotsin oivallisista arkistoista, joihin oli kerätty aineistoja myös minun aihepiiristäni. Olen viettänyt tyytyväisiä hetkiä inne i berget, Sveriges Riksarkivetin maanalaisissa kerroksissa, ja löytänyt arvokkaita lähteitä. En tiennyt, että samoihin aikoihin Kari Tarkiainen eteni rakennuksen maanpäällisessä osassa kohti arkistoneuvoksen asemaa.

Opiskelu- ja virkauran ohessa uuttera mies tutki ja kirjoitti niin, että hänen bibliografiansa vuosilta 1956 - 2018 ällistyttää. Isotöisistä historiateoksista aion ainakin silmäillä Tarkiaisen julkaisemaa ruotsinsuomalaisten historiaa, joka ilmestyi vasta oman väitöstutkimukseni jälkeen. Paljon muutakin kiinnostavaa hän on kirjoittanut. Kohahduttavin teos tähän mennessä on ollut isoäidin elämäkerta Maria Jotuni Vain ymmärrys ja hymy (2013). Sen tulin lukeneeksi kahdesti.  Tässä linkki blogitekstiini kirjasta. Ks. myös tämä.

Yksityiselämästään Tarkiainen kertoo, kuinka hapuilevasti ensimmäinen avioliitto alkaa ja Sittemmin yllättää vaimon sitkeällä kotirouvuudella. Ikäviä tilanteita riittää. Niistä tulee loppu avioerossa, joka vapauttaa toiseen, kahden tasavertaisen aikuisen liittoon. Myös toinen vaimo on virolainen. Yhdessä pari asuu Tartossa, jonne vaimo kutsuttiin osallistumaan monivuotiseen tutkimushankkeeseen.

Muistelmien lukijana sain vaikutelman energisestä, elämänmyönteisesta ja huolellisesta historiantutkijasta, jolla on ollut käytettävissään omat tarkat päiväkirjansa ja muutakin olennaista aineistoa. Niinpä kuva kerrotusta on ollut mahdollista tuottaa yksityiskohtia myöten luottamusta herättävästi. Sanottava on jäsennetty nautittaviksi, selkeiksi luvuiksi. Kieli on eläväistä. Aistin myös hymyn tekstistä, varsinkin viehättävien tunnelmapalojen sekä runojen osuessa kohdalle. Isoisän ja isän äkkipikaisuudesta, saati väkivaltaisuudesta ei näy jälkiä. Kuinka voisikaan? Tervehdyttävältä tuntuu, että kulttuurisukujenkin pimeät salaisuudet valaistaan niissä piehtaroimatta.

Muistelmateos päättyy kuvaan, jossa valkea laiva katoaa virranmutkaan. Kirjoittajan mieleen muistuu Charles Baudelairen runo Matkaan! Aale Tynnin suomentamana ensimmäinen säkeistö on saanut paikkansa tekstissä:

Oi Kuolema, kapteenivanhus, suo lähteä laivas!
Tämä seutu on lohduton, ankkuri kohotetaan!
Jos mustat niin kuin muste on maa ja taivas,
sydämemme, sun tuttus, on säteitä tulvillaan!

Liityn ajatuksissani Kari Tarkiaisen huokaukseen siitä, kuinka oma aika hupenee hupenemistaan. Kun aika loppuu, hän nostaa ankkurin ja antaa virran viedä.

Lopuksi vielä linkki arvosteluun muistelmista, ja tässä vielä toinen.