Arjan vuosi Mikisin matkassa

Arja Saijonmaan omistuskirjoituksella varustettu muistelmateos En ung naken kvinna - mötet med Mikis (Piratförlaget 2011, 444 s.) osui hyppysiin Saga Kaskenniityn kirjaston ruotsinkielisestä valikoimasta, kun taas kerran rupesin kohentamaan ruotsiani. Mikis Theodorakis on yhä suuri nimi musiikissa, Arja Saijonmaa yksi hänen laulujensa kuuluisa tulkki.

Takakannen teksti avaa näkymää kirjan sisältöön:

Ett år. En man. Och en kvinna.
Året är 1972. Mannen är den grekiske musikern och världsstjärnan Mikis Theodorakis, kvinnan är Arja Saijonmaa.
Det är en tid präglad av ideologi, politisk musik och frihetskamp. Mikis lever i exil efter en svår bakgrund som politisk fånge i Grekland och brinner för musiken som ska befria människorna. I mötet med den grekiska manskulturen, starka personligheter och sina egna känslor för Mikis tar den unga Arja steget ut i det okända. I denna levande självbiografiska historia berättar Arja om det år hon mötte mannen som skulle förändra både hennes karriär och hennes livsfilosofi.

En ung naken kvinna är en öppen, humoristisk och personlig skildring om att finna sin väg i livet och att våga leva ut sin dröm.

Boken innehåller bildark samt en musik-cd där Arja tolkar Mikis.

Takakannen sisäpinnasta tosiaan ujutin esille CD-levyn ja kuuntelin kaikki sille tallennetut äänitteet, yhteensä noin 15 minuuttia. Hienosti toistuivat oman Samsungini kautta.

Aamulla luin viimeiset sivut. Ne valaisivat, miten yhteinen kiertuetaival ykskaks päättyi ja kuinka suojattomaksi laulaja jäi ilman sopimusta. Hotellistakin piti lähteä saman tien. Ei auttanut kuin etsiä jokin halpa piiankamari hissittömän talon ylimmästä kerroksesta. 

Potkujen antaminen Theodorakisin assistentin tuomalla kirjeellä rapaisi haavan sieluun. Lohtua kuitenkin tarjosi Mario, musiikkikustantaja, jonka onneton Arja sattumalta tapasi La Coupolessa. Marion asiantuntemus ja apu oli ollut myös monesti ennen tarpeen. Keskustelu vei taas filosofisiin pohdiskeluihin ja niistä aukeaviin polkuihin, mihin edetä elämässä. Mario opasti irrottautumaan Mikisistä. Olisi syytä etsiä oma musiikkinsa, johon Mikisin laulut voisivat kuulua muiden ohessa. 

Kaikessa tekemisessä pitäisi tavoitella mielihyvää, ei muiden hyväksyntää. Mario oli jo aiemmin antanut Arjalle lahjaksi Voltairen Candiden. Se korostaa optimisia, uskoa omaan puutarhaan. Pikku hiljaa Arja myöntyi eikä nähnyt itseään enää pelkkänä sotilaana muiden taistelijoiden joukossa, vaan ennen kaikkea taiteilijana. Kreikaksi hänen tuskin kannattaisi yrittää laulaa, vaan muilla osaamillaan kielillä. Siten mestarin musiikki leviäisi yhä uusien korvien kuultavaksi.

Muistelmateos alkaa lyhyellä luvulla Ödet ja päättyy monisivuiseen lukuun Epilog Mikis 2004–2010. Niiden lisäksi kirja koostuu 13 näytöksestä, joista jokainen alkaa runolla. 

Käy ilmi, että Arja on vieraillut usein Theodorakisin pariskunnan luona Ateenassa ja saanut käyttöönsä runsaasti materiaalia Mikisin lapsuudesta, vankilavuosista kidutuksineen ja terveysongelmineen, perheen avustetusta pakenemisesta pois maasta Pariisiin. 

Vuoden 1972 laajan kiertueen jälkeen Arjaa ei enää nähty kreikkalaisten joukossa Mikisin ympärillä. Mikis kirjoitti kuitenkin Arjalle lohtukirjeen. Siinä hän myönsi, että Arja oli kokenut monia koettelemuksia ja lisäsi: "Vårt arbete kräver styrka." Hän vieläpä jatkoi: "Kom ihåg, du är en av oss! -- Fortsätt din egen väg. Jag kommer alltid att vara vid din sida. Vem vet? Så småningom kanske vi kan vara tillsammans igen. För mig är det viktigast att ha ett parallellt team, -- Kanske kunde du bygga upp något, vara den som gör ett parallellt arbete?"

Tekstissään Arja myöntää, kuinka vaikea hänen oli niellä Mikisin näkemystä. Hän koki jääneensä yksin. Hän etsii, etsii ja lopulta löytää oman salaisen rantansa. Kiehtovalta tuntui lukea, mistä Mikis kertoi Arjalle löytävänsä aina uuden melodian lauluihinsa. Hän koki näkevänsä häivähdyksen nuoresta alastomasta naisesta rannalla!

Nautin kirjan lukemisesta. Se liitelee omassa musikaalisessa sfäärissään ja tarjoaa runsaasti aineksia niille, jotka ovat perillä musiikista. Jäin ulkopuoliseksi, kuten Arja kreikkalaisten pulputtaessa omia juttujaan kiertueilla. Niiden myötä kuitenkin sain aavistuksia Australiasta, Israelista, Etelä-Ranskasta, Italiasta, Etelä-Amerikasta. Raskasta reissaamista, pelkoa äänen menettämisestä, jonkin verran kyräilyä, mutta myös ystävyyttä.

Olen ollut ihmeissäni Arjan esiintymisistä YLEn Elämäni biisi -ohjelmissa. Kuvien perusteella on vaikea uskoa hänen lähestyvän 80 ikävuottaan. Uljas laulaja on näet vain kolmisen vuotta nuorempi kuin minä.

Arja Elämäni biisissä.

Kirjatyttö vie lukijan kustantajaelämän pyörteisiin

 Koen olevani murunen kirjabisneksen rattaissa. Uusimman luku-urakan mittaan tajusin, että mielikuva kaipaa tarkistamista. Hommahan tähtää siihen, että me lukijat yhä uudestaan ostamme, lainaamme, lataamme aineistoja, joita kustantajat meille haalivat, editoivat ja tarjoavat. Mitä kaikkea täytyykään toimittaa, ennen kuin teos on valmiina siirtymään kirjailijalta lukijalle!

Oppaaksi tarkistamiseen ostin Elisa Kirjasta e-versiona Leena Majander-Reenpään muistelmateoksen Kirjatyttö Kustantajaelämää (Siltala 2021). Panen merkille, että erityisesti Otavaan ja myös WSOY-Bonnieriin leimautunut kirjoittaja on vienyt käsikirjoituksensa tutun yhteistyökumppaninsa Touko Siltalan julkaistavaksi. Kustantamossa laadittu esittelyteksti tiivistää sisällöstä muun muassa nämä seikat:

Kirjatyttö kertoo pelottoman ja kunnianhimoisen nuoren naisen opiskeluvuosista, ammatinvalinnasta ja ensiaskelista työelämässä. Vuonna 1980 23-vuotias Otavan markkinointiassistentti heittäytyy kirjankustantamisen pyörteisiin, eikä koskaan enää halua vaihtaa alaa.

Leena Majander kuvaa elävästi kirja-alan kultaisia vuosia, jotka vähitellen taittuvat tuuliseksi rakennemuutosten ja kiristyvien toimintaedellytysten 2000-luvuksi. Osuvat henkilökuvat, ratkihauskat anekdootit ja kustannustalon kuohujen kuvaukset saavat todistusvoimansa tekijän tarkoista muistiinpanoista, dokumenteista ja päiväkirjamerkinnöistä.

Majander kertoo kaihtelematta niin menestyksen hetkistä kuin katkerista vastoinkäymisistä. Kirjatyttö on myös naisen tilitys työelämästä: lasikatoista, johtajuuden haasteista, vastuunkannosta ja päätöksenteosta. Kirjatyttö Leena Majander on aina kuunnellut sydämensä ääntä. Hänen muistelmissaan se ääni kuuluu.

Luen nykyisin kirjat mieluimmin kevyeltä Sony Readerilta, koska siinä voi sovittaa fonttikoon omille silmille sopivaksi. Siksi toiseksi Reader istuu hyppysiin makuuasennossakin toisin kuin sidotut, paksut kirjat. Kirjatytön mainiot valokuvat katselin toki uudestaan muilta laitteilta.

Lukeminen hykerrytti, kun tavan takaa vastaan tuli jopa entisiä kollegoita, enimmäkseen kuitenkin julkisuudesta tuttuja hahmoja. Sujuva, kepeä kynänjälki tarjosi sekin lukuiloa. Erityisen hauskalta tuntui myös lukujen otsikointi, sillä useimpiin tekijä oli poiminut tunnettujen kirjojen nimiä, kuten tässä:

11. Nuoruuteni yliopistot    

Kahdeksan vuotta Kulosaaren yhteiskoulua oli takana 1975, ylioppilasjuhlat juhlittu beigessä jakkupuvussa ja yötä myöten bailattu Kaisu Heikkilän muotitalon suurikuvioisessa puuvillamekossa. Lakki oli päässä ja elämässä kevät, vaikka vielä pitkästi heinäkuulle luin Kauppakorkeakoulun pääsykokeeseen kansantalouden, laskentatoimen ja markkinoinnin perusteita. Sippolan pappa kysyi: ”Koskas sie meet sinne kisoihin?” Luulin hänen tarkoittavan pääsykokeita, mutta pappa kertoi tarkoittavansa missikisoja!

Kirjoihin tykästyneenä friikkinä nautin suuresti Leenan muisteluista. Yksityis- ja työelämä lomittuvat luonnikkaasti. Kronologia joustaa tarinan tarpeisiin. Syntyy kuva täyteläisestä, intohimoisesta elämästä. Äkkipysähdys keskellä rakkaita työtehtäviä on suistaa ihmisen raiteiltaan, kun käy selväksi, että voitetuksi luultu syöpäsairaus oli ottanut uuden spurtin. Oli pakko hyväksyä siirtyminen eläkkeelle. 

Mitä ilmeisimmin oma kirjahanke on pelastanut toimen naisen takaisin uutteraan muistiinpanojen ja kaiken muun aineiston järjestämiseen tavoitteena oma kirja. Oli lupa muistella ilman kustantamisen paineita. Tuloksena hän tarjoilee herkun lukijoilleen yhdessä Siltalan kanssa. Lopusta löytyvät tärkeät hakemistot henkilöistä, lukujen otsikkoteoksista ja muusta aineistosta.

Tässä vielä Kirsin Book Clubin katsaus Leenan Majanderin muistelmiin. Suosittelen.

Kari Tarkiaisen hurmaava muistelmateos

Sattumalta uusiutunut Maria Jotuni -harrastus on johdattanut minut lukemaan myös hänen pojanpoikansa tietokirjoja. Lähes 500-sivuisesta muistelmateoksesta Sade puhui latinaa (Siltala 2019) suorastaan hurmaannuin. Miksi kirja puhutteli minua? Siinäpä kysymys, jota lukiessa pohdin.

Kustantajan esittelytekstin mukaan

Professori Kari Tarkiaisen Sade puhui latinaa on poikkeuksellinen muistelmateos, jossa tapahtumien lisäksi myös mielikuvat esittävät tärkeää osaansa. Tarkiainen kuvaa elämänsä vaiheita 40- ja 50-luvun helsinkiläisistä koululais- ja ylioppilasvuosista nykypäivään asti yhtä lailla tietojen kuin tunnelmien näkökulmasta.

Muistelmista kehkeytyy subjektiivinen aikalaisdokumentti, jossa kanssakulkijat ja maisemat vaihtuvat runollisen impressionistisesti. Kirja on samalla kuvaus tekijänsä kolmesta kotimaasta, Suomesta, Ruotsista ja Virosta, joiden nykyajalle Kari Tarkiaisen historiantuntemus luo kaikupohjaa.
 
Lapsuus akateemisessa sukuympäristössä ja koti Helsingin keskustassa avaavat näkymiä siihen, mitä tarkoittaa ponnistaminen opintielle kolmannen polven akateemisen kulttuuriperheen edustajana. Hyvät lähtökohdat eivät taanneet sopuisaa perhe-elämää. Sekä isänisä, professori Viljo Tarkiainen, että oma isä, lääkäri Jukka Tarkiainen, olivat herkästi raivostuvia, isä lisäksi alkoholisti. Isänäitikään, kirjailija Maria Jotuni, ei ollut mikään lempeä mamma, sillä kirjoittamiseen uppoutuminen sivuutti häiriöitä tuottavan perheen. Mutta äiti, hammaslääkäri Aili Lindroos, ja tämän apteekkarivanhemmat takasivat turvatun ympäristön keskellä pääkaupunkia. Kesä Lippajärven Kesäpirtissä kuului hyvään elämään, samoin pitkäaikainen, luotettu kotiapulainen.

Vaikka oma taustani eroaa tyystin Tarkiaisista, koulumuistoista löytyy yhtymäkohtia. Vanhakantaisessa oppikoulussa aherrettiin vuosikausia niin Helsingissä kuin Turussa. Kummankin kaupungin Suomalaisen yhteiskoulun opettajista ja varsinkin poikien tempauksista kertyi kokemuksia, joista on riittänyt kommentoitavaa.

Kari Tarkiainen on vain pari kolme vuotta minua vanhempi. Historian, suomen kielen ja kirjallisuuden yliopisto-opinnot alkoivat meillä kummallakin samoihin aikoihin, minulla Turun yliopistossa. Hykerryttäviä havaintoja kielihistoriaan painottuneista suomen kielen opinnoista luin, kuin ne olisivat olleet omiani. Tiukkaa teki kummallekin latinan pro exercitio -kokeen pakkoraosta selviäminen. Kari jopa alkoi kuulla sateen ropinassa latinaa!

Eroja opiskeluvuosiin ilmaantui, kun sukunimi Tarkiainen, innokkuus ja kirjoitustaito johdattivat Karin ylioppilaselämässä näkyviin tehtäviin muiden etevien nuorten miesten tapaan. Nimet Linkola, Leikola, Klinge ja Tarkiainen olivat kovaa valuuttaa Helsingin yliopistopiireissä. Oma sukunimeni eivätkä perheen perinteet rinnastuneet kehenkään jo kannuksia hankkineeseen esi-isään. Lisäksi päädyin naimisiin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. Opintoihin tuli monen vuoden tauko, mitä en kuitenkaan pahoittele. Olen saanut itse hoitaa lapseni kouluikään asti. Kukahan niinä vuosina oikeasti kasvatti toista, äiti lapsia vai lapset äitiään? Lasten teekkari-isä näet edusti meillä ensi alkuun tasapainoisempaa aikuista kuin nykynäkökulmasta turhan nuori äiti.

Kari Tarkiaisen siirtyminen Ruotsiin kertaa taas omiakin muistoja. Huomaan miesten hankkiutuvan ympyröihin, jotka edistävät heitä ammatissaan. Meidän perhe muutti 1963 Tukholman liepeille Lidingöhön, jossa iso insinööritoimisto halukkaasti palkkasi suomalaislupauksen ja järjesti tämän perheelle oivan asunnon. Ruotsin kielen oppiminen kunnolla oli insinöörin yksi tavoite. Kari Tarkiainen puolestaan oli päätynyt jo 1961 Uppsalaan stipendiaattina. Ennen pitkää hän palasi ensin kotimaahan ja sitten taas Ruotsiin, missä suoritti tohtorintutkinnon aiheena varhainen Venäjä. (Kas kummaa, minäkin paneuduin laudatur-vaiheessa Venäjään.) Dosentiksi hän ei hakeutunut, sillä yliopiston asemesta arkistot tarjosivat mahdollisuuksia työuraan, jolla Kari Tarkiainen eteni ensin Ruotsissa, lopulta myös Suomessa aivan alan huipulle.

Meidän perhe palasi vuoden päästä Helsinkiin, jonne aviomies kutsuttiin takaisin hoitamaan Pirkkolan uimahallin rakentamista diplomityössä esitettyjen suunnitelmien mukaisesti. Pian meitä vietiin uudestaan, nyt Turkuun, jonne perustettavan filiaalin vetäjäksi tuli pesti. Mikä tilaisuus myös minulle! Pääsin jatkamaan opintojani. Vuosia valmistumiseni jälkeen palasin yrittämään jatkotutkintoa. Silloin asuimme jo Tampereella ja sen lähistöllä, pysyvimmässä työ- ja asuinympäristössämme.

Lisensiaatin tutkielman aiheekseni laveni ruotsinsuomalainen kirjallisuus, mikä edellytti oleskelua Pohjanlahden länsirannikolla. Siellä sain apua Ruotsin oivallisista arkistoista, joihin oli kerätty aineistoja myös minun aihepiiristäni. Olen viettänyt tyytyväisiä hetkiä inne i berget, Sveriges Riksarkivetin maanalaisissa kerroksissa, ja löytänyt arvokkaita lähteitä. En tiennyt, että samoihin aikoihin Kari Tarkiainen eteni rakennuksen maanpäällisessä osassa kohti arkistoneuvoksen asemaa.

Opiskelu- ja virkauran ohessa uuttera mies tutki ja kirjoitti niin, että hänen bibliografiansa vuosilta 1956 - 2018 ällistyttää. Isotöisistä historiateoksista aion ainakin silmäillä Tarkiaisen julkaisemaa ruotsinsuomalaisten historiaa, joka ilmestyi vasta oman väitöstutkimukseni jälkeen. Paljon muutakin kiinnostavaa hän on kirjoittanut. Kohahduttavin teos tähän mennessä on ollut isoäidin elämäkerta Maria Jotuni Vain ymmärrys ja hymy (2013). Sen tulin lukeneeksi kahdesti.  Tässä linkki blogitekstiini kirjasta. Ks. myös tämä.

Yksityiselämästään Tarkiainen kertoo, kuinka hapuilevasti ensimmäinen avioliitto alkaa ja Sittemmin yllättää vaimon sitkeällä kotirouvuudella. Ikäviä tilanteita riittää. Niistä tulee loppu avioerossa, joka vapauttaa toiseen, kahden tasavertaisen aikuisen liittoon. Myös toinen vaimo on virolainen. Yhdessä pari asuu Tartossa, jonne vaimo kutsuttiin osallistumaan monivuotiseen tutkimushankkeeseen.

Muistelmien lukijana sain vaikutelman energisestä, elämänmyönteisesta ja huolellisesta historiantutkijasta, jolla on ollut käytettävissään omat tarkat päiväkirjansa ja muutakin olennaista aineistoa. Niinpä kuva kerrotusta on ollut mahdollista tuottaa yksityiskohtia myöten luottamusta herättävästi. Sanottava on jäsennetty nautittaviksi, selkeiksi luvuiksi. Kieli on eläväistä. Aistin myös hymyn tekstistä, varsinkin viehättävien tunnelmapalojen sekä runojen osuessa kohdalle. Isoisän ja isän äkkipikaisuudesta, saati väkivaltaisuudesta ei näy jälkiä. Kuinka voisikaan? Tervehdyttävältä tuntuu, että kulttuurisukujenkin pimeät salaisuudet valaistaan niissä piehtaroimatta.

Muistelmateos päättyy kuvaan, jossa valkea laiva katoaa virranmutkaan. Kirjoittajan mieleen muistuu Charles Baudelairen runo Matkaan! Aale Tynnin suomentamana ensimmäinen säkeistö on saanut paikkansa tekstissä:

Oi Kuolema, kapteenivanhus, suo lähteä laivas!
Tämä seutu on lohduton, ankkuri kohotetaan!
Jos mustat niin kuin muste on maa ja taivas,
sydämemme, sun tuttus, on säteitä tulvillaan!

Liityn ajatuksissani Kari Tarkiaisen huokaukseen siitä, kuinka oma aika hupenee hupenemistaan. Kun aika loppuu, hän nostaa ankkurin ja antaa virran viedä.

Lopuksi vielä linkki arvosteluun muistelmista, ja tässä vielä toinen.