Stalker-vuosien pitkä varjo

 

Olli Jalosen romaani Stalker-vuodet ilmestyi alkusyksystä 2022 Otavan kustantamana. Se kiinnosti heti, vaikka ostin ja luin sen vasta äskettäin. Vuosien mittaan olen lukenut Jaloselta lähes kaiken esimerkkeinä tämä, tämä ja tämä postaus. Keskeisenä henkilönä ja kertojana poika tai nuori mies on tuttua Jalosta.

 Aale Tynniltä (1949) lainattu motto kertoo Stalker-romaanin perusvireen:

Valhetta, valhetta, valhetta on   

kaikki laulut maan.   

Miksipä vuoren lasisen   

tänään muistinkaan? 

Usein sivuja on paljon, e-kirjassa nyt 694. Seitsemän pääluvun otsikot eivät ihan heti auenneet. Lopulta teksti paljasti lukujen viittaavan tiettyihin, kertojan tärkeiksi kokemiin vuosiin. Merkittäväksi osoittautui 54, sillä vuonna 1954 syntyneistä on muodostettu kohortti, josta on määrä kerätä kaikkea mahdollista tietoa jonkin tarkemmin määrittelemättömän tutkimuksen tarpeisiin Tampereen yliopistossa.   

Pikku hiljaa vuosi 54 jää listasta, kunnes eletään 80-lukua j 90-luvun alkua. Viimeisessä luvussa 54 vielä kummittelee:

VII    54 70 79 84 85 86 87 88 89 90 91 92 93 ja sitten vielä myöhemmin kun uudenvuodenyö ei erota enää vuosia toisistaan

Heti alkuun tulee tutuksi "minä", kertoja. Hän on syntynyt 1954 ja aloittelee parikymppisenä opintojaan Tampereen yliopistossa:

Syyskuun puolivälissä vuonna 74 minut haettiin luennon jälkeen sivuhuoneeseen. Siellä assistentiksi itsensä esitellyt mies tarjosi töitä. Hän selitti että minun pitäisi seurata noin kymmentä ihmistä kauan.    

Ei tietenkään koko heidän elämänsä ajan mutta tästä eteenpäin niin pitkälle kuin rahoitusta riittää. Taaksepäin heistä on kaikki tiedot jo kerätty, niin kuin on muuten sinustakin. Saat aineistoja käyttöösi sitä mukaa kun niitä siirretään kansioihin, hän sanoi.    

En osannut kysyä oikeita kysymyksiä. En kysynyt oikeastaan mitään koska Eskolan laitoksen assistentin puheet eivät tuntuneet sillä hetkellä edes ehdotukselta vaan enemmän määräykseltä niin kuin minun osani jossain isommassa olisi päätetty jo.

Seurattavista useimmat ovat olleet kertojan luokkakavereita. Salainen tehtävä alkaa vaivihkaa muovata nuorta miestä. Hän saa hiukan koulutusta kyselemiseen, muttei lupaa pitää yhteyksiä muihin samaan hommaan pestattuihin. On allekirjoitettava työ- ja vaitiolosopimus ilman tietoa, mihin on sitoutunut. Jotenkin kertojasta tuntui hienolta tulla valituksi tutkimusapulaiseksi, vaikkei edes pestauksen hoitaneen assistentin nimeä näkynyt missään papereissa.

Seuraa yksinäisiä aikoja. Aika ajoin on yritettävä päästä juttusille jonkun seurattavan kanssa. Tapaamisia järjestyy. Melko hyvin kertoja pystyy pitämään pokkansa silloinkin, kun selvästi utelee jotain. Vanhat luokkakaverit alkavat tottua hänen yhteydenottoihinsa. Raportoitavaa kertyy, kirjeet hoituvat perille sinne jonnekin.

Mitään muuta omaa elämää ei käy yrittäminen kuin vanhempien luona käymisiä Hämeenlinnassa. Sopuisana lapsena kasvanut poika havaitsee äitinsä ja isänsä vanhenemisen. Äiti sairastuu syöpään, riutuu hoidoista huolimatta, kuolee ja haudataan. Hiljaisena isä jatkaa elämäänsä tutussa talossa jaksamatta kuitenkaan tehdä kaikkia talonpidon raskaita töitä. Niissä auttaa poika.

Opinnot edistyvät, tutkinto tulee valmiiksi ja pitäisi löytää vakituisia töitä Hesarin kesätoimittaja-ajan perään. Rahoitus loppuu Kohortti 54 -projektilta, mutta kertoja jää jatkamaan hommaa palkattomana. Hesarikaan ei jatka toimittajan pestiä, vaan on etsittävä muuta. Työvoimatoimistosta löytyy apu.

Ilmoitustaululle oli ilmestynyt muutama uusi lappu joista yhdessä luki ”Indonesian Tasavallan Helsingin Suurlähetystö: tiedotusapulainen”. Mitään lisätietoja ei ollut.

Indonesian suurlähetystöön marssii ainoana yksi tiedotussihteerin paikkaa hakenut, kuten aikoinaan Jalonen itse on tehnyt ja tullut pestatuksi. Ensi alkuun oli tuntunut hienolta. Tältä osin romaani pohjaa kirjailijan omiin kokemuksiin ilmeisesti kellariloukosta osoitettua työtilaa myöten. Seinän ylälaidassa häämöttää ikkuna edessään ristikot. Siellä mies puurtaa yksinään ja etsii lehdistä mainintoja Indonesiasta, leikkaa jutut, kääntää ne englanniksi ja vie ne ylemmilleen tarkistettaviksi. Kielteisiin mainintoihin on reagoitava vastineilla, jotka on hyväksytettävä lähetystösihteerillä, joskus suurlähettiläällä asti.

Tulkkaustilanteissa joutuu osaksi kankeaa näytelmää, jossa suurlähettiläs vieraineen esittää roolejaan. Tulkki pysyttelee visusti sivussa. Muuten päivät seuraavat rutiinimaisesti toisiaan, kunnes työsoppeen laskeutuu nainen korkokengissään. Hän täräyttää oitis: "Kukas helvetissä istuu siinä minun paikallani?" Pian selviää, että kyseessä on Mary Salo-Badak tulossa työmatkalta Indonesiasta. Hän kysyy, puhuuko paikan vallannut bahasaa. Suurlähettiläs puhuu vain sitä kieltä.  Kertojalta sujuu muutama sana, joten tulkkaustilanteet vaativat useita kierroksia kielestä toiseen. Mary on oppinut bahasaa, koska on naimisissa Sumatralta kotoisin olevan miehen kanssa ja asunut Indonesiassa, kunnes pari muutti Suomeen. Mutta aviomies lähetettiin takaisin Acehiin "hallintotehtäviin".

Pikku hiljaa saman pöydän laidoilla istuvat alkavat luottaa toisiinsa. Mary opastaa kertojaa tajuamaan lähetystön arvojärjestystä sekä tarjoaa tietoja jokaisesta palkatusta. Mary jopa sujauttaa nähtäväksi Lontoosta salakuljetettuja raportteja Indonesian ja varsinkin Itä-Timorin väestön pakkosiirroista kidutuksineen ja pidätyksineen ilman oikeudenkäyntiä. Suomalaislehdissä ei ole kerrottu Acehin kapinallista, vaikka he olivat yrittäneet jo 50-luvulla irrottaa maakunnan itsenäiseksi islamilaiseksi valtioksi. Mary luottaa työpariinsa. Onhan tämä kouliintunut vaikenija salaisen Kohortti 54:n ajoilta. Yrityksistä huolimatta kyylän puuha ei edes ottanut loppuakseen. Kertojaa uhataan paljastuksilla läheisille ja lähetystöön, jos hän ei toimita lisää raportteja. Viimeinen raja ylittyy kotietsinnällä, jossa kaikki kirjalliset aineistot kaapataan.

Kertoja havahtuu omaan kieroutuneisuuteensa varsinkin tämän tehtävän myötä:

Sain tehtäväksi laatia selostuksen Suomen kansalaissodasta. Suurlähettiläs itse oli pyytänyt koska hän halusi tietää millä lailla vihollinen täällä oli saatu aikoinaan eliminoitua ja jäljellejääneet pysymään kurissa.

--

Kun aloitin, huomasin miettiväni ensin vain mitä suurlähettilääksi päässyt kenraali haluaisi tietää toisen maan sisällissodan voittajista ja voitetuista, kenttäoikeuksien pikatuomioista ja vankileireistä. Olin työpaikkaani jo niin tottunut, että ajattelin mitä suurlähettiläs ajatteli ja halusi enkä sitä mitä oli tapahtunut.

Aika tutkimusapulaisena oli vieraannuttanut kertojan muista ikäisistään kuin seurattavista luokkakavereista. Niinpä muutamista tulee lähes ystäviä. Yhden pariskunnan kanssa hän käy elokuvissa ja näkee muun muassa Tarkovskin Stalkerin. Eletään osana taistolaismallista kulttuurimeininkiä. Kertoja haluaisi paljastaa kaikille seurattaville toimintansa kaksinaamaisuuden. Tilaisuus voisi tarjoutua, jos hän kutsuisi koko porukan 25-vuotispäivilleen. Mukaan kutsuttu Mary organisoi juhlat. Lähetystön kautta hankitaan tarjottavat juomineen, samoin itse juhlatila. Paikalle saapuu lähes joka iikka, mutta kertoja ei saa suutaan auki tunnustamiseen. Kun hetki koitti, oltiin jo niin humalassa, ettei hommasta tullut mitään.

Helpotus koittaa vasta sitten, kun kertoja tutustuu Kansan Uutisten toimittajaan. He nauttivat toistensa seurasta, viettävät viikonloppuja yhdessä, rakastuvatkin. Kertoja pystyy tälle Hannelelle paljastamaan lähes koko kyttääjän menneisyytensä. Mutta hänessä ei ole miestä kosintaan. Kun vielä käy ilmi, että kertojalle on tarjottu ylennystä ja siirtoa OPEC-asioihin perehtymään etelämmäs Eurooppaan, Hannele loukkaantuu. Suhde kariutuu, vaikka kertojalle ei urkene mitään Indonesiaan liittyvää jatkouraa. Ilmeisesti kohorttitutkimuksen organisoijat kostivat urkkijansa luopumisen hommasta ja paljastivat hänet sekä Marylle että lähetystölle. 

 Yhtä yllättäen kuin työ suurlähetystössä alkoi, se näet myös päättyi. Ilman selityksiä rakennuksesta on poistuttava saman tien. Yhteys reiluun työkaveriin Maryyn katkeaa selityksittä. Myös asunnosta kertoja joutuu lähtemään. Vasta aikojen päästä kertoja kuulee Maryn häipyneen Aasiaan.

Hannelen kanssa oli puhetta Näköpiiriin tarjottavasta Indonesia-jutusta. Yhdessä sitä ei tehty. Jutun kirjoittamisesta kuitenkin muodostuu kertojalle olennainen vaihe kierosta peittelystä pääsemiseksi. Artikkeli julkaistaan isosti ja se herättää keskustelua. Oma minäkuva alkaa kohentua.

Seuraa vielä vaikeuksia: mahahaava, yritys armeijaan menemiseksi ja palvelusta vapautuminen, vetäytyminen eristyksiin armeijan saarelle Suomenlahdella, sieltä paluu ihmisten ilmoille, ulkomailla käynnit. Huikein koitos on itsenäisen yrittäjän pyöräily Berliinin muurin ympäri ja jutun teko siitä. Lehdet eivät jutusta kiinnostuneet – muuri murrettiin vasta vuotta myöhemmin.

Vielä yksi paukku kertojan oli kestettävä: kohorttitutkimus paljastettiin Ajankohtaisessa Kakkosessa. Lehdissä julkaistiin huolimattomasti peitettyjä nimilistoja henkilötunnuksineen ja pankkiyhteyksineen. Kertoja löytää oman nimensä kahdesta kohtaa. Yritys itse paljastaa osuutensa seuratuille onnahtaa taas, kun ensimmäiseksi puhelimeen vastannut ei ollut huomannut lehdissä julkaistuista listoista mitään mainittavaa. Mutta yksi soitti. Hän oli nähnyt ja otti koko roskan puheeksi. Sitten sekin oli koettu.

Kertomus tyyntyy souteluun järvellä Eian kanssa, joka oli kuulunut kohorttiin. Rantaudutaan tutun luokkakaverin Annen luo, molemmat naiset kohorttiaineistoa. Nelivuotias tyttö pulikoi vedessä. Siirrytään sisälle. Lapsi saa lettejä hiuksiinsa, niihin monenkirjavia silkkinauhoja. Lukija hyrrää tyytyväisenä, vaikkei enää muista, kumpi näistä kahdesta luokkakaverista olisi se, jonka kanssa kertoja voisi huokaista ja elää kelpo miehenä pelkäämättä lisäpaljastuksia.

Miksi ihmeessä referoin laajaa teosta näin tarkkaan? Koettelin itseäni lukijana tutkimalla vielä lähes sivulta, mitä Jalonen on piirtänyt henkilöhahmoihinsa. Minua puhuttelevat kertojan hiljaisen itseironiset havainnot. Sisäinen puhe kaikuu yhä mielessä. Myös havainnot ajan ilmiöistä hykerryttävät. Elän yhä kertojan ahdingossa ja mietin, mitä vastaavia kuvauksia olen lukenut tai nähnyt. Yksi tuli etsimättä mieleen tuon Tarkovskin elokuvan lisäksi. Tarkoitan saksalaisleffaa Muiden elämä, josta kirjoitin tämän blogijutun.

Mikään helppo Jalosen viimeisinkään romaani ei ole. Sen ansioita on kirkkaalla kielellä luotu uskottava kuva oloista, jotka muovaavat ihmistä. Nuoren ihmisen aseettomuus auktoriteettien nimissä esitetyille houkutuksille vetää totiseksi. Jotakin Tampereen yliopiston ilmapiiristä tulin haistelleeksi itsekin 1970-luvun taitteessa. Opiskelevana perheenäitinä en kuitenkaan maistanut tai haistanut mitään sellaista, mistä Jalonen kirjoittaa. Siksi tuntuukin aiheelliselta paneutua 70- ja 80-lukuihin myös Jalosen romaanin tapaan. 

Aiheesta lisää:

Ylen Luomiskertomus-sarjassa on julkaistu romaania valottava haastattelu otsikolla Olli Jalosen Stalker-vuodet koettiin Kekkosen ajan Suomessa.

Kirsin Book Clubista löytyy Airi Vilhusen juttu Olli Jalonen: Stalker-vuodet – Kyttääjän työ leimaa tekijän.