Olen hyvän aikaa ollut selvillä Satu Rämön herättämästä innostuksesta, jonka synnytti hänen esikoisromaaninsa Hildur (WSOY 2022).
Kuulin näet sukulaisten kesken kahvitellessa sekä oman tyttären että miniän kehuvan Sadun fiktiivisiä kirjoja, joita toistaiseksi on ilmestynyt kaksi. Niitä miniä tarjosi Islannin matkalle lähtevälle pojalleen luettavaksi. Molemmat kuulemma löytyivät kotoa. Kuuntelin vaiti kehuja sekä ehdotuksia. Päätin saman tien tarkistaa, mikä kirjoissa vetoaa. Niinpä ostin Hildurin e-kirjana heti kotiin päästyäni.
Lehtijutuista minulle oli selvinnyt, että ekonomiksi Suomessa opiskellut Satu oli muuttanut asumaan Islantiin, avioitunut siellä ja saanut kaksi lasta, Sittemmin koko perhe oli asettunut Pohjois-Suomeen ainakin osaksi vuotta.
Mutta vasta e-kirjaa ostaessani luin, mitä itse kirjasta sanotaan:
Lapsuudessaan traumatisoitunut rikosetsivä ja kadonneiden lasten yksikön päällikkö Hildur Rúnarsdóttir taistelee omaa ahdistustaan vastaan surffaamalla Atlantin kylmissä vesissä. Hildurin työpariksi saapuu suomalainen poliisiharjoittelija Jakob Johanson, joka on lähtenyt Islantiin pakoon omaa hankalaa elämäntilannettaan. Jakobkin huomaa pian, että kuvankauniilla vuonoilla on myös varjoisa puolensa: syrjäytyneet, hyväksikäyttäjät ja vallanhimoon langenneet.
Pian Hildur ja Jakob ovat keskellä omituista rikosvyyhtiä, kun vuosikymmeniä hämärässä olleiden salaisuuksien sumuverho alkaa vähitellen hälvetä. Kosto on ainakin ajatuksena suloinen, mutta ratkaiseeko se lopulta mitään?
Kirkastui sekin, miksen ollut hommannut kirjaa käsiini. Sehän on dekkari, joista en yleensä piittaa. Kuitenkin myös kirjan asiasisältö upposi tietämättömään. En edes ole tullut koskaan käyneeksi saarella.
Lukemisen päästyä alkua pidemmälle aloin ymmärtää, mikä Rämön tavassa kirjoittaa vetosi sukulaisiinikin. Tarinaan lomittuvat Islannin länsivuonojen karut olosuhteet ja se, kuinka ne muovaavat asukkaita. Heitä ei paljoa ole, mutta he piirtyvät sävykkäinä ihmisinä vuoroin poliisien tukinnan ohessa. Tarina rakentuu kuin nykäyksin.
Tartuin helposti kammottavaan koukkuun, kun pienet siskokset katoavat rakenteilla olleeseen tunneliin jälkiä jättämättä. Tytöt olivat päähenkilö Hildurin pikkusiskoja. Kirjassa isosiskoa piinaa omaa perhettä 25 vuotta aiemmin kohdannut katastrofi, vaikka se ei näy hänen arkisessa poliisin uurastuksessaan. Yllättävä käänne tuo valoa myös tähän selvittämättömäksi jääneeseen tapaukseen, kun kummallisia murhia ratkaistaan.
Kävi niin kuin dekkareita julkaisevat kai toivovat: lukija etenee loppuun lähes pakonomaisesti saadakseen tietää ratkaisut. Siskosten kohtalo pysyy kuitenkin sen verran auki, että seuraavakin kirja on luettava pian. Tiedän jo, kuinka lasten asia tulee olemaan esillä myös Hildurin suomalaiskollegan Jakobin hankalan perhekuvion myötä.
Liityn sukulaisteni tavoin kehumaan Hilduria. Reipasotteinen Hildur kiinnostaa tosissaan, samoin Islanti. Kiitoksia tarjoilen islantilaisen maiseman ja perinteiden kuvauksista. Olosuhteet näyttäytyvät sellaisina, että luonto sanelee, ihminen nöyrtyy ja sopeutuu, jos aikoo pysyä hengissä. Siinä oppi, jota kaikkialla maapallolla pitäisi noudattaa.
Kirjailijan taustatöistä esimerkkinä liitän palan 13. luvusta, jossa eletään hetki vuotta 1550 paikalla nimeltä Mosfellsheið.Puhallan ulos viimeisen savukiehkuran ja katson, kuinka se häviää lumisateeseen.
Asiat liikkuvat oikeaan suuntaan. Riemu täyttää mieleni ja melkein tekisi melkein mieli lurauttaa joku reteä kansanviisu. Painan kaasua, isken tahtia nahkaiseen autonrattiin ja alan laulaa:
Hei, hei, hei! Mättään päällä juoksi kettu
Se haluaa kostuttaa kuivan suunsa verellä
Ja jossain joku itki, oudon syvällä miehen äänellä.
Ódáðahraunin lainsuojattomat ovat kai salaa noutamassa lampaita vuorilta.
