Hyytävä stoori

Tuskaillen luin Margaret Atwoodin romaanin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985). Matti Kannoston suomennos ilmestyi e-kirjana 2017. Yli 30 vuotta sitten julkaistu teos on yllättäen havaittu uhkaavan ajankohtaiseksi. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump heti virkaan astuttuaan tammikuussa 2017 allekirjoitti määräyksen, joka kieltää liittovaltiolta rahoitusta saavilta kansalaisjärjestöiltä aborttineuvonnan ja aborttien tekemisen maailmalla. CNN välitti kansalaisjärjestöt tyrmistyttäneen uutisen. Sen mukaan hinnan katastrofaalisesta päätöksestä maksavat kehitysmaiden naiset, sillä tarve aborttien tekoon ei poistu kieltolaeilla. Ne avaavat taas markkinat puoskareille.

Atwoodin dystooppisessa romaanissa on kyse synnyttämään kykenevien naisten kaappamisesta synnytyskoneiksi. Eletään aikaa, jolloin Yhdysvaltoja on ravistellut valtavien maanjäristysten sarja. Ne ovat tuhonneet ydinvoimaloita ja siten aiheuttaneet laajojen maa-alueiden saastumisen. Katastrofi ulottuu yhteiskunnan sortumiseen. Vanhatestamentilliset fundamentalistit ovat päässeet valtaan, kun presidentti on ammuttu, kongressi tuhottu. Yhdysvalloista on tullut Gilead, jossa lakikirjana on Raamattu äärimmilleen tulkittuna. Hedelmättömät naiset on häädetty siirtokuntiin puhdistamaan ympäristöjä. Osa mahoista naisista palvelee vihreäasuisina marttoina kotitaloustöissä. Terveen lapsen synnyttäneet joutuvat alistumaan uusiin raskauksiin tai paremminkin sen yrityksiin. He erottuvat muista punaisiin vaatteisiin puettuina. Heiltä on viety perhe, oma nimi sekä mahdollisuus lukemiseen ja kirjoittamiseen, olivatpa he olleet kuinka oppineita tahansa. Ei auta kuin alistua ja vaieta, jos aikoo pysytellä elossa ja yrittää jollakin keinoin löytää kadotetut omaisensa. Ja kaikki tapahtuu ennestään tutussa, mutta täysin muuttuneessa kotikaupungissa!

Kehenkään ei voi luottaa siinä taloudessa, johon kukin naisista on sijoitettu. Kaikkialla vaanivat silmät ja korvat.  Tarkoitus on synnyttää lapsi talon isännälle, komentajaksi mainitulle. Tämän vanhahko, sinipukuinen vaimo avustaa kornissa aktissa. Kun tehtävä on täytetty, seuraa siirto uudelle isännälle.

Romaanin minäkertoja, isännän mukaan Frediläiseksi nimetty, vie lukijan hyytäviin tilanteisiin. Ostoksille lähetetyt, toisiaan vahtivat naiset alkavat kuitenkin ottaa pikku vapauksia. Reitiltä poikkeamiset vievät heidät näkemään hirtettyjen ruumiita ja muita pelotteita. Nämä orjuutetut testaavat alati toisiaan. Kun he tuntevat olevansa loitolla korvista, toinen naisista vihjaa asioista, joissa häämöttä vastarintaverkosto. Voisiko Frediläiseen luottaa? Kapina orastaa myös aivan isännän tuntumassa. Tämän ja koko systeemin mädännäisyys paljastuu luvussa 12. Siinä kertoja, tuo Frediläiseksi mainittu, muistelee, mitä tapahtui Iisebelin salongissa, jonne isäntä vei hänet hepeniin puettuna ja vaimon siniseen viittaan peitettynä.

Mikään paha ei jää piiloon eikä valta säily, kuten romaanin yllättävä loppu osoittaa. Tulee aikoja, jolloin tutkijat taas voivat työskennellä. Elämä on jatkunut jo pitkään Gileadin jälkeen. Ihmiset ovat jälleen nauravaisia. Kiehtovasti käy ilmi, kuinka Frediläisestä on löytynyt mainintoja vanhasta päiväkirjasta, mikä jää kutkuttamaan lukijan ajatuksia. Hänelle voi luoda vaihtoehtoisia vaiheita, koska romaanissa hänen kohtalonsa jää auki. Saattaa olla, että koko tarina on ikään kuin peräisin Frediläisen omasta päiväkirjasta.

Ammattilaisten ratkaisuihin pääsee tutustumaan romaanin pohjalta tehdystä HBO:n sarjasta Handmaid's Tale (2017). Kaisu Tervosen mukaan sille on yhä tilausta paitsi viihteenä myös yhteiskuntakritiikkinä. Me Naiset -lehti listasi tuoreeltaan neljä syytä, miksi elokuvaversio on syytä katsoa. Hienoa, että sarja nähdään myös YLE Teemalta tulevana kesänä tiistaisin. 

PS Olen jo aiemmin lukenut romaaneja, joiden tapahtumapaikkana on Gilead. Nimi viittaa Vanhaan Testamenttiin. Vaikuttavin on ollut Marilynne Robinsonin trilogia, jossa koetaan hyytäviä elämänkohtaloita syvässä lännessä Raamattu-vyöhykkeellä kaupunkipahasessa nimeltä Gilead. Romaanien maailma poikkeaa kuitenkin tyystin Atwoodin luomasta.

Tässä ja tässä vielä linkki blogijuttuihini Robinsonin romaaneista:

Marilynne Robinsonin Kotiin jatkaa tarinaa Gileadista tuttuun tapaan

Marilynne Robinsonin Home-romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 2008 ja Suomessa 2010 Laura Jänisniemen kääntämänä nimellä Kotiin. Sen kansi on huomiota herättävän synkkä. Kirjan luettuani ymmärrän, että tumma väritys ja häivähdys isokuvioisesta tapetista viittaavat siihen vanhoillaan säilytettyyn taloon, jossa kanteen kuvatut kolme hahmoa viettävät yhteiset viikkonsa alkukesästä syksyn alkuun 1948. Etualalla oviaukossa selin katsojaan seisoo naishahmo, Glory. Keskeisenä hahmona toisessa oviaukossa kyyhöttää vanha ja sairas isä, pastori Boughton, harvoin käytetyltä etunimeltään Robert. Gloryn ja isän välissä matolla näkyy varjo. Se kertoo, minkälaisena perhe on  kokenut pojan, jolle isä oli antanut ystävänsä John Amesin nimen ja joka itse vaihtoi nimekseen Jack. Itse asiassa varjo viittaa myös siihen, kuinka ulkopuoliseksi Jack tunsi olonsa hurskaassa perheessä.

Romaani alkaa isän isän repliikillä: "ONPA HIENOA, ETTÄ MUUTAT TAKAISIN KOTIIN!" Näin isä toivottaa tervetulleeksi nuorimman lapsensa, Glory-tyttären, ja saa tämän mielen apeaksi. Tilannetta ei kevennä isän lisäys:"Ainakin toistaiseksi." Lukija virittyy aistimaan, kuinka epäonnistumiset omassa elämässä ohjaavat palaamaan lapsuuden ympäristöön. Gloryn hyvänä selityksenä on se, että yksin elävä leski-isä tarvitsee apua. 

Pian taloon saapuu kirje, jossa kaksi vuosikymmentä tietymättömissä ollut Jack kertoo tulevansa kotiin. Glory ja isä odottavat toiveikkaina, mutta miestä ei kuulu. Vihdoin kevään jo taittuessa kesään laiha mies ilmestyy kotitaloon. Hiljaisia, varautuneita hetkiä riittää. Hitaasti Glory ja Jack saavat kiinni yhteisistä askareista, joista tärkeimpiä ovat isän hoitotoimet ja villiintyneen puutarhan perkaaminen. Rikkaruohojen ja taloa peittävien kuivuneiden köynnösten repiminen tuntuu kuvaavan aikuiselämän mittaisten sotkujen selvittämistä. Tarina eteneee Gileadista tuttuun tapaan ilman jaottelua luvuiksi omine otsikkoineen. Kahden tyhjän rivivälin tauoin teksti luo tilanteisiin voimallista latautuneisuutta, joka imee lukijan mukaan henkilöiden pohdintoihin keskinäisistä suhteistaan. 

Varovasti sisarukset raottavat epäonnistumisiaan toisilleen. Isä kuuntelee valppaana ja on tyytyväinen huomatessaan, että lapset viihtyvät keskenään. Lukija murehtii ja toivoo lähes isän tavoin, että Jackilta loppuisivat aiheet ylettömiin anteeksi pyytelemisiin. Jack koettaa lähestyä isää saadakseen tietää, kuinka isä suhtautuisi tietoon Jackin vihkimättömästä mustasta vaimosta ja pojasta. Presbyteerinen pappismies ei tajua, mihin Jack pyrkii. Isän suvun mainitaan muuttaneen Skotlannista Yhdysvaltoihin vasta karmean sisällissodan jälkeen 1880-luvulla. Niinpä isän käsitykset neekereistä, niin kuin kirjassa heitä nimitetään, on jäänyt vaille koettelua. Jack huomaa, ettei isä sulattaisi neekeriä perheeseen. 

Asia jää piiloon, kunnes Jackin jo lähdettyä pois Glory näkee pihaportilla auton. Siitä nousee ylväs musta nainen, joka kyselee, missähän Jack Boughton asuu. Glory on kuullut tarpeeksi Dellan ja Jackin yhteisestä elämästä vaikeuksineen. Niinpä hän puhuttelee naista ystävällisesti nimeltä, kutsuu sisään.  Tämä ei voi tulla, vaan lähtee autoa ajavan sisarensa kanssa kohti Memphisiä. Glory ehtii kuitenkin tovin katsella kadulla hyppivää kaunista lasta, Jackin poikaa. Ja Glory tietää olevansa se, jonka täytyy pysyä talossa. Alkaa uusi odotus: herää hurja toivo, että poika vartututtaan tulisi takaisin. 

Erityistä painoa sain lukukokemukseen siitä, että YLE Teemalla on meneillään moniosainen, loistelias dokumentti afroamerikkalaisista. Olen katsonut sarjaa ja taas kerran huomannut, kuinka hataria ovat tietoni ja ymmärrykseni Yhdysvaltain historiasta. Esimerkiksi se on käynyt ilmi, miten evankelinen herätysliike havahdutti aikoinaan pohjoisen unionin valkoihoiset näkemään neekeriorjuuden syntinä ja miten tuo ymmärrys levisi räjähdysaineen tavoin myös mustien keskuuteen. Robinsonin kirjan viittaukset Keskilännen kirkkojen moniin suuntauksiin pyyhkäisevät ohi minunlaiseltani lukijalta, koska en tiedä niistä juuri mitään, vaikka pitäisi. Onhan uskonnollisuudella yhä suuri vaikutus paitsi amerikkalaisten arkielämään myös Yhdysvaltain politiikkaan.

Marilynne Robinson, Gilead - pitkä kirje isältä pojalle

Eräs tuttuni tarjoilee viljalti varteenotettavia linkkejä. Odotettaessa tietoa tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnosta löytyi tämä  Siinä jutun kirjoittaja kannustaa tarttumaan Marilynne Robinsonin teoksiin, jotka huomasin itselleni tyystin tuntemattomiksi. Mutta niitäpä löytyi paikallisesta kirjastosta vapaana kaksin kappalein: Gilead sekä sen jatko-osa Kotiin. Trilogian kolmas osa, Lila, ei vielä ole saatavilla suomeksi.


Gilead ilmestyi Yhdysvalloissa 2004 ja sille myönnettiin Pulitzer-palkinto 2005. Suomeksi kirja saatiin 2008 Laura Jänisniemen kääntämänä FILIn tuella.

En ole aiemmin lukenut yhtä sisäistyneen kristillistä teosta kuin Gilead. Nimi muuten tarkoittaa syrjäistä kaupunkipahasta Iowassa. Kaupungissa ikänsä asunut, sydänsairas pastori tuntee välttämättömäksi kirjoittaa seitsenvuotiaalle pojalleen, koska tietää pian kuolevansa ja poika joutuu varttumaan aikuiseksi ilman isän rakastavaa tukea. Käy ilmi, että pitkään leskenä olleen pastorin elämässä tapahtui odottamaton käänne 1940-luvun lopulla. Silloin 67-vuotiaana hän rakastui nuoreen naiseen, avioitui ja pariskunta sai pojan.

Koko teos tosiaan näyttää pitkältä kirjeeltä, vaikkei löydy päiväyksiä, ei väliotsikoitakaan. Tuntuu kuin kirjoittaja-kertoja olisi käsitellyt aina yhden ajatuskokonaisuuden kaikkine mutkineen ja pitänyt sitten tauon, ehkä torkahtanut. Tekstissä nämä kohdat erottuvat kahden rivivälin mittaisina siirtyminä, joissa myös lukija voi vetää tovin henkeä. Rytmi on lempeä. Aika ajoin pastori, nimeltään John Ames, seuraa vaimonsa puuhailua pojan kanssa tai kertoilee havaintojaan poikansa ja tämän Tobias-ystävän pihaleikeistä. Niistä hän siirtyy omiin poikavuosiinsa ja naapurissa yhä asuvaan Boughtonin suurperheeseen. Isä Boughton on pastori hänkin, kummallakin on oma kirkkonsa. Miehet ovat olleet parhaat ystävykset lapsuudesta asti ja tehneet aikoinaan myös melkoisia kepposia yhdessä.

John Ames tarjoaa pojalleen tarkat sukutiedot. Isänisästä on paljon kerrottavaa, sillä tämä vanhin kolmen pastorin ketjussa muuttui iän karttuessa yhä äkäisemmäksi ja ehdottomammaksi: hänestä tuli yhä nasiirimpi. Ilmaus oli minulle täysin outo. Vartiotornin verkkokirjastosta löytyi kattavin selitys sanasta. Se pohjaa Raamattuun ja tarkoittaa tiettyjä erikoislupauksia. Käsite liittyy myös Simsonin hiuksiin.

Isoisä karkaa. Hänen tiedetään menneen Kansasiin, missä hän sisällissodan aikana osallistui verisiin taisteluihin orjuutta vastaan ja menetti toisen silmänsä. John Amesin isä otti silloin vielä nuoren  poikansa mukaan ja lähti etsimään omaa karkuteille kadonnutta isäänsä. Kertomus yli kuukauden mittaisesta etsinnästä muistuttaa korpivaellusta ja näännyttää matkalaiset perin juurin. He kuitenkin löytävät jälkiä isoisästä ja päätyvät lopulta tämän haudalle. Jonkinlainen sovitus syntyy isävainajan ja tämän pojan välille hautaa kunnostamalla ja rukoilemalla.

Tarinasta siprahtelee muistumia sisällissodan tuhoista. Tulee selväksi, että Iowassa ei mustia hätistelty eikä hätistellä, vaikka heidän kirkkonsa kerran kärsi palovanhinkoja. Hirtehisiäkin muistoja sota-ajoilta on kerrottavissa kuten siitä, mihin ylettömyyksiin äidyttiin tunnelien kaivamisessa suojapaikoiksi ja minkä nolon lopun isoin hanke sai.

Syvällisesti pastori Ames pohtii ajallisen elämän mysteerejä. Rukouksesta hän saa apua, kun ajatus takkuaa ja voimat ovat loppua. Hän välttelee loukkaamasta ketään, mikä tuntuu vaikealta, kun moni haluaa keskustella pastorinsa kanssa. Useimmin keskustelukumppanina on läheisin ystävä pastori Boughton, jonkin aikaa myös tämän Jack-poika, oikealta nimeltään pastorin kaima John Ames. Hulttiomaisia tekoja nuorena tehnyt, sittemmin kauas kaikonnut ja yllättäen kotiin palannut Jack tuottaa ahdistavaa huolta pastori John Amesille. Tästä tarinaan rakentuu jännite, joka kantaa kirjan loppun asti.

Maria Schottenius kirjoittaa Dagens Nyheterin arvostelunsa ingressissä 2.11.2015, että Marilynne Robinsonista on moraalifilosofi ilman karttakeppiä. Intellektuellina ajattelijana hän liikkuu kristillisellä perustalla tekemättä lähetystyötä tai antamatta yksinkertaisia vastauksia.

Mainittakoon vielä, että Marilynne Robinson on Barack Obaman lempikirjailija.  Minulta puuttuu sellainen uskonnollinen perusta, joka auttaisi kunnolla ymmärtämään kirjan uskonnollisia mietteitä. Silti koin sekä hyvää mieltä että joitakin oivalluksen pilkahduksia keskittymällä Robinsonin Gilead-kirjaan. Jatkan saman tien seuraavan osan pariin ja kirjoitan aikanaan oman juttuni myös Kotiin-teoksesta