Joel Haahtela, Yö Whistlerin maalauksessa

Otava julkaisi helmikuussa 2023 Joel Haahtelan pienoisromaanin Yö Whistlerin maalauksessa. Kovakantisessa kirjassa on 175 sivua. Ostamassani e-kirjassa lukulaitteelle siirrettynä on sivuja vain 105. Niinpä kirja tuli luetuksi nopeasti paitsi lyhyytensä vuoksi myös siksi, että tarina tosiaan lumoaa, kuten kustantaja mainostekstissään lupaa:

Lumoava romaani vangitsee lukijan mysteerin ääreen.

Se näyttää toiveemme, pelkomme ja niiden takaa säteilevän rakkauden

Kertoja on vakuuttunut, ettei elä vuotta pidempään. Hän on päättänyt työstää perhoskirjan ikivanhalla painotekniikalla 1600-luvun tyyliin, jättää maailmaan jotain kaunista.

Hän matkustaa Yorkshiren rannikolle tapaamaan kirjeystäväänsä Sergeitä, erakoitunutta venäläisemigranttia ja perhoskerääjää. Sergein talossa, perhoskokoelman äärellä, Whistlerin maalauksen lumossa miehet jakavat syksyiset päivät, jotka paljastavat heidän kipeimmät muistonsa.

Millaisten kuvitelmien varaan rakennamme elämämme? Voiko ihminen koskaan olla vapaa? Mitä tapahtuu Whistlerin yössä?

 Kirsin Book Club on tarjonnut 11.3.2023 Airi Vilhusen kirjoittamana sellaisen analyysin Haahtelan pienoisromaanista, että ihastuin siihen yhtä lailla kuin itse romaaniin. Suosittelen painokkaasti linkin kautta avautuvan tekstin lukemista. 

Pari kesää sitten saaressa kesiään viettävä ystäväni otti puheeksi Joel Haahtelan ja hänen pienoisromaaninsa. Olivat kuulemma tehneet vaikutuksen. Siksi kai minäkin nappasin uutuuden, kun se kohdalle osui Elisa Kirjassa. Hommaan lisää Haahtelan kirjoja. Niissä voi odottaa hiljaisesti puhuttelevaa mietiskelyä ja kauneutta, jota kielikin edustaa.

Elämä kuin vesiseinän takana

Parin vuoden takainen Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät, josta hänelle tupsahti Finlandia-palkinto, jätti minut melko kylmäksi, kuten blogijuttuni paljastaa. Silti tai ehkä juuri siksi ostin muutamalla eurolla saman tekijän suppean teoksen nimeltä Vesiseinä. Se ilmestyi jo 2006, e-kirjana 2015.

Elisa Kirja hehkuttaa varhaista teosta oudonlaisesti kuululla palkkinnolla. Esittelyn loppuosakin tuntuu puhuvan ihan eri kirjasta kuin minun lukemastani.

"Finlandia-palkitun kirjailijan arvostelumenestys
Millaisia vaihtoehtoisia reittejä elämässä voi valita ja millainen tarina silloin kehkeytyy? Entä miksi joskus tajuaa valitsevansa väärin, mutta katsoo tapahtumia ikään kuin vesiseinän läpi, voimatta vaikuttaa asioiden kulkuun?
Jussi Valtonen kirjoittaa ihmisistä epämukavissa asennoissa, vaativien ihmissuhdekuvioiden puristuksissa. Haikeankipeä huumori ja inhimillinen ymmärrys tuovat äkkivääriin asetelmiin tuulahduksen lempeää ilmaa."

Kirsin kirjanurkka tarjoaa oivan opastuksen teoksen kaksijakoiseen tarinaan. En siis kajoa siihen, vaan mainitsen pari seikkaa, joita lukiessa mietin. Minusta kertoja näkee henkilöittensä toiminnan taakse, heidän tajuntaansa. Hän poimii näiden tekemisistä avainkohtauksia. Yksityiskohdat puhuvat ja puhuttelevat. Tuntuu kuin katsoisi muutamin tarkoin vedoin luonnosteltuja ja silti uskottavia hahmoja. Raadollisia seikkoja paljastuu. Juuri ne muovaavat esimerkiksi Antin tapaa toimia myös aikuisena.Tätäkö on kohtalo?

Kerronta etenee kakistelematta ja häpeilemättä. Tempo on nopea, kieli täsmällistä. Molemmat skenaariot Antin vaihtoehtoisista elämänkuluista tuntuvat mahdollisilta. Törkeä itsekkyys paisuu toimittajaversiossa, kun taas paniikki yltyy siinä tarinassa, jossa Antti räpistelee aivotutkijana. Paljon tulee sanotuksi masennuksesta vaimo-Ellin kuvauksena. Ahdingossa on myös Antti. Hän ei koe riittävänsä vaimolle eikä oikein tyttärellekään, saati itselleen. Umpikuja uhkaa. Ellin vaatima avioero on jo lähes vireillä. Mutta tapahtuu ihme: Ellin syvä masennus hellittää ja hän lähtee liikkeelle vanhempiensa luota. On kuin armon säde välähtäisi mustista pilvistä Antillekin.

Lopussa kehä umpeutuu: Läsnä ovat vain isä ja aikuinen poika, joka avustaa sairauskohtauksen saanutta vanhusta. Kaunaisesta, juoppoa isää vihanneesta pojasta on varttunut huolehtiva mies.

Tätä kirjoittaessani kirjan päätös tuntuu valoisammalta kuin lukiessa. Taiten luotu tarina näet jätti jälkeensä alakuloa. Olisi hyvä pohtia porukassa, mistä kaikesta kirja puhuukaan. Kristillistä ulottuvuuksia ja eettisiä kannanottoja tarinasta löytyy samoin kuin massiivisesta He eivät tiedä mitä tekevät -romaanista. Kummastakin tekstistä kuuluu pohdiskelevan, asiantuntevan kertojan kiihkeä ääni.

PS Jälkiajatuksena juolahti mieleen, että kirjan kuvio rakentuu dialektisesti: on teesi (Antti toimittajana), antiteesi (Antti aivotutkimuksessa assistenttina) ja synteesi (Antti auttamassa isäänsä mökillä).

Torgny Lindgrenin ruotsi koettelee

Yritys pitää yllä hiipuvaa ruotsin kieltä tuuppasi minut ostamaan Torgny Lindgrenin 59-sivuisen teoksen Ormens väg till hälleberget. Se maksoi vajaat 9 euroa e-kirjana. Hinta, lyhyys ja ruotsinkielisyys ratkaisivat valinnan, sillä ennakolta en tiennyt kirjasta mitään. Hitaasti eteni lukeminen, koska pian selvisi, ettei tästä tekstistä selviä millään normaaliruotsilla. Olisipa saatavilla myös kunnon suomennos! Sellaista kaipasin, mutten ole löytänyt.

Alkusivuilla valaistaan, kuka Torgny Lindgren on ja mitä hän on kirjoittanut. En heti paneutunut niihin sivuihin. Mutta luettuani koko kirjan mies kiinnostaa niin, että etsin hänestä myös nettitietoja. Ruotsin akatemian sivuilla mainitaan hänet tuoli 9:n haltijaksi ja selvitetään muitakin meriittejä. Erityisesti hänen käyttämäänsä omaperäistä kieltä ylistetään. Se on sekoitus Lindgrenin kotiseudun vanhaa murretta, Raamatun kieltä, omia sanaluomuksia ja jykevästi eteneviä lauseita. Musiikkia tuntevat voisivat havaita kielikuvioissa musikaalisia elementtejä, samoin kuin koko tarinan juoksutuksessa tarkoin punnittujen välivaiheiden kautta kohti huimaa, sinfonista loppumyllerrystä.

Lukemisen päästyä kunnolla vauhtiin en enää muistanut, mitä sanotaan esipuheen tapaisessa liitteessä. Niinpä luin sen uudestaan. Kyseessä lienee todellinen tai kuviteltu dokumentti, jonka sanotaan löytyneen Västerbottenin läänin talousseuran sihteerin vuosiraportista 1882. Tekstissä kerrotaan 1870-luvun puolimaissa tapahtuneesta luonnonkatastrofista, josta paikkakunnan ihmiset olivat  puhuneet kuka mitäkin. Valtavasta maanvyörystä on ollut kyse, koska siitä näkyy maastossa jälkiä. Mitään enteitä Ihmiset eivät olleet havainneet, vaan pitivät tapahtumaa yhtäkkisenä Jumalan tahdon ilmauksena.

 Panin merkille, että raportti on allekirjoitettu tasan sata vuotta ennen kuin Ormens väg på hälleberget (1982) ilmestyi. Siitä tuli Lindgrenin läpimurtoromaani, monin palkinnoin kruunattu. Ymmärsin pikku hiljaa jo lukiessani, että ulottuvilleni oli osunut  harvinainen,  jylhä teos.  Vaikka tiedän, etten referoimalla tee oikeutta Lindgrenin teokselle, kuvaan  sisältöä lyhyesti. Itse tarina alkaa näillä sanoin:

Vårherre, är honom, Karl Orsa bonden och handlarn, du ville begrava den där gången då du slet sönder Kullmyrliden oppå det där viset, eller var det mig och mitt hus och Johanna? Och barna som hade olevat?

Kyselijä ja tarinan kertoja on Johan Johansson, Janiksi puhuteltu. Hän kertoo syntyneensä 1849, samana vuonna, jolloin hänen isoisänsä Alexis hirttäytyi kauppias Ol Karlin mäntyyn, kun oli menettänyt tälle loputkin metsästään. Perhe vajosi kauppiaan torppariksi.

Tässä asetelma: Jumala taivaassa, kauppias kuin jumalan sijainen maan päällä ja perheen niskassa, tapahtumat väistämättömiä. Perheen velat kauppiaalle kasvavat kasvamistaan. Vuokrarahojen ja velkojen vastikkeeksi torpan tyttären, Janin äiti-Tean, sitten tämän tytär-Evan, lopulta Janin vaimon, Johannan, on pakko suostua kauppiaan käytettäväksi. Velat ja köyhyys periytyvät vääjäämättä. Naisten musikaalista lahjakuutta, soitto- ja laulutaitoa, hyödyntävät lähes maksutta muutkin kyläläiset kuin kauppias.  Tämä ei tunnusta Tean, ei Evan, ei Johannan synnyttämiä lapsia omikseen. Kirkonkirjoista löytyy etenkin Tean kuuden lapsen isän kohdalla merkintä  'okänd'.

Kaikkiaan tapahtumat yltävät kolmen sukupolven ja kauheiden nälkävuosien yli. Ennen pitkää torppaan asettuu mies, Jakob, joka auttaa Teaa talonpidossa, uurastaa miesten töissä ja hankkii myös vuokrarahoja. Mutta kauppias penkkoo Jakobin taustoja, mistä seuraa tämän vangitseminen varkauksista syytettynä. Tea on jälleen kauppiaan armoilla.

Vanhan kauppiaan kuoltua tämän poika Karl Orsa jatkaa isänsä tavoin vuokrien perimistä  ja alkaa vuosittain tuoda tupaan almanakan. Huorinpenkillä suoritetuista maksuista huolimatta velat kasvavat. Tutuksi tulee lausuma: "Det var som det var."  Kun kauppiaalle ei  kelpaa maksuksi lehmä, ei palkkaraha, miehistyvä Jani pohtii: "Vårherre, vad var din mening då du skapade krediten?" Poika ymmärtää, että "det var  mor han ville åt". (15 - 17.)

Jakob palaa takaisin, muttei ole entisensä. Töistä ei tule mitään. Karl Orsan ilmestyessä peräämään vuokraa Jakob istuu oven suussa kuin vieras.  Oberäknelig var han ju, han satt och gned sig däri blindögat, han hade fisit ihop och såg ut som i bortiblekad abborpöppel, men kanske att han var ändå en Guds underman, han ville icke hava drickan som mor bjöd ut åt honom. (25 - 26.) Mutta Jakobissa on miestä painua kauppiaan perään ja järjestää suuri näytös pakkasyössä. Hän istuu kauppiaan ison päärakennuksen piipulla lainaksi ostettu pyssy polvilla eikä tule alas. Vaivihkaa Jakob häviää jälkiä jättämättä, kunnes keväällä hänet löydetään etäisestä ladosta hirttäytyneenä. (28 - 30.)

Kauppias haluaa yhä myös kuulla musiikkia, jota Tea ja tytär Eva soittavat urkuharmonilla. Sittemmin Eva saa kauppiaalta velaksi viulun, jota saman tien kykenee soittamaan taiten. Tea menettää kaikki hampaansa 35-vuotiaana eikä enää kelpaa kauppiaalle. Niinpä tämä vaatii 15-vuotiaan Evan, oman sisarpuolensa, saapumaan kauppaan hoitamaan vuokranmaksun. Kauppias on varmistanut papilta, ettei tule syytettä, koska Evan isä on 'okänd'. Kun Tea ei vaatimukseen suostu, Karl Orsa vie mennessään viulun. Pian Eva ratkaisee asian, menee omin päin Karl Orsan luo ja palaa kotiin viulu mukanaan. Vuokra  on kuitattu.

Ennen pitkää Eva tulee raskaaksi, paisuu valtavaksi ja synnyttää niin jättikokoisen pojan, että menehtyy itse. Hän on 17-vuotias. Hupenevan perheen piina jatkuu. Jani avioituu kauppiaalla piikana palvelleen Johannan kanssa, syntyy kaksi tytärtä. Metsä- ja sahatöissä vaurioitunut Jani ei kykene kokoamaan rahaa vuokranmaksuun varsinkaan sitten, kun vammautuu töissä. Mikä ratkaisuksi?

Kauppias vaatii Johannalta samoja palveluksia kuin aiemmin talon muilta naisilta. Ja hänelle Johannakin synnyttää yhden lapsen. Yhden Tealle tekemänsä tytön, Tildan, kauppias vie mukanaan ja tekee tästä perijänsä. Tilda saa jopa kauppiaan sukunimen Markström. Jani pohtii Jobin kohtaloa ja oivaltaa, ettei Herra heitä köyhiä auta, vaan on yritettävä itse auttaa itseään. Kauppiaan saapuessa taas perimään saataviaan Jani hyökkää isoisän veitsi tanassa ja sivaltaa miestä tämän herkimpään paikkaan. Veri vuotaa, mutta kauppias selviää. Lannistumattomana hän palaa joulun aikaan 1876 ja haluaa kuulla Johannan soittamana joululauluja, kunnes sanoo: Om vi skulle taga och göra oppå, Johanna.

Jani kuohahtaa:  --om jag hade varit beredd men det var jag icke, han var onaturlig och förunderlig som ormens väg på hälleberget, och jag kramade handen som om jag hade haft kniven. Vuokranmaksu jää hoitamatta. Johanna ja Jani pohtivat kokemaansa.  Jani näkee kauppiaassa silkkaa pahuutta, mutta Johanna muistaa Raamatun sanat: "Den där illa gör, han ser icke Gud. Jani ihmettelee, haluaako Johanna puolustaa kauppiasta, johon vaimo vastaa: Ingen kan taga honom i försvar. -- Men han är ju ändå en människa.

Velkoja ei enää maksettu eikä luottoa saatu. Keväällä Karl Orsa tietää kertoa, että torpasta pitää maksaa 160 kruunun pantti. Maksamatta jättäminen oikeuttaa häätämään asukkaat. Sellainen on järjestys, josta paljon puhutaan. Aikaa on juhannukseen.

Huimassa kohtauksessa kauppias renkeineen kiipeää juhannusaamuna 1877 talon katolle.  Sitä revitään, kauppias itse heiluttaa isoa kirvestä, muttei ei ehdi iskeä. Ei myöskään pihalle ison kiven taakse pyssyineen piiloutunut Jani ehdi ampua, sillä äkkiä kuuluu mahtava kumu, kuin kokonainen vuori rysähtäisi kasaan. Maa liukuu jalkojen, rakennusten, kasvien alta - talot ja ihmiset sen mukana.  Pölyyn häviävät kauppias renkeineen, Johanna lapsineen, kaikki.  Jani yksin jää tuijottamaan polvet tutisten valtaisaan kuoppaan, josta ei erotu taloa, ei edes sen piippua. Ympyrä on sulkeutunut. Loppusanoikseen hän pohtii:
Vårherre?
Och jag skall sedan med desso mine hud omflådd varda, och skall i mitt kött få se Gud. 

Jos ymmärrän ja osaan tulkita, mitä Lindgren kirjoittaa loppuun, niin tämän tarinan Job, kaiken menettänyt Jani, uskoo näkevänsä lopulta Jumalan. Hän ei enää pohdi pahuutta, ei tuhoa, ei tappioitaan. Mutta kysymysmerkki Janin usein toistaman Vårherre-ilmauksen perässä askarruttaa. Näinkö on, ettei Herra pidäkään ammoista lupaustaan? Jani näyttäytyy sellaisena pohjoisten seutujen Jobina, joka pelkästään menettää. Vain sisarpuoli Tilda vaurastuu, sillä hänelle kauppias, pahan ilmentymä, oli testamentannut koko omaisuutensa.
--

Tässä vielä nettilöydöksiä kirjailijasta ja hänen teoksistaan:

Torgny Lindgren, född 16 juni 1938 i Raggsjö (Västerbotten). Författare. Han invaldes i Svenska Akademien 28 februari 1991 och tog sitt inträde 20 december 1991. Lindgren efterträdde språkvetaren Ture Johannisson på stol nr 9. Han tilldelades 1983 Litteraturfrämjandets stora romanpris för Ormens väg på hälleberget, 1984 Aniarapriset för Merabs skönhet, Doblougska priset 1987, Augustpriset 1995 för Hummelhonung, Gerard Bonniers pris 1999 och Selma Lagerlöfs litteraturpris 2000.

I Ormens väg på hälleberget (1982) återvände Lindgren för första gången till barndomens Västerbotten. Romanen skildrar förtryck och nöd i en västerbottnisk by på 1800-talet, men den egentliga huvudpersonen är språket. Återvändandet till barndomslandet innebar uppkomsten av ett alldeles unikt lindgrenskt konstspråk, kargt, distinkt, dialektalt, hämningslöst, galghumoristiskt och bibliskt, reducerat till ett absolut minimum. Romanen, som sedermera filmatiserades av Bo Widerberg, innebar ett genombrott i stor stil, och Lindgren är idag en av Sveriges mest översatta författare.  (http://www.svenskaakademien.se/akademien/de_aderton/torgny_lindgren)

Waltarin seurassa viipyillen

Elämäkertojen lukemisessa minulla on meneillään oikea valas jopa e-kirjaksi, sillä olen urakassa vasta noin puolivälissä, kun silmissä vilisee sivu 570 melko isoin fontein. Kyse on Panu Rajalan muhkeasta opuksesta Unio Mystica Mika Waltarin elämä ja teokset (2008). Sain sen jo kertaalleen kirjastosta etälainaksi, mutta ylen paksua, pehmeäkantista kirjaa oli mahdoton lukea. Nyt homma sujuu mainiosti Sony Readerilta, johon sen latasin maksettuani hankinnasta 11,90 euroa Elisa Kirjalle.

Elämäkerran Mika Waltari penkoo parhaillaan etruskien menneisyyttä ja on kohta valmis syöksähtämään uuden suurromaanin nakuttamiseen. Minä kuitenkin hyppäsin hetkeksi kyydistä ja tartuin omasta kirjahyllystä löytyvään Kuun maisema -kokoelmaan. Sen WSOY suostui lopulta 1953 julkaisemaan. Tätini perintönä minulle tullut kirja on 4. painosta. Siitä löytyvät Waltarin peinoisromaaneiksi nimetyt Jokin ihmisessä (48 sivua), Jäinen saari (41 sivua), Kuun maisema (71 sivua), Ennen maailmanloppua (31 sivua), Pariisilaissolmio (47 sivua) ja Ihmisen vapaus (19 sivua).  Sivumäärät kielivät Waltarin pyrkimyksestä hallita myös tiivis ilmaisu. Eilisiltana lukaisin aikoinaan kohutun tarinan Jokin ihmisessä. Se sijoittuu alamaailmaan ja päätyy intohimon nieluun. Mitään suurenmoista lukukokemusta en tavoittanut, mutta kannatti tutustua tällaiseenkin Waltariin. Luen pikku hiljaa myös valikoiman muut tekstit.

Nykylukijaa ällistyttää, että teksti on voinut herättää perin vahvaa vastustusta. Oikeastaan elämäkerta ja nyt myös itse pienoisromaanit paljastavat vajaan sadan vuoden takaisen Suomen henkisestä ilmastosta seikkoja, joita en paljosta historian opiskelusta huolimatta ole tajunnut. Paljon sellaista ihmisten oloihin ja arvostuksiin liittyvää tietoa tihkuu esiin kaiken matkaa, että jo tämä elämäkerran piirre pitää minut lukijana otteessaan. Teos on totta tosiaan kirjoitettu waltarimaisen tarkasti, runsaasti, paikoin hilpeästi. Tästä myöhemmin lisää.
 
Wikipediasta löytyy kelpo valistustekstiä Waltarin pienoisromaaneista: 
"Kirjallisesti merkittävimpinä pidetään usein Waltarin niin sanottuja pienoisromaaneja, joille on ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Pienoisromaaneja ilmestyi Waltarilta pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Pienoisromaanit Ei koskaan huomispäivää (1942) ja Jokin ihmisessä (1944) Waltari julkaisi ensin omakustanteina. WSOY kieltäytyi julkaisemasta Waltarin moraalisesti epäilyttäviksi katsomiaan, rikosta ja kiellettyä rakkautta käsitteleviä teoksia.^[15][16] Näissä teoksissa kirjailija saattoi ilmaista itseään ilman menestyskirjailijan paineita, ja näin ihmismielen yöpuolen kartoittaminen sekä elämänfilosofinen ja eksistentiaalinen pohdiskelu kävivät mahdollisiksi. Vuonna 1953 WSOY saattoi julkaista kuuden pienoisromaanin kokoelman Kuun maisema. Kaikkiaan Mika Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit.
Tunnetuimpia pienoisromaaneja on Vieras mies tuli taloon, jolla Waltari voitti WSOY:n pienoisromaanikilpailun 1937.  Markku Envall pitää kirjaa osoittelevuudessaankin eräänlaisena suomalaisvastineena D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajalle. Teos oli Waltarin ensimmäinen käännösmenestys^.      
Fine van Brooklynissa (1941) kokematon tiedemies matkustaa Bretagneen ja joutuu siellä laskelmoivan naisen valtaan. Jokin ihmisessä sijoittuu päällisin puolin alamaailmaan ja lienee luettavissa kirjailijaa kiinnostaneen kalvinismin valossa. Ei koskaan huomispäivää on kolmiodraama rikoksesta ja sen tunnustamisesta. Samalla se on kuvaus levottomasta ajasta kahden maailmansodan välissä.Toisen maailmansodan jälkeisiä tunnelmia kuvaa Sellaista ei tapahdu, jota Panu Rajala pitää Waltarin parhaana pienoisromaanina."

Ehkäpä tarjoilen omat kokemukseni koko Kuun maisema -kokoelmasta, kun olen lukenut loputkin valikoiman teksteistä. Tämä pikainen katsaus olkoon alkusoittona Waltari-havahtumiseeni paljon kuulun kirjailijan satavuotisjuhlinnan jälkeen.