Nosturi kylpee valoissa

Jo pitkään on ollut hankkeissa käydä ihmettelemässä vielä yhtä Aurajokirannan komistusta. Turun kulttuuripääkaupunkivuoden päätökseksi joen itärannalla Wärtsilän entisellä telakka-alueella näet paljastettiin kauas loistava muistomerkki. Kunnostettu nosturi kertoo laivanrakennuksen historiasta. Lehtitietojen mukaan turkulaista Meriaura Groupia on kiittäminen hyvästä työstä. Komeaksi lopuksi firma lahjoitti nosturinsa Forum Marinum -museolle. Sen edustalla, tosin joen länsirannalla lepäilee myös Suomen Joutsen mastot valaistuina.

Nosturin valo- ja äänitaideteoksen nimeltään Mater Marinum on suunnitellut taiteilija Taina Ervasti. Hanketta kuuluvat tukeneen Turun satama ja Turku Energia.

Paavon-päivän ja samalla syntymäpäiväni aattoiltaa juhlistettiin retkeilemällä pikku pakkasessa teosta  katsomaan. Nosturi loisti ensi alkuun ohjauskoppi punaisena, mutta vaihtoi vaivihkaa väriä. Mitään ääniä ei kuulunut. Valonlieskat nuolivat aika ajoin nosturin ylärakenteita ehkä muistumana Turun palosta. Pitkähköä pimeyttä seurasi taas se vaihe, jolloin ohjauskoppi sai punavärinsä takaisin.

Tottahan toki tämmöiselle retkelle varasin mukaan kunnon kameran. Aukon säädin isoksi, ISO-arvoksi pyöräytin 1600, mutta värilämpöitilan kanssa oli vähän enemmän tekemistä. Lisäksi olen käsitellyt kuvia minulle uudella ja oudolla ohjelmalla nimeltä ACDSee. Tällä sivulla esittelen ensimmäiset koe-editointini. Picasaan verrattuna ohjelma on tuntuvasti monipuolisempi, onneksi kuitenkin mukavan intuitiivinen. Alkaa tuntua siltä, etten kohta enää kaipaa, saati tarvitse Picasaa. Nyt kai uskallan ryhtyä myös kuvien arkistointiin, johon puuhaan ohjelma tarjoaa hyvät työkalut.

Liitän mukaan vielä pari valaistukseltaan ja rajaukseltaan erilaista kuvaa menomatkalta nosturille. Epätarkkuus johtuu minun tutinoistani. Osaksi valoerot selittyvät kameran säädöillä, mutta  kuvankäsittelylläkin on osuutta asiaan. ACDSee-ohjelmassa on monia liukusäätimiä, joilla voi päästä tarkkaan lopputulokseen, kunhan tietää, mitä kannattaa tavoitella. Toistaiseksi vain testailen, vertailen ja yritän päästä hommasta jyvälle.

 

Jokivartta alas

Yksi huomattava puutos nykyisessä asuinympäristössäni on entiseen verrattuna: Liedossa jokirannoilla voi kävellä vain Nautelankosken ympäristössä, eikä sielläkään ole kahvilaa veden tuntumassa. Niinpä hiljaisten juhannuspyhien mentyä ajelin Turkuun, jotta pääsisin ostosten perään toviksi tuttuun jokirantaan istuskelemaan. Moni muukin oli ottanut iltapäivänsä ohjelmaan saman paikan. Silti nautiskelin haudutetusta vihreästä teestä ja lohileivästä aivan omissa oloissani.

Mikään tai kukaan ei tuntunut häritsevän myöskään kuvan penkillä loikoilijaa.

Yksi ja toinen kahvilan asiakas oli kuskannut syötävänsä ja juotavansa tarjottimella lähipenkeille, jotka kaikki olivat varattuina kahden kolmen aikoihin. Samoilla paikoin vietimme likkaporukassa jokusen luppo- tai sanoisinko tutummin juoksutunnin muinaisella 50-luvulla, kun keväin syksyin osui sopivan aurinkoinen ja lämmin sää koulupäiväksi. Muutamassa minuutissa ehti Kauppiaskadun korkeimmalta kohdalta yhteiskoulun pihalta suoraan katua alas joelle. Kahviloita en muista rannassa olleen, mutta penkkejä riitti. Niillä ei kumminkaan silloin sopinut harrastaa makailua - puhumattakaan auringonotosta pelkissä pikkuhousuissa julkisella paikalla! Silloin meille huomauteltiin siitäkin, jos uskalsi tulla kouluun pitkissä housuissa. Hame nääs oli tytön vaate.

Tänään rohkeita, lähes alastomia auringonpalvojia näkyi useita rannan ruohokentillä. Eniten heitä oli Tuomiokirkkosillasta kappaleen matkaa joen yläjuoksulle, siis pikkuisen syrjässä kaupungin kaikkein keskeisimmiltä alueilta. Eikä kukaan - edes poliisi - tuntunut olevan moksiskaan moisista näkymistä.