Kepeää Intia-tekstiä, vilpoisaa suomalaismetsää

Aika ajoin Elisa Kirja suo asiakkailleen maksutta lukemista. Viimeksi latasin Sony Readeriin lahjana tarjotun Mikael Bergstrandin romaanin Delhin kauneimmat kädet (Delhis vackraste händer 2011). Suomentajaa ei mainita, mutta taittaja Jukka Iivarinen ja kannen suunnittelija Susanna Appel ovat saaneet nimensä www.bazarkustannus.fi-alkuteksteihin. Mittaa kirjalla on 350 siististi kääntyvää sivua, josta kiitos taittajalle.

Alkuun oli vaivalloista päästä vauhtiin lukemisessa, vaikka mainosteksti panee parastaan:

Hykerryttävän hauska tarina ruotsalaismiehestä, joka yrittää sopeutua Intiaan.
Göran Borg on keski-ikäinen mies. Silloin kun hän ei surffaile netissä, hän ajattelee ex-vaimoaan Miaa. Urakehitys on jämähtänyt paikoilleen, hiusraja kiipeää määrätietoisesti ylöspäin ja housujen vyötärönauha kiristää pahemman kerran. Kahta aikuista lastaan Göran tapaa vain satunnaisesti.
Göranista tuntuu, ettei elämä voisi olla enää yhtään kurjempaa. Mutta kyllä voi. Voi esimerkiksi saada potkut, tulla houkutelluksi chartermatkalle Intiaan, saada hirvittävän turistiripulin ja joutua hylätyksi rähjäiseen hotelliin Jaipurissa.
Mutta sitten hotellihuoneen oveen koputtaa Yogi, joka vie Göranin New Delhiin, missä tämä tapaa kauniin intialaisnaisen Preetin ja rakastuu päätä pahkaa. Asiassa on vain kaksi pientä ongelmaa: 1. Preeti on naimisissa. 2. Mahtavan teollisuuspampun kanssa.

No, pikku hiljaa teksti alkoi maittaa. Päähenkilö ja minäkertoja Göran katselee itseään melkoisen itseironisesti ja ympäristöjään tarkkasilmäisesti. Hän ajautuu jos jonkinlaisiin tilanteisiin ensin Malmössä, kunnes päätyy seuramatkalle Intiaan. Siellä tapahtumia riittää. Omaksikin ihmeekseen kertoja selviää niistä vähin vaurioin. Intialaisystävänsä Yogin avustuksella Göranille avautuu mahdollisuuksia, joista tavallinen turisti voi korkeintaan nähdä unta.

Käy niin, että lukija huomaa alavireisen viisikymppisen miehen rohkaistuvan. Tämä liikkuu lopulta itsenäisesti jopa slummissa, joka hämmästyttää järjestyksellään. Kertoja ei taivastele, vaan osoittaa tajuavansa Intiaa. Bergstrandista löytyykin tieto, että hän on asunut siellä neljä vuotta ja siis tietää, mistä kirjoittaa. Eikä ole lainkaan haitaksi, että kerrontaa sävyttää hilpeys. Äskettäin ostamani Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani Matkoja värin, tuoksujen ja vastakohtien maassa -oppaan kanssa kävi näet niin, etten jaksanut lukea asiallista tekstiä kuin noin 60 sivua. Ymmärsin toki, että jos lähtisin reissulle Intiaan, kirja olisi mitä pätevin tietolähde.

Toisin kuin Hämeen-Anttila Bergstrand piti kyydissään loppuun asti. Tuskin kumminkaan luen hänen Intia-trilogiansa kahta muuta osaa: Sumua Darjeelingissa - ja teetä ja Omenalaakson guru. Intia-tietämystään varmasti lukijakin niiden avulla kartuttaisi. Mutta teemana taitaisi jatkoissakin olla myös keski-ikäisen, eronneen miehen itsetuntemuksen ja -luottamuksen kohentuminen. Delhi-kirjassa tuli jo painavasti kerrotuksi se, että viisikymppiselle avautuu uusi elämä, kunhan uskaltautuu murtautumaan ulos raameistaan. Mitäpä sitä aihetta enää kepeästi kertaamaan.

***

Jos meikäläisestä Pohjolan asukkaasta hikisen kuuma Intia tuntuu perin juurin etäiseltä ja oudolta, niin taitaisi Intiasta tänne tupsahtanut kokea huhtikuumme hyisen eksoottisena. Jumpparyhmien kevätretkellä en muina vuosina muista tarponeeni lumessa niin kuin tänään. Ajelimme aamulla Lieto-opiston tilaamalla kyydillä Tarvasjoen Herrasmanniin ja kuulimme perille päästyä, että eilen oli tupruttanut lunta pilvien täydeltä.

Metsäretken kohteena oli Otsonlinna-niminen osa Herrasmannin matkailutilaa. Vanhaisäntä Heikki Mustamäki opasti porukkaa kotitilalta parin kilometriä hoidetun metsän ja pellon kautta määränpäähän. Siellä hän apuvoimin piti huolta makkaranpaistosta laavussa, jonne pääsee sisäkautta talon nurkkauksesta portaita pitkin.

Enpä ole ennen moista laavua nähnyt! Se on niin tilava, että yöpymäänkin mahtuisi varmaan parikymmentä pötköttäjää makuupusseissaan.

Erityisenä ohjelmanumerona oli kiitellä monitoimista Minnaa, ohjaajaamme, ja samalla saatella hänet jatkamaan opintoja. Minna Mustosen vieressä opiston rehtori Risto Suominen. Yhteiseksi iloksi mukana oli myös tuleva ohjaajamme Linda, jonka sukunimeä en ole tainnut edes kuulla. Muutaman kerran hän on jo ollut meitä ohjaamassa Minnan sijaisena. Hyvin homma sujui.

Kevätlämpimien ja kesän toivossa toivottelimme hyviä jatkoja kaikille ja lupasimme olla unohtamatta Minnaa. Kovin pahasti kylmettymättä palailimme ison bussin kyydissä takaisin kotiin. Eipä tee enää tänään mieli ulos, kun siellä kylmä tuuli jatkaa viuhuamistaan.

Tässä vielä asiasta kiinnostuneille YouTube-linkki Herrasmannista
 

Vauhtiin maanantaisin

Viime syksynä keskiviikon jumpparyhmässä tutustuimme Minnaan. Hän tuli ohjaajaksi, kun Ritva jäi keväällä puolikkaalta tyystin eläkkeelle. Jumppa siis jatkui, vaikka ohjaaja vaihtui.

Heti alkuun kohistiin myös Minnan Zumba Gold -ryhmästä. Alkusyksyn kiireissä minulta meni pitkäksi ilmoittautumisyritys. Paikka jäi toiveeksi, sillä ryhmä hupsahti täyteen netti-ilmoittautumisen eka minuutteina. Onneksi luvassa oli uusi mahdollisuus joulun jälkeen. Niinpä vaanin tietokoneen ääressä yhdeksältä viime maanantaina. Ja kas, sain paikan!

Lieto-opiston sivuilla zumba esitellään näin:

Tanssi

Kevään 2016 uudet kurssit:

Zumba Gold®
Minna Mustonen                                               
35€/18t
Vanhan sali                                                                    
ma 11.1.- 25.4. klo 10.00-11.00
Rauhallisempi versio Zumba-tunnista. Tunti sopii senioreille tai ensikertalaisille ikään, kuntoon ja sukupuoleen katsomatta. Etenemistahti on rauhallinen ja tunnilla vältetään hyppyjä ja niveliä rasittavia vääntö- ja kiertoliikkeitä. Osa tunnista tehdään seisten ja osa tuolista jumpaten. Hyppimättä hengästyen, hymyillen ja hikoillen - musiikista nauttien! Tule mukaan nauttimaan liikunnan ilosta parhaimmillaan.
14 opetuskertaa. Max 30 opiskelijaa.
Ei opetusta viikoilla 8 ja 13.

Tänään sain tuta, mihin uuteen ja outoon olinkaan ryhtynyt. Vanhan kunnantalon ahtaanlainen sali pullahti täyteen naisia, joista useimmat harmaahapsisia kuten minä. Tuttuja jumppakavereita löytyi vain pari. Alkuhommana kukin haki itselleen tuhdin tuolin. Sille löytyi käyttöä tunnin loppuosassa.

Ei aikaakaan, kun räväkkä musiikki sähköisti koko porukan viuhtomaan Minnan malliin. Oli menoa, oli meininkiä! Lupaus rauhallisesta menosta alkoi jo verrytellessä naurattaa. Kun hommaan ilmaantui lisää kierroksia, moni jo hamuili pyyhettä ja vesiputelia. Minulla ei ollut mukana kumpaakaan, mutta ensi maanantaina on.

Tahti kiihtyi kiihtymisistään siirryttäessä jaksosta toiseen. Ehdin hiukan seurata paria naista edessäni, kummallakin yllään paita, jonka selkäpuolella komeilee sana Zumba. Nämä naiset olivat asettuneet aivan Minnan eteen ja pysyttelivät menossa ihmeen tarkasti. Tauolla toinen valitteli, kuinka kolmen viikon tauko on vienyt kunnon pohjalukemiin. Minä en sellaista romahdusta havainnut, sillä juuri tämä valittelija näytti paitsi taitavalta myös väsymättömältä, tosin oudon hymyttömältä. Ehkä juuri hymyn puute kieli siitä, mistä hän puhui.

Kun aikaa oli jäljellä parisenkymmentä minuuttia, haetiin tuolit salin laidoilta. Turha luulo, että niille istahdettaessa olisi päästy helpolla. Kova meno jatkui saman tien. Vähin erin opin, että liikkeet etenevät kuin silmukat ketjussa. Musiikin mukaisesti tuli aina tietty satsi toistuvine liikesarjoineen. Tunnelmointiakin oli tarjolla. Ja lopussa lyhyet venyttelyt.

Tuttujen jumppakavereiden kysyessä tulenko uudestaan, ei ollut vaikea vastata: tottahan toki tulen. Tunti näet oli suorastaan repäisevän hauska.

Kevään juhla

Lieto-opiston kevätkausi päättyi tänään juhlaan kunnatalolla. Ohjelmavuorossa olleet ryhmät kokoontuivat hyvissä ajoin aulatiloihin. Viime hetken harjoituksiin kipaisin minäkin, niin kuin oli sovittu. Keskiviikkoaamujen jumpparyhmät vahvistettuna Ilmaristen ryhmäläisillä esiintyivät ohjaajansa Ritva Selkilän kanssa ja jättivät samalla hyvästit suositulle vetäjälle, joka häipyy tuota pikaa eläkkeelle.

Kerran vielä tapaamme, sillä koko porukka on kutsuttu Ritvan asuinseudulle Livonsaareen toukokuun lopulla. Luulenpa, että hiukan meitä siellä liikutetaan. Jokunen saattaa myös liikuttua...

Kukaties tutut tiimipaidat tiivistävät kerran vielä yhteismeininkiä. Syksyllä paidatkin vaihtunevat, kun jumppa jatkuu uuden ohjaajan opastamana. Hän on jo käynyt esittäytymässä. Eiköhän homma ala sujua, niin kuin aina: yhden jäädessä pois, toinen tulee tilalle.

Hauskaa oli seurata läheltä pikkuisten valmistautumista. Äidit ja isätkin hääräsivät mukana, kun lasten ohjaaja keräili joukkuettaan. Kuvassa tilanne, jossa ollaan jo menossa esiintymään valtuustosaliin. Mikä huvittavinta, meidät vanhukset oli sijoitettu heti lapsosten jälkeen näyttämään, miten pysymme Happy-musiikin tahdissa unohtamatta opeteltua koreografiaa. Alla kuva, jossa vielä jännitämme ennen esitystä.

R-tiimiläisten perään kuultiin railakasta musiikkia Euroviisuvoittajien tyyliin. Sitten areenalle pyrähtivät sulokkaat vatsatanssijat ensin triona, jossa hytkyvin esiintyjä olikin lajin monivuotinen opettaja ja alan tosi harrastajataituri, maailmaltakin oppia hankenut.

Yleisö haltioitui näyttävästä tanssista. Taputuksia tulvi pitkään, mutta minäpä otin ja häivyin kotiin.

Jäi kuulematta, kuinka mieskuoro kajautti komeat laulunsa keväälle ja mitä muuta tarjoiltiin. Onneksi sentään jo ennen tilaisuuden alkua katsastin esille tuotuja taideryhmien töitä. Talven mittaan on tehty isoja ja pieniä maalauksia eri tekniikoin sekä eloisan näköisiä patsaita metsäneläimistä. Mikäpä olisi osallistuessa joskus vaikka taideryhmien puuhaan. Syksyllä nähdään, keitä on missäkin ryhmässä. Tarjontaa onneksi piisaa, eikä matka ainakaan minua rasita, sillä opisto toimii pääosin aivan naapurissa.