Lakkiaiset ovat meneillään tätä kirjoittaessani jo nuorten omina juhlina. Ruusuntuoksuista iltapäivää vietettiin kuvan neitosen perheen, suvun sekä ystävien kanssa skoolaten ja noutopöydän herkuista nauttien. Nuorten naisten uljas joukko sinnitteli sitkeästi korkeilla koroillaan, kunnes ainakin tuoreen ylioppilaan oli annettava periksi ja viskattava korkkarinsa syrjään. Edes hyvin treenatun jumpparin jalat eivät kestä pikkikoroilla seisoskelua montakaan tuntia.
Parisen viikkoa sitten Lilium-joukkue esiintyi tiettävästi viimeistä kertaa, kun Lahjan Tytöt tarjosivat kevätnäytöksessään kimaran kaikesta toiminnastaan. Viikkoa aiemmin SM-kisoissa Tampereella pronssimitalin arvoisesti voimistellut Lilium oli kilpailuojelmallaan illan 28. ja samalla viimeinen esiintyjä. Tyttöjä matolle kutsuessaan juontaja oli sortua kyyneliin. Meillä muilla Lilumin kehitystä seuranneilla nenäliinat kostuivat saman tien, kun kaunis joukkue marssi esitysasemiin. Ja minkä upean suorituksen näimmekään! Ei hapartointia, ei virheitä, vaan pelkkää taidokkaan liikkumisen riemua. Se oli semmoinen joutsenlaulu, ettei enemmästä väliä.
Heti perään joukkueen jäsenet saivat seuran kiitoksena tummanpunaisen ruusun huumaavien taputusten saattelemana. Lisäruusun saivat vielä tämän kevään ylioppilaat. Vakavina neitoset astelivat syrjään. Pikku hiljaa tungos joukkueen ympäriltä hälveni, nenäliinat joutivat taskuun. Huokaistiin ja lähdettiin kotiin päin. Elämä jatkuu!
