Läksiäislounaalla

 Aurajokirannassa oli tänään leppeätä istuskella puiden katveessa ja nauttia Tintåån ruokaisaa salaattia lounaaksi. Hyvänä aiheena oli tavata pojantytär ihan kahdestaan, ennen kuin Niina lennähtää puoleksi vuodeksi Australiaan. Kun koulu on onnellisesti käyty, valkolakki saatu, mutta jääty ilman opiskelupaikkaa, on hienoa päästä hetkeksi maailmalle. Ensi sunnuntaina vanhemmat saattelevat tyttärensä Helsinki-Vantaan kentälle. Muistavatkohan, kuinka kauan sitten heitä itseään oltiin koko perheen voimin hyvästelemässä siirtolaisiksi samaiselle mantereelle...

Pienestä pitäen on reissannut tämäkin matkalle lähtijä. Hän jopa syntyi kiinalaisittain Hong Kongissa, mistä perhe muutti vielä kertaalleen Australiaan, kunnes Eurooppa kutsui. Sveitsi oli seuraava etappi. Sieltä sitten kvartetiksi kasvanut joukko lopulta palasi koti-Suomeen. Onneksi, sanon minä. Yhteyksiä toki pidettiin monin tavoin perheen maailmalla olon vuosina. Ja tulihan äiti lapsineen kesäisin Suomeen moneksi viikoksi. Isä seurasi perässä, kun töiltään ehti. Me kotimaan asukit pääsimme itsekin maailmalle, kun poikkesimme karttuvan perheen lähes kaikissa asuinpaikoissa.

Kuva näyttää, että lounas on jo lopuillaan. Neito kertoi olevansa melkoisen pöllämystynyt, sillä au pair -paikka ratkesi lähes saman tien, kun hän ilmoittauti tietyllä sivustolla halukkaaksi tulemaan Sydneyhin. Tulevan perheen vanhempien kanssa on juteltu useita Skype-puheluita kuvien kera. Samoin lapset ovat esittäytyneet. Hyvältä tuntuu myös se, että perheen edellinen au pair opastaa Niinaa tehtäviinsä, ennen kuin palaa kotimaahansa.

Käväisimme lounaan jälkeen vielä arkisen hauskasti toriostoksilla, ostimme mansikoita ja jututimme torimyyjiä. Kun vein lounasseuralaiseni autolla kotiinsa, tapasimme tyhjenevän pesän haltijat omenapuitten alla. Nyt on heidän vuoronsa tuntea ylpeyden sekaista haikeutta siivilleen nousevan nuorimmaisensa lähtöä seuratessa.

Hyvää matkaa!
 

Ruusujen aika

 Lakkiaiset ovat meneillään tätä kirjoittaessani jo nuorten omina juhlina. Ruusuntuoksuista iltapäivää vietettiin kuvan neitosen perheen, suvun sekä ystävien kanssa skoolaten ja noutopöydän herkuista nauttien. Nuorten naisten uljas joukko sinnitteli sitkeästi korkeilla koroillaan, kunnes ainakin tuoreen ylioppilaan oli annettava periksi ja viskattava korkkarinsa syrjään. Edes hyvin treenatun jumpparin jalat eivät kestä pikkikoroilla seisoskelua montakaan tuntia.

Parisen viikkoa sitten Lilium-joukkue esiintyi tiettävästi viimeistä kertaa, kun Lahjan Tytöt tarjosivat kevätnäytöksessään kimaran kaikesta toiminnastaan. Viikkoa aiemmin SM-kisoissa Tampereella pronssimitalin arvoisesti voimistellut Lilium oli kilpailuojelmallaan illan 28. ja samalla viimeinen esiintyjä. Tyttöjä matolle kutsuessaan juontaja oli sortua kyyneliin. Meillä muilla Lilumin kehitystä seuranneilla nenäliinat kostuivat saman tien, kun kaunis joukkue marssi esitysasemiin. Ja minkä upean suorituksen näimmekään! Ei hapartointia, ei virheitä, vaan pelkkää taidokkaan liikkumisen riemua. Se oli semmoinen joutsenlaulu, ettei enemmästä väliä.

Heti perään joukkueen jäsenet saivat seuran kiitoksena tummanpunaisen ruusun huumaavien taputusten saattelemana. Lisäruusun saivat vielä tämän kevään ylioppilaat. Vakavina neitoset astelivat syrjään. Pikku hiljaa tungos joukkueen ympäriltä hälveni, nenäliinat joutivat taskuun. Huokaistiin ja lähdettiin kotiin päin.  Elämä jatkuu!