Toivottuna joululahjana sain Monika Fagerlundin romaanin Eristystila alaotsikkonaan Kapinoivia naisia (Teos 2025, 3. painos. Suomennos Hannamari Heinon. 395 sivua.) Tätä kirjoittaessani kyynel pyrkii silmään, sillä lahjan antaja vaipui kuolemaansa illalla 4. helmikuuta Kaskenlinnan sairaalassa. Paha sairaus vei hyvän miehen.
Jatkan tätä tekstiä useita päiviä myöhemmin. Tiedän jo siunaus- ja muistotilaisuuden ajankohdan: lauantai 7. maaliskuuta. Vainajan poika on ripeästi järjestänyt asioita, mistä lämpimät kiitokset.
Niinpä yritän saada otetta lukuelämykseksi kokemaani romaaniin. Melko pitkälle piti lukea, ennen kuin selvisi teoksen oudon tuntuinen nimi. Se liittyy romaanin ajankohdan 1976 tapahtumiin Saksassa ja Punaiseen armeijankuntaan, mistä kaikesta tietty nuorten ryhmä eteläisessä Suomessa ottaa mallia. On myös eräs tyttö, Alice, joka seuraa tapahtumia ja kommentoi päiväkirjaansa, kunnes merkintöjen pohjalta alkaa hahmottua Alicen ensimmäinen romaani. Käytössä on myös toinen päiväkirja, kiireessä Alicen haltuun jäänyt.
Monika Fagerholmin trilogiaksi suunniteltu Kapinoiva naisia alkaa kiehtovasti kuvauksella Nukketalosta. Se on Alicen isän Maxin ja tämän perheen kaunis koti. Sinne 18-vuotias Alice ykskaks muuttaa äitinsä Fridan lähettyviltä Keski-Suomesta ja saa suopean vastaanoton. Hän päätyy asumaan rivitalon vihreään vierashuoneeseen, jonka seinällä on isä-Maxin ensimmäinen julkaistu valokuva: sieni metsässä.
Nautin leijuvasta tunnelmasta muistelijan koettaessa tavoittaa hetkeä, jolloin hän tuli taloon, tapasi Maxin vaimon Sirin ja velipuolensa Michaelin ja Jakobin, alias Prinssin, äitinsä lellikin. Hetken tuntuu auvoiselta. Alice aikoo jatkaa iltalukiossa kohti ylioppilaskirjoituksia. Vihjeitä tulevista katastrofeista alkaa tihkua, mikä herättää lukijassa intoa ottaa selvää, mistä on kyse. "Lukeva ja kirjoittava ihminen" on Alicen ääneen lausuma luonnehdinta itsestään päivällispöydässä. Vuoden kuluttua hän tietää sen olevan totta. Hänen romaaninsa työnimi on Tyttö historiassa. "Kapinoivia naisia".
Seuraa Osa 1 Kesä Honeckerin kanssa. Sitä kesää elettiin lähellä Fridaa, äitiä, ja puhuttiin merkittävästä kirjallisuudesta. Päästään jutellessa Saul Bellowin ja hänen vaimonsa mukana Pariisiin tietoisina juutalaisten kärsimyksistä ja päädytään pohtimaan täydellistä elämää. Ja elämään sellaista kuumana kesänä Alicen isoisän apuna mökkien rakentamiseksi lähisaareen. Honecker pyytää Alicea kutsumaan itseään Ismaeliksi. Sanoo olevansa TyttöIsmael.
Alice kertoo jotakin menneisyydestään: luki ja näytteli harrastajateatterissa Bijoun, ystävän ja kanssakulkijan kanssa. He olivat yksi ja sama, kunnes erosivat.
Alice omistautui haaveilulle, soitteli isälleen Maxille lähelle Helsinkiä, auttoi äitiään tämän juustolassa, ei tullut juttuun nuoremman siskopuolensa Lilijan kanssa. Kokee murrosiän antoisana olotilana kuin peilitalona, jossa tulisi voida kasvaa.
Ja tajusi, mitä hän oikeastaan peilissä, peileissä näki: omat typerät kasvonsa (ja niiden ympärillä hirveästi hölynpölyä ja unelmointia). Siinä kaikki.
Ilmeili peilikuvalleen rohkaisevasti. Kaikenlaisesta: kapinasta, vastarinnasta, niistä esimerkiksi.
Lainasi kirjoja ja lueskeli lehtiä kirjastossa.
Ja sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin. (17)
Kirjastossa silmiin osuu lehtiotsikoita Ulrike Mainhofin kuolemasta. Honecker, nainen, pyytää lehteä. Genossin Ulrike. Genossin Honecker. Genossin Timothy (amerikkalainen, joka oli nähty kaupungilla). Alice ei tiennyt kaupunkisissiryhmästä juuri mitään.
Mutta se tuntui ikään kuin aikakauden pohjavireenä ja kosketti, eritoten jos oli nuori.
Ja Alice lähtee liikkeelle, jättää tutun maiseman, äitinsä sekä juustolan, ja asettuu asumaan pääkaupunkiseudulle isänsä Maxin luo "Nukketaloon" huhti-kesäkuussa 1976.
Seuraa tarkkaa havainnointia murrosikänsä loppua elävän pitkän nuoren naisen itsetunnon häilähdyksistä. Se vie hetkeksi vielä takaisin torppaan pellon laidalle äidin katseen ulottuville, mihin ilmaantuu myös Honecker erotettuna sisäoppilaitoksesta Ruotsissa. Mukana tulee Timothy. Yhteisymmärrys syntyy oitis. Seuraa koikkelehtimista melko järkyttävin seurauksin, mutta myös yrityksiä rakentaa mökkejä saareen, kunnes on pakko poistua hakemaan apua nilkkavaivaan.
Honeckerin kanssa ei muodosteta minkäänlaisia kuvia, aloitetaan vain, hypätään suoraan keskelle.
Ja niin se myös päättyy: kesken kaiken. (32)
Romaanin toinen osa vie nukketalon vihreille nurmikoille ja keltaisten aurinkovarjojen alle loppukesästä 1976.
Isä-Max pääsee valokuvineen näyttämölle. Alice torjuu isänsä kuvaushyökkäyksen suojautumalla kirjan taakse. Doris Lessingin Väkivallan lapset on romaani, jota Alice on ollut lukemassa. Lessing on esillä monina mainintoina myös Kultaisesta muistikirjasta. Tuttu teos ja kirjailija minullekin takavuosilta.
Tiheät havainnot kodin sisustuksesta pianoineen johdattavat kohtaamaan Sirin ja hänen taustansa yläluokkaisessa kodissa kasvaneena perhetyttönä. Hän on 42-vuotias, kouluttautunut ja silti keskellä onnellista perhe-elämää lähellä syntymäkaupunkia. Urallaan Siri etenee yhä korkeampiin tehtäviin YK:ta myöten, mikä tietää pitkiä ulkomaanmatkoja. Pikku hiljaa käy selväksi, ettei Siri elä vanhaksi.
Sirin tiedostavista, liberaaleista naisystävistä erottuu sukulaisverkoston musta lammas Veronica Seger, joka kuitenkin on suvun kirkkain tähti teatterialalla. Maxia Sirin perhe ei hyväksynyt tyttären puolisoksi, mutta joutui myöntymään, kun yhteinen lapsi ilmoitti tulostaan.
Siri palvoo nuorempaa poikaansa, jota hellittelee Prinssinä. Alice seurailee perhekuvioita ja merkitsee havaintojaan muistiin. Hän ei vielä tiedä kirjoittavansa pian esikoisromaaniaan, joka myös julkaistaan samaisen vuoden mittaan. Se on vuosi, joka tuo perheelle mukanaan suuria muutoksia katastrofeineen kuin jännityskirjallisuudessa.
Tiheä kerronta ujuttaa mukaansa kuin virta aineksia osallisten elämästä. On koulumaailmaa, on opettajia ohjaamassa teatterityöskentelyä uusin ottein, mistä lähtee liikkeelle sissitoiminta lähimetsän purkukuntoisessa rakennuksessa. On Prinssin valmistautumista tulkitsemaan Hamletia omalaatuisena sovituksena. On kaaokseksi äityviä bileitä, kodin tuhoutumista, aikuisten häviämistä näyttämöltä. On matkoja Tanskaan etsimään Prinssiä. On uuden elämän alkua Michaelin äkkiä solmitussa avioliitossa.
Mutta Alicen kirja kohoaa kuin Feniks-lintu tuhkasta ja näyttää, miten eletty elämä ja eri muistikirjoihin kertynyt aineisto ruokkii luovaa mieltä. Romaanina romaanissa lukija nauttii aimo paloja syntyvästä teoksesta. Ne osat erottuvat konekirjoitustekstin näköisinä.
Honecker ja Alice tapaavat vielä kerran. Alice potee tuskaa käytettyään haltuunsa jääneen Honeckerin muistikirjan aineksia omaan romaaniinsa. Saa synninpäästön, koska hän oli kirjoittanut oman versionsa Honeckerin vankilakokemuksista eristystiloineen Saksassa.
Romaani päättyy haikeaan käsien kosketukseen Honeckerin poistuessa Alicen ulottuvilta laivalla. Yhdessä oli koettu hieno kesä.
Loppujen lopuksi Alice näkee edessään avautuvan tien risukkoon - valossa!
Satuin eilen kuulemaan radiosta tämän Anna Tuluston Monika Fagerholmin kanssa tekemän haastattelun sarjassa Luomiskertomus. Suosittelen. Niinpä jätän nyt kritiikit sikseen, sillä kaikki lukijat tietävät muutenkin, että Eristystila Kapinoiva naisia on otettu kiittäen vastaan. Ojennettiinhan Fagerholmille äskettäin sekä Finlandia- että Runeberg-palkinto.
Lisään komeaksi lopuksi kuitenkin vielä tämän Larissa Raudaksen laatiman kritiikin teoksesta.
